keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Juoksuvuoden outo käänne

Tältä näytti vielä aatonaattona Aulangolla. Lenkille lähtemättömyyttä ei voinut tällä kertaa laittaa kelin syyksi.  
670 kilometriä. Sellaista lukemaa Polar näyttää tälle vuodelle. Alkaa siis näyttää todennäköiseltä, että en saa tuhatta kilometriä täyteen tänäkään vuonna.
Vuoteen sisältyi kaksi puolimaratonia ja yksi kokonainen. Kesä alkoi toukokuun lopussa Helsinki City Runilla. Odotukset eivät olleet korkealla, sillä liikkuminen oli jäänyt aivan liian vähiin. Aktiivinen juoksu oli alkanut käytännössä vasta toukokuussa eikä rapistumaan päässyttä kuntoa rakenneta kuukaudessa. Aivan viime hetkellä muutin lähtöryhmää vielä hitaampien joukkoon, etten suotta olisi kenenkään tiellä.
HCR:n järjestelyt toimivat hyvin, sain kisahallista numeron ja mainostajilta kaikenmoista pientä näytettä. Ja sen jälkeen tein yhden merkittävän päätöksen: aloitin tämän juoksublogin kirjoittamisen. Aluksi se oli vain kokeilu. Joudun työnkin puolesta uppoutumaan yhä enemmän sosiaalisen median maailmaan ja halusin päästä siihen paremmin sisään. Kun jonkin verran lukijoita ilmaantui, blogin päivittäminen on jatkunut. Olen pitänyt blogeja nyt muistakin aiheista, mutta mukavinta on käsitellä juoksemista. Piirre on yleisinhmillinen: on helpointa kirjoittaa asiasta, josta ei tiedä.
Alun perin tarkoituksena oli luetella asioita, jotka olen tehnyt väärin. Siinä suhteessa HCR alkoi hyvin. Heti lähdössä tajusin valinneeni väärän ryhmän. Olin osallistunut aiemmin sen verran pieniin tapahtumiin, että niissä oli voinut valita vauhtinsa itse. Nyt se ei ollut mahdollista. Ryhmä eteni kapealla tiellä hitaasti, yritin ohitella, mutta ahtaissa paikoissa liike pysähtyi kokonaan. Ensimmäiset kolme kilometriä sujui yli kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Vasta kolmen kilometrin jälkeen joukko oli alkanut venyä jonoksi ja pääsin kiristämään vauhtia. Joukkotapahtumassa pitää siis valita mieluummin liian nopea kuin liian hidas ryhmä.
Toinen virhe oli kellossa. Garmin oli simahtanut juuri ennen juoksua, joten olin saanut hyvän tekosyyn hankkia Polar V 800 -kellon. Olin suurella vaivalla saanut siihen sopivat asetukset, mutta juostessa huomasin hämmästyksekseni, että se ei näyttänytkään vauhtia eikä edes väliaikavauhtia, vaan ainoastaan koko juoksun keskivauhtia. Myöhemmin ilmeni, että kellossa oli vika, jonka Polar hoiti esimerkillisesti vaihtamalla laitteen uuteen. Tässä tilanteessa se ei juuri auttanut.
Vähä vähältä pääsin eteenpäin jonossa ja noudattamaan omaa rytmiä, mutta olin selvästi jäljessä kahden tunnin tavoitteesta. Juoksu sujui kuitenkin olosuhteisiin nähden mukavasti, ja etenkin kun Keskuspuiston muutamasta ylämäestä pääsi, vauhti pysyi mainiosti aikatavoitteessa. Taakse alkoi jäädä jo edellä lähteneen ryhmän juoksijoita. Vauhti kesti, mutta matka loppui kesken enkä pystynyt saamaan kiinni alun hidasteluun kuluneita puoltatoista minuuttia.
Vähän ennen maalia suurin piirtein Auroran sairaalan kohdalla kohtasin näyn, joka sai omat aikatavoitemurheet pienenemään. Polun vierellä elvytettiin tuupertunutta juoksijaa, ja tilanne näytti vakavalta. Sitä en ehtinyt ajatella pitempään, stadionin portti lähestyi, otin loppukirin ja kuvittelin stadionille kiitäessäni olevani oikea juoksija, jonka ottaa vastaan lippuja heiluttavien katsojien huutomyrsky. Oikeasti tälle ajalle ja sijoitukselle ei kannattanut hurrata: 2.01:35, sijoitus omassa sarjassa 370, kun osallistujia oli 645.
Seuraava kilpailu oli Hämeenlinnan kaupunkimaraton, joka oli Sibeliuksen 150-vuotisjuhlan kunniaksi nimetty Sibelius-maratoniksi. Sibeliusta nyt ei varsinaisesti tunnettu urheilumiehenä, mutta sinfonioita hän sävelsi sen verran, että niitten yhteenlaskettu kesto vastaa sopivasti maratonin aikatavoitettani eli neljää tuntia.
Heinäkuun loppu on perinteisesti kesän kuuminta aikaa, joten ilmoittauduin viisaasti vain puolikkaalle. Olin kohtalaisen hyvässä kunnossa joten olisin voinut vaikka tavoitella omaa ennätystä. Mutta totta kai jotain meni nytkin väärin. 17 kilometrin kohdalla aloin väsähtää, syke kohosi, vauhti hidastui. Reitissä ei ollut vikaa, se oli mitä mainioin, juoksijoita ei ollut liikaa, oli kaikin puolin hyvät mahdollisuudet noudattaa omaa rytmiä. Keksin vain yhden syyn epäonnistumiseen. Vierelle ilmaantui puhelias juoksijakollega, joka pysyi samassa vauhdissa ja keskusteli jatkuvasti. Puhuminen vei energiaa ja toisen tahdissa juokseminen haittasi oman rytmin pitämistä. Vähimmäiasaikatavoitteeni oli kahden tunnin alittaminen ja sekin alkoi näyttää mahdottomalta. Onneksi keskustelutoveri lähti huomattavasti nuorempana menemään omaa vauhtiaan ja jäin kamppailemaan kelloa vastaan. Viimeiset kilometrit olivat uuvuttavan pitkiä, aika kului ja kului, ja vaatimatonkin tavoitteeni oli karkaamassa. Urheilukenttä lähestyi, joku huusi että matkaa on enää muutama sata metriä. Päätin olla hellittämättä, lisäsin vauhtia ja pääsin urheilukentälle suoran päähän. Edessä näkyi kello ja aika lähestyi sekunti sekunnilta kahta tuntia. Nyt oli pakko jaksaa, kiristin vauhtia niin paljon kuin vain suinkin pystyin, syke nousi huippuunsa, ehdinkö, ehdinkö, mietin, ja lopulta tuskainen matka oli takana.
Käännyin katsomaan ajanottotaulua ja totesin, että taas meni väärin. Kiirehdin aivan turhaan, minullahan olisi ollut vielä neljä sekuntia pelivaraa. Aika oli 1.59:55. Sijoitus omassa sarjassa oli tällä kertaa 23.
Harjoittelu jatkui, ja olin niinkin hyvässä vedossa, että elokuussa juoksin harjoituslenkillä uuden kympin ennätyksen 52.18. Heinäkuussa olin juossut viitosella ennätyksekseni 24.31. Ja mikä parasta, ne olivat tulleet kevyen tuntuisesti. Polarin kuntotesti näytti hapenottokyvyksi jatkuvasti 44. Minun piti siis olla mainiossa kunnossa. Lokakuun alkupuolella kaikki oli hyvin, vaikka sopimattomilla kengillä juostu 13 kilometrin lenkki olikin saanut polven kipeytymään.
Juoksukauden huipentumana piti olla Kankaanpään maraton. Siinä meni kaikki väärin, enkä vieläkään tiedä miksi. Ymmärrän nyt paljon paremmin urheilijoiden puheet kunnon ajoittamisesta. Pari viikkoa aikaisemmin olisin juossut sen vaivatta, nyt vain tapahtui jotain outoa. Syke vaihteli levottomasti alusta alkaen, askelet alkoivat painaa ja jo puolen välin jälkeen iski kramppi. Sen jälkeen en enää kamppaillut kelloa vaan keskeyttämistä vastaan.
Nyt Polarin kuntomittaus näyttää jatkuvasti hapenottokyvyn lukemaksi 32. Jotain kummallista on tapahtunut. Kehitys ei pelkästään pysähtynyt, vaan kääntyi aivan väärään suuntaan.
Vuosi 2016 alkaa epätietoisuuden merkeissä.



maanantai 21. joulukuuta 2015

Elämästä ei selviä hengissä juoksemallakaan

 Juokseminen pidentää elämää vasta, jos pystyy juoksemaan lähes valonnopeudella, jolloin aika hidastuu. Koska kuva on tarttunut kameran kennolle, en tässä kuvassa ole selvästikään vielä saavuttanut tarvittavaa nopeutta. Pitääpä vielä tihentää askelta.


Liikunta ei pidennä elämää. Niin kertoo Jyväskylän yliopiston tutkimus. Aktiivinen liikunta aikuisiällä ei edistä pitkää elinikää. Jos liikunnallisuuden ja korkean eliniän välillä on näyttänyt olevan yhteyttä, se johtuu vain siitä, että samat geenit vaikuttavat sekä liikuntahalukkuuteen että elinikään.
Tutkimustulos on hyvinkin järkeenkäypä ja vastaa omaa kokemusta. Tunnen selvästi, että aktiivinen liikunta olisi pitänyt aloittaa nuorena. Nyt hapenottokyky ei kerta kaikkiaan näytä kehittyvän mihinkään. Ja jos kehittyykin, niin pienenkin liikuntatauon aikana se romahtaa taas aiemmalle tasolle.
Missään tutkimuksessa ei tietenkään voida ottaa huomioon erinäisiä henkisiä seikkoja. En juokse saavuttaakseni pitkän iän, en juokse kehittääkseni verenkiertoelimistöäni, en juokse kilpaillakseni - tai no, ehkä vähän. Olen juossut ennen kaikkea mielenrauhan vuoksi. Harmillista on se, että juuri siihen aikaan vuodesta kun rentouttavaa juoksemista kaipaisi, olosuhteet käyvät lähes mahdottomiksi. Sen vuoksi taas kunto alkaa heikentyä, jolloin taas lenkit lyhenevät, jolloin taas kunto huononee jne.
Kiinnostava tieto tuossa Jyväskylän yliopiston ja Michganin yliopiston yhteistutkimuksessa on se, että rotilla aktiivinen liikunta saattoi jopa lyhentää elämää. Sekin on tärkeä tutkimustulos. Kun kuuntelee uutisia lamasta, terrorismista, ilmastonmuutoksesta, miljoonien pakolaisten virrasta ja kotimaisesta poliittisesta keskustelusta, elinikää vähentävä lenkki alkaa tuntua ihan hyvältä vaihtoehdolta.





torstai 10. joulukuuta 2015

Pimeyden ytimessä

Valaistu polku joulukuun pimeydessä houkuttelee juoksemaan. 

Kuuden jälkeen sade taukosi ja pian olin jo Keskuspuistossa. Taivaalla ajelehtivat pilvet hohtivat kaupungin valoista, korkeuteen kurottuvien mustien oksien välistä näkyi jo muutama himmeä tähti, pisarat kimalsivat vielä kuusten neulasissa ja lätäköt heijastivat lamppujen valoa.
Siis mitä sopivin juoksuympäristö suomalaiselle. Eurooppalaiselle lenkkeilijälle tällainen ympäristö voisi olla kauhistus. Kuten jo vanhat sadut todistavat, muualla metsä koettiin vaarallisena, henkiolentojen ja petojen paikkana. Lapsia varoitettiin menemästä metsään, jossa oli lapsia syövä noita ja isoäideillä herkutteleva susi.
Suomalaiselle metsä on aina ollut turvapaikka. Sinne on voitu paeta vihollista, sieltä on saatu elanto, se on tarjonnut rakennusaineet taloille. Jopa helsinkiläisessä hipsterissäkin elää edelleen unelma paosta Impivaaraan.
Eurooppalaisille metsä oli vieras ja pelottava, kuten sota-aikanakin huomattiin. Muuten niin pystyvät saksalaiset olivat pulassa kun joutuivat valottomaan suomalaiseen metsään.
No, enpähän minäkään juossut oikeasti pimeässä metsässä. Sellaisessa olen tainnut viettää yötä viimeksi RUK:n loppusodassa. Pysyin valaistuilla reiteillä enkä lähtenyt siltä haarautuville poluille, niin kiehtovaa kuin olisikin ollut sukeltaa metsän pehmeään mustuuteen ja jättää koko maailma taakse.
Viiden kilometrin jälkeen aloin nähdä metsän pimeydessä pieniä lepattavia liekkejä. Ei, ne eivät olleet väsymyksen aiheuttamia hallusinaatioita eivätkä tarujen virvatulia. Olin tullut lemmikkieläinten hautausmaan kohdalle. Aivan kuten oikeillakin hautausmailla, täällä palavat kynttilät ystävien muistolle. Tämä paikka on lenkkipolun vierellä kuin muistutus siitä, että elämän tosiasioita ei pääse pakenemaan juoksemallakaan.
Käännyin takaisin, sillä tähän kohtaan on lähtöpaikastani viisi kilometriä ja olin päättänyt juosta kympin ensimmäisen kerran pettymysten maratonin jälkeen. Paluumatka meni yhtä kevyesti, en yrittänyt pitää erityistä vauhtia, juoksin sen mukaan, mikä tuntui hyvältä.
Tämän kokemuksen jälkeen päätin, että nyt on pidettävä kiinni juoksemisesta ja tehtävä enemmän pitkiä ja hitaita lenkkejä. Juuri tämän päivän Hesarissa kerrottiin, miten nopeasti harjoittelutauko heikentää kuntoa ja miten helposti ihminen taantuu ns. sohvaperunatasolle.
Sykemittaria en käyttänyt, pelkäsin tulosten olevan lannistavia. Tärkeintä on, että nyt juoksun jälkeen tuntui mukavalta. Olin tavoittanut jotain siitä, minkä vuoksi aikanaan aloin juosta.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Juoksemalla kartalle

Kuusia, lunta, peltoa, etäisyydessä vanha kirkko, jonka kellot kumahtelevat harvakseen avaran taivaan alla. Nyt itsenäisyyspäivänä juoksupolkuni on kuraa ja vettä, mutta marraskuisena aamuna se oli mitä suomalaisin.

Kaikki tietävät, että Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle Tukholman olympialaisissa 1912. Harmi, että tieto ei pidä paikkaansa. Fraasin keksi Suomen Urheilulehti vasta vuonna 1939. Kolmen olympiakullan voittaminen kyllä voisi nostaa pienenkin maan kartalle, mutta vuonna 1912 olympialaisten julkisuus ei vain ollut läheskään sellainen kuin nykymaailmassa.
Oma osansa juoksulla kuitenkin on kansallisen identiteetin muodostumisessa. Ajatelkaapa vaikka mielikuvaa Keniasta. Mitä siitä tulee ensimmäiseksi mieleen? Maailman parhaat maratoonarit. Entä mitä tulee mieleen toiseksi? Ei mitään. Vielä globaalina digiaikanakin jonkin etäisen maan kuva saattaa muodostua näinkin vähäisistä tekijöistä.
Juoksulla on kansallista merkitystä, sillä Suomea juostiin kyllä maailmankartalle itsenäisyyden alkuvuosina. Paavo Nurmi ja Ville Ritola tekivät ainakin Yhdysvalloissa Suomea tunnetuksi, eikä Berliinin olympialaisten 10 000 metrin juoksun palkintojenjaossa Suomea voinut olla huomaamatta. Korokkeelle ei silloin mahtunut muiden maiden edustajia lainkaan. Eri asia on, oliko urheilemalla hankitusta maineesta Suomelle mitään hyötyä maailmanpolitiikan suurten tekijöiden alkaessa jakaa Eurooppaa uudelleen.
Kahtia revenneessä nuoressa valtiossa juoksulla oli varmasti oma yhtenäistä identiteettiä luova merkityksensä. Urheilu kuitenkin myös jakoi kansaa. Hannes Kolehmainenkin joutui riitojen keskelle. Hän osallistui 1920 Antwerpenin olympialaisiin, joita Työväen Urheiluliitto boikotoi. Työläisurheilijasta tulikin valkoisen Suomen sankari.
Sotienjälkeisten ikäluokkien mielenmaisemaan on lähtemättömästi kaivertunut Lasse Virénin kaatuminen, nousu ja voitto maailmanennätysajalla. Münchenin vuoden 1972 olympialaisten yli-inhimillisellä suorituksella on ollut oma osansa suomalaisuuden muovautumisessa. Uskoimme pystyvämme nousemaan vaikeuksien kautta menestykseen. Todellisuus ei tietysti mennyt ihan niin, pikemminkin niin talouselämässä kuin urheilussakin on sittemmin nähty tarinoita, joissa edetään menestyksestä vaikeuksiin. Juuri tällä hetkellä Suomi on kaatumassa Virénin tavoin eikä kukaan tiedä, nouseeko se vielä.
Pitkänmatkan juoksussa on kuitenkin se hyvä puoli, että matkaa riittää. Pienet kivut ja kaatumiset eivät välttämättä pilaa koko juoksua. Muut voi vielä saada kiinni. Paitsi jos ne ovat kenialaisia. Kaikesta huolimatta uskon, että Suomi vielä nousee radan pinnasta, jatkaa juoksuaan, unohtaa kivun ja muistaa selvinneensä pahemmistakin paikoista.


tiistai 10. marraskuuta 2015

Juosten kirjoitettu

Haruki Murakami: "Loppuaikani, saavuttamani sijoitus, ulkoinen olemukseni - kaikki nämä ovat toisarvoisia. Kaltaiselleni juoksijalle todella tärkeää on se, että saavutan itselleni asettamani tavoitteet, omin voimin."


Juokseminen on erityisesti kirjailijoiden laji. Suomalaisista tiedän ainakin Juha Itkosen, Karo Hämäläisen, Juha Hurmeen ja Miika Nousiaisen olevan juoksijoita. Seppo Jokistakin sopii epäillä juoksun harrastajaksi, ainakin hänen kirjojensa päähenkilö komisario Koskinen on osallistunut sekä Pirkan hölkkään että Sydneyn maratoniin.
Kansainvälisesti kuuluisin juokseva kirjailija on kaiketi Haruki Murakami. Hän on myös kirjoittanut yhden parhaista juoksemista henkiseltä kannalta käsittelevän kirjan. Kirjassa Murakami vastaa hänelle esitettyyn kysymykseen siitä, mitä hän ajattelee juostessaan.
"Minä vain juoksen. Juoksen tyhjiössä. Tai ehkä minun pitäisi sanoa se toisin: minä juoksen päästäkseni tyhjiöön. [...] juostessa tunteisiin tunkeutuvat ajatukset ja ideat pysyvät alisteisina tyhjiölle. Niiltä puuttuu sisältö, ja siksi ne ovat vain sattumanvaraisia ajatuksia, joita kertyy tyhjän tilan reunoille."
Murakamin kokemuksen voinevat jakaa kaikki juoksijat. Juostessa ei työskennellä. Jokin ajatus voi toki tulla mieleen, mutta tärkeämpää on mielen puhdistaminen, keskittyminen etenemiseen ja ympäröivään maisemaan. Juostessa on yhdentekevää, mihin tie vie, sillä juoksulenkille lähtiessä on jo perillä tässä Murakamin kuvaamassa tyhjiössä. Se on oma tila, joka ympäröi juoksijan, ja se pysyy omana ja tyhjänä juuri niin kauan kuin liike jatkuu.
Eihän siinä aina käy niin. Joskus ei vain pysty irtautumaan ajatuksistaan, ja joskus kirjallinen työ vain seuraa mukana sitkeästi kuin juoksukengän pohjaan takertunut rytmiä rikkova kivi.
Jotkut ovat verranneet maratonia romaanin kirjoittamiseen, säveltäjä Mikko Heiniö taas oopperan säveltämiseen. Oma kokemukseni on erilainen, mikä johtuu kenties vaatimattomista maratonsuorituksista. Maraton vaikeutuu loppua kohti ja kaikki tietävät, että viimeinen neljännes on pahin. Kirja taas helpottuu. Viimeisessä vaiheessa sitä voi nousta tekemään vaikka keskellä yötä, työ vie mukanaan eikä ajan kulumista edes huomaa. Vaikeinta on aloittaminen, tyhjä paperi tai tuskastuttava materiaalin paljous. Jos kramppi iskee, se tulee alussa, ei viimeisillä nautittavilla kilometreillä.
Huomaan olevani nyt tasoissa juoksujen ja kirjojen määrässä. Takana on kaksi maratonia ja viisi puolikasta, viisi tietokirjaa, yksi lastenkirja ja yksi painettu näyttämöteos. Tästä lähtien joko juoksuja tai kirjoja kertyy todennäköisesti enemmän.
Viimeisen maratonin jälkeen olen tehnyt joitain lyhyempiä lenkkejä, jalat kestävät jo, mutta hapenottokyky on niin sanoakseni huonossa hapessa. Vaikka on vuoden pimein aika, mieli on jo toiveikas: ensi vuonna on edessä ainakin yksi pitkä kilpailu ja ainakin yksi kirja.


tiistai 3. marraskuuta 2015

Toipuminen kestää

Ajattelin ensin laittaa tähän tämänhetkisiä tunnelmia heijastelevan kuvan mustuneesta varpaasta, mutta ehkä tämä viimekesäinen otos karhusta ja korpeista on kuitenkin kauniimpi. 


Vasemmassa jalassa on rasitusmurtuma, oikeassa jalassa mustunut varvas, hapenottokyky on Polarin mukaan pudonnut kolmeen neljäsosaan entisestä, mielessä painaa edelleen pettymys omiin kykyihin.
Silti olen jo selannut juoksusivustoja ja suunnitellut tulevan kesän ohjelmaa. Helsinki City Run on jo koettu, olisiko Helsinki Half Marathon nyt vuorossa? Olen lopettanut kauden jo kolme kertaa Kankaanpäässä, entä jos nyt kokeilisin maratonin ja puolikkaan välissä olevaa matkaa ja menisin Pirkan hölkkään?
Maratonista on nyt jo yli kaksi viikkoa ja toipuminen on edelleen kesken. Pahimmat kilometrit alkavat näköjään unohtua, mutta edelleen olen vakuuttunut, että jalkani eivät yksinkertaisesti kestä kokonaista maratonia. Murtuma on aivan samassa kohdassa kuin viimeksikin.
Pitäisiköhän minun vaihtaa liian enteelliseksi osoittautunutta nimimerkkiä? Kankaanpäässä en tosin tehnyt kuin kaksi virhettä. Valitsin liian ahtaat kengät ja lähdin liikkeelle liian kunnianhimoisin aikatavoittein.
Jospa tänään kokeilisin kuitenkin ensimmäistä kertaa edes lyhyttä lenkkiä? Syntyisikö innostus uudelleen?

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Aikatavoitteet saivat jäädä

Ensimmäisten kilometrien aikana askel oli vielä näin lennokas, mutta sitten juoksusta tuli kamppailua keskeyttämistä vastaan. 


Sillä hetkellä päätin keskeyttää. Kramppi oli iskenyt jo pari kertaa, mutta huoltopisteen suolakurkkujen avulla olin päässyt jatkamaan. Nyt tuntui etten saa jalkaa liikkumaan enää minnekään, kouristukselta tuskin pystyisin edes kävelemään. Kilometrejä oli takana vasta 30.
Silloin hän lennähti paikalle kuin pelastava enkeli, kaivoi repustaan suolatabletteja, tarjosi urheilujuomaa, hymyili, rohkaisi ja kannusti, ja niin jatkoin taas jo kovin hidastunutta matkantekoani.
Hän oli juuri oikealla paikalla oikeaan aikaan. Tuo tuntemattomaksi jäänyt huoltaja oli vain yksi ilmentymä Kankaanpään maratonin ilmapiiristä. Taivallukseni oli viimeisellä kymmenellä kilometrillä ontuvaa ja kaikille kävi selväksi, ettei minusta tule oikeaa maratoonaria, mutta pienintäkään ylenkatsetta ei ollut sen paremmin järjestäjien kuin toisten kilpailijoiden taholta. Vain kannustusta, ymmärrystä ja rohkaisua. Sen takia tämä kannatti taas kokea.
Olosuhteet olivat kohdallaan kaunista syyssäätä myöten. Itse juoksu meni kuitenkin alle kaikkien odotusten. Jo ensimmäisen kympin aikana huomasin, että nyt ei vain kulje. Ehkä lähdin liian nopeasti, mutta toisaalta kramppi olisi saattanut iskeä yhtä hyvin hitaammassakin vauhdissa. Syytän kolmen viikon juoksutaukoa. Polven kipeytyminen sekoitti valmistautumisen perusteellisesti. Vasta viimeisellä viikolla polvi oli kivuton, mutta siinä vaiheessa ei enää kannattanut juosta. Etenkin pitkiä lenkkejä olin tehnyt aivan liian vähän.
Vuosi sitten olisin ollut selvästi paremmassa kunnossa. Silloin juoksin kuitenkin vain puolikkaan, koska en kuitenkaan olisi pystynyt tavoittelemaan neljän tunnin aikaa.
Nyt huomasin jo 25 kilometrin kohdalla, että saan unohtaa kaikki aikatavoitteet. Päämääränä oli enää maaliin pääseminen. Sain nyt kuitenkin juostua yhteen menoon kolme ensimmäistä kierrosta, vasta viimeisellä kierroksella oli pakko antaa periksi ja muuttaa kävelyvauhtiin hiipunut ontuva juoksu kävelyksi.
Maalisuoralla sentään otin loppukirin ja sain parannettua ennätystäni 20 minuutilla. Onhan sekin saavutus. Siihen ei edes Usain Bolt pysty.


maanantai 12. lokakuuta 2015

Kankaanpään maraton odottaa

Monta asiaa ehtii ajatella, ennen kuin tämä reitti on kierrettynä neljään kertaan, 

Tällä viikolla on menossa maratonharjoittelun se vaihe, jossa aina olen ollut parhaimmillani: palautuminen ja hiilihydraattien tankkaaminen.
Itse juoksu on sitten sujunutkin jossain määrin heikommin. Viikko sitten sunnuntaina juoksin yhdeksän kilometrin lenkin, tiistaina oli tarkoitus tehdä pitkä lenkki, mutta polvi tuntui koko päivän aralta. Lauantaina kokeilin vitosen verran, ja polvi kesti, mutta tänään taas tuntuu lievää kipua. Miten mahtaa käydä lauantaina?
Harjoittelu jäi siis aivan liian vähiin hyvistä suunnitelmista huolimatta. Aion silti lähteä Kankaanpäähän ja juosta sillä tavalla kuin sopivalta tuntuu ilman suurempia aikatavoitteita. Maratonille ilmoittautuneita on nyt 147. Se on juuri sopiva määrä, jokainen voi juosta omaa tahtiaan ilman ruuhkaa, mutta ilmassa on riittävästi urheilujuhlan tuntua.
Olen muuten kahden viime vuoden kunnonkohennushuumassani salaa toivonut, että vielä joku erehtyisi iästäni niin paljon, että kysyisi papereita. Eilen niin melkein kävi. Museon kassalla minulle tarjottiin eläkeläislippua. Vai vielä eläkeläinen! Minä joka sentään olen paremmassa kunnossa kuin 40 vuotta nuoremmat varusmiehet keskimäärin!
Mutta ehkä tämä ensimmäinen eläkeläiseksi kutsuminen oli juuri tarpeellinen henkinen kolaus. Saakoon se minut sisuuntumaan ja juoksemaan pienemmistä polvikivuista perustamatta.

torstai 1. lokakuuta 2015

Syksy, luopumisen aika

Syksy on verhonnut talon, josta eilen lähdin lenkille.

Syksy. Sade, jaloissa kahisevat keltaiset lehdet, sängelle puidut pellot, lintujen rivistöistä notkuvat langat, metsän syvenevä hiljaisuus.
Tämä on muutoksen ja luopumisen aikaa. Ehkä minullekin. Maratonin aion juosta Kankaanpäässä, mutta entä sitten? Jatkuuko harrastus ja kuinka aktiivisena?
Se riippuu maratonin onnistumisesta, ei tavoiteaikojen saavuttamisesta niinkään, vaan siitä miltä tuntuu. Juoksemisesta, tai mistä tahansa harrastamisesta, pitää saada jotain. Juuri nyt alan olla siinä vaiheessa, että pelkkä lenkille lähteminen tuntuu jo velvollisuudelta. En tunne kehittyneeni riittävästi.
Eilen juoksin 17 kilometriä Keskuspuistossa, ja väsyin yllättävän paljon. Viimeksi juoksi pitemmän  lenkin kotona maalla hiljaisia hiekkateitä pitkin eikä se tuntunut ollenkaan näin raskaalta.
Niin kaunista ja vaihtelevaa kuin Helsingin Keskuspuistossa onkin, siinä on juoksijan kannalta ongelmansa. Tasaista kohtaa ei ole lainkaan, vain nousua tai laskua, ja kumma kyllä voisin vakuuttaa, että ylämäkiä on enemmän. Toinen ongelma on se, että kunnollista pitkää lenkkiä on vaikea saada kokoon, nytkin juoksin vielä Töölönlahden ympäri saadakseni sopivan mitan. Ja kolmas ongelma ovat pyöräilijät. Pimeyden keskeltä ilmaantuu äänettömästi suihkivia valottomia pyöriä, joista ei voi tietää mihin suuntaan ne ovat risteyksessä menossa.
Sekä työssäni että harrastuksissani olen jakautunut moneen suuntaan. Liikunnalliset harrastukset ovat vaihdelleet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana: moottorivene, purjevene, pyöräily, soutu. Siinä välissä muutaman vuoden vei museoauton parissa puuhailu. Kaikista harrasteista on ollut sekä hupia että huolta. Kaikista olen myös oppinut jotain.
Juokseminenkin on opettanut paljon. Tiedän nyt paljon enemmän ihmisen fysiikasta ja ravinnosta ja urheilun historiasta Olen oppinut ymmärtämään urheilijoita. Tavallinen penkkiurheilijahan ei voi käsittää, miksi huippujenkin tulokset vaihtelevat. Omat kokemukset ovat opettaneet, että ihminen ei ole kone (ehkä Usain Boltia lukuunottamatta). Joskus vain kaikki sujuu, toisinaan taas ei mikään, vaikka kaikki olosuhteet olisivat samat. Vielä kaksi vuotta sitten saatoin naureskella tutulle selitykselle "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää". Mutta nyt tiedän, että se on totta. Ihminen ei voi hallita itseään. Voi tehdä vain parhaansa, eikä se ole joka päivä sama.
Kaksi vuotta sitten opin myös sen, että sisältään voi löytää sellaisia voimavaroja, joiden ei tiennyt olevan olemassakaan. Pitää vain yrittää, pitää uskaltaa, mutta pitää myös tunnustaa, jos johonkin ei kerta kaikkiaan ole edellytyksiä. Miksi tehdä vain sitä, mikä on helppoa?
Hienoimmin asian ilmaisi John F. Kennedy ilmoittaessaan 1962, että Yhdysvallat lennättäisi ihmisen kuuhun: "Me olemme päättäneet mennä kuuhun tällä vuosikymmenellä ja tehdä muita asioita, ei siksi että ne olisivat helppoja, vaan siksi että ne ovat vaikeita, koska päämäärä saa meidät organisoimaan ja mittaamaan kaiken energiamme ja taitomme, koska haaste on sellainen, jonka haluamme hyväksyä, jota me emme halua lykätä, ja jonka me aiomme voittaa."



sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Lenkki lyheni, onneksi

Asicsit ovat matkalla roskakatokseen. Tai ehkä niillä nyt vielä kävellä voi, mutta yhtään juoksuaskelta en niillä enää ota. 

Valtavan oksakasan viereen pysäköity haketin puhalsi puupurua kuorma-auton lavalle, samalla tuuli lennätti sankan ruskean pölypilven tielle. Auton ja ojan välistä olisi juuri ja juuri mahtunut juoksemaan, mutta hetken tilannetta harkittuani päätin kääntyä takaisin. Pilven läpi juostuani olisin tosin saanut etiopialaisen ihonvärin, mutta pölykeuhko tuskin olisi parantanut hapenottokykyäni.
Suunnitelmissa oli ollut 18 kilometrin lenkki, mutta koska en päässyt normaalille reitilleni, mittaa tuli vain 13 kilometriä. Harmitti, mutta parin tunnin kuluttua kiitin jo lenkin keskeytymisestä. Vasemman jalan polvi oli niin kipeä, että sain ontua kävellessäkin. Mitään vaivoja minulla ei ollut pitkään aikaan. Mitä nyt oli tapahtunut?
Syyllinen löytyi helposti. Olen ilmoittautunut Kankaanpään maratonille ja päätin nyt kokeilla pitkästä aikaa kalleimpia ja parhaiten vaimennettuja kenkiäni. Olen säästellyt niitä pitkään ja käyttänyt arkikenkinä halvempia Adidaksia.
Nämä Asics GT 2000 -kengät olin ostanut ensimmäistä maratoniani varten kaksi vuotta sitten. Silloin Intersportin myyjä tutki jalkani ja suositteli tuettuja Asicseja. Ne tuntuivat hämmästyttävän pehmeiltä ja suorastaan jalkoja hyväileviltä ja pidin niitä kalliin hintansa arvoisina.
Ensimmäinen maratonini oli vähällä keskeytyä. En uupunut, seinää ei tullut vastaan, sisua riitti, mutta jo 20 kilometrin jälkeen vasemman jalan polvi kipeytyi niin pahasti, että keskeyttäminen oli lähellä. Silloin luulin, että syynä oli liian vähäinen harjoittelu. Se oli varmasti osasyy, mutta yhtä syylliset olivat kengät. Ne ovat yksinkertaisesti vääränmalliset. Liika pronaatiotuki saa jalan vääntymään.
Edelleen parhaat kenkäni ovat alennusmyynnistä muutamalla kympillä ostetut Adidakset. Ne ovat riittävän koetellut, ja niillä aion mennä maratonille, jos polvi parantuu.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Se vain piti tehdä


Paikallislehti Kankaanpään Seutu julkaisi vuoden 2013 maratonista säätilaa osuvasti esittelevän kuvan. Tässä vaiheessa taisin olla näistä juoksijoista pari kierrosta jäljessä. Kuva Marko Vuosjoki.

”Kokelas taitaa olla niitä miehiä, jotka yrittävät pakkasessa olla liikkumatta, etteivät kylmät vaatteet vain koskettaisi ihoa”, luutnantti sanoi minulle Niinisalossa. Moite oli kohtuuton, olin sairastellut koko kevättalven enkä siksi ollut erityisen sotilaallisessa kunnossa. Minun ei olisi pitänyt välittää, mutta en koskaan unohtanut niitä sanoja. Niistä on jo 32 vuotta.
Lokakuun 19. kaksi vuotta sitten palasin palasin Niinisaloon. Olin päättänyt juosta elämäni ensimmäisen maratonin. En ehtinyt harjoitella tarpeeksi, tiesin että ne 42 kilometriä olisivat raskaita, tiesin että keskeyttäminen oli todennäköistä. Mutta minun piti todistaa jotain itselleni. Jostain sisältäni kuulin vielä lähtöpaikalla silloisen luutnantin äänen.
Juostessa oli aikaa pohtia, miten paljon ihmiset tekevätkään vain näyttääkseen niille, jotka joskus ovat epäilleet. Vanhemman, opettajan tai esimiehen yksi ilkeästi osunut sana voi painua syvälle sisimpään. Se voi koteloitua, mutta yhtä hyvin se voi kalvaa jatkuvasti. Sana voi musertaa ihmisen tahdon, mutta se voi myös ajaa todistamaan, että vähättelijä oli väärässä. Oikeaan osunut kannustuskin voi kantaa ihmistä läpi vaikeiden paikkojen, mutta paljon on tehty myös loukkausten voimalla.
Kilometrit taittuivat ja olin jo puolivälissä. Silloin tuuli yltyi lähes myrskyksi, alkoi pyryttää lunta, joka välillä vaihtui kasvoihin iskeviksi rakeiksi. Samaan aikaan jalat alkoivat kipeytyä.
Päätin jatkaa niin kauan kuin suinkin pystyisin. Mielessäni soi laulu: ”Kun Kolmatta linjaa takaisin kuljen kerran, saa vanhat saatavat jokainen”. Laulu on osuva, Fredin tulkinnassa on juuri sopivasti enemmän haikeutta kuin uhoa, ja Juha Vainion nerokkuutta hipova teksti kiteyttää muutamaan riviin jotain olennaista siitä, mikä ihmistä ajaa eteenpäin. Kun palataan, pitää olla jotain enemmän kuin lähtiessä. On näytettävä muille.
Matka eteni aina vain hitaammin. Lumisade loppui, mutta juokseminen alkoi jo olla tuskallista ja koko hankkeen mielekkyys alkoi epäilyttää. En minä ole lähtenyt Kalliosta, miksi minun pitää muka palata Kolmannelle linjalle? Mutta joitain asioita on vain tehtävä. John Wayne sanoi sen ytimekkäästi elokuvassa Hyökkäys erämaassa: ”There’s some things a man just can’t run away from”.
Kilometrit olivat yhä hitaampia, mutta päämäärä lähestyi vääjäämättä. Viimeinen ponnistus, ja ylitin maaliviivan. En koskaan unohda hetkeä, jolloin minulle ojennettiin ensimmäisen maratonin suorittajan palkinto. Sillä hetkellä luutnantti vaikeni.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Tiheä askel on taloudellisempi

http://www.hs.fi/blogi/juoksublogi/a1305982114976

Periaatteessa kai tiesin vähintään 180 askeleen minuuttitahdin edullisuuden. Se oli kuitenkin päässyt unohtumaan, juoksutekniikkaa parannettaessa kun oli niin paljon muutakin muistettavaa. Viime syksynä järkeilin, että ainoa keino parantaa tuloksia olisi lisätä askelpituutta. Se varmaan tehoaisikin, mutta jouduin lisäämään pituutta tiheyden kustannuksella ja juoksusta tuli tehotonta harppomista.
Hesarin juoksublogi oli sopiva heräte, ja niinpä mittasin tänään 18 kilometrin lenkillä askeltiheyteni Se oli alle 180. Kokeilin tihentää, ja suurimman osan matkasta pidin tämän uuden rytmin. Välillä tiheä askel tuntui kevyeltä, välillä paikallaan töpöttämiseltä, mutta erityisesti ylämäessä uusi rytmi tuntui hyvältä.
Ja kuinka kävikään? Lopussa Polarin taloudellisuutta mittaava juokusindeksi näytti korkeampaa lukemaa kuin koskaan ennen edes lyhyillä matkoilla.
Kaksi vuotta on siis mennyt tämänkin asian suhteen väärin. Tiedän että tekniikan muuttaminenkin on aina vaarallista, mutta yritän tehdä parannuksen vielä näinä viitenä Kankaanpään maratonia edeltävänä viikkona.
Hesarin blogissa ehdotetaan sopivaa musiikkia pitämään oikeaa rytmiä yllä. On varsin vähän sellaista musiikkia, jota suostuisin kuuntelemaan maratonin ajan. Neutraalimpi ratkaisu on metronomi, jonka voi ladata kännykkään. Tempoksi voi valita tuon 180 tai puolet tai neljäsosan siitä.
Tänään olisi ollut Tampereen puolimaratonin päivä. Arvoin pitkään, ja lopulta päädyin jättämään sen väliin, niin hieno kuin reitti onkin. Palautuminen olisi kuitenkin haitannut harjoittelua seuraavaa maratonia varten. Kankaanpään maraton on juoksuharrastuksen kannalta ratkaiseva. Jatkanko vai en? Se nähdään 17.10.
 

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Yllätys juoksulenkillä

Ei, tämä merikotka ei ole juoksulenkillä kohdattu yllätys. Sen olen kuvannut Kuhmossa ja se on todennäköisesti tullut Vienanmereltä asti. Kotka saa nyt kuitenkin kuvastaa kohtuullisen lennokkaasti sujunutta juoksua.  

Tavallinen kymmenen kilometrin lenkki edessä, ilma on vielä lämmin, takana jo parinkymmenen kilometrin kevyt pyöräily. Menisinkö hitaasti vai kohtalaisesti? Ehkä etenen verkkaista kuuden kilometrin minuuttivauhtia.
Lähden liikkeelle, mutta omituista kyllä, askel kulkee kevyesti. Vilkaisen kelloa ja totean vauhdiksi 5.20, jospa siis tästä tulisikin hiukan raskaampi harjoitus ja ottaisin tavoitteeksi keskivauhdin 5.30.
Ensimmäinen kilometri täyttyy, ja jostain syystä se on sujunut vauhtiin 5.21. No, tulossahan on raskas nousu, joten olkoon nyt alku hiukan tiiviimmässä tahdissa. Toisella kilometrillä on pieniä mäkiä, ja sen päätteeksi kello näyttää aikaa 5.19. Menköön nyt sitten tällä vauhdilla. Edessä on kohtalaisen tasaista soratietä peltojen keskellä, aurinko paistaa silmiin mutta ei kuumenna liikaa. Kolmas kilometri täyttyy ja kellossa on 5.15. Merkillistä! Johtuuko tämä siitä, että katselin juuri miten Mo Farah taas kerran voitti kympin. Hiukan eri vauhdissa tosin ollaan, sillä nämä huiputhan pitävät jatkuvasti tuollaista 2.40 kilometrivauhtia. Itse pystyisin juoksemaan sitä vauhtia vain parisataa metriä.
Mutta nyt alkaa pitkä ja loiva nousu, yhtenäistä mäkeä on kilometrin verran ja sen jälkeenkin on koko ajan nousuja. Tämä on se jakso, joka vakiolenkilläni on aina hyydyttänyt hyvin alkaneen lenkin. Talon pihassa haukkuu koira ja se juoksee jonkin aikaa rinnallani, onneksi aidan toisella puolella. Alkaa varjoisa metsä ja mäki jyrkkenee. Juuri sen laella tulee taas täyteen kilometri. 5.25. Tätä kilometriä en ole koskaan päässyt näin nopeasti. Ja seuraavalla on jo sen verran tasaistakin, että lukemaksi tulee 5.23. Pitäisikö yrittää vielä kiristää?
Pahimmat mäet ovat takana, muutamassa alamäessä otan oikein kunnon vauhdin. 5.07. Nyt kannattaa pitää vauhtia. Mutta sitten on taas mäkiä, katumaasturi tulee vastaan ja nostaa kuivalta soratieltä pölypilven, suussa maistuu hiekka. Nyt alkaa tuntua jaloissa, ajaksi tulee 5.21. Seuraava osuus on helppo, soratie loppuu ja joudun juoksemaan valtatien pientareella, lähes koko kilometri on loivaa alamäkeä. Tässä kannattaa pitää vauhtia. Rekat humahtavat ohi, on pakko keskittyä pysymään omalla kaistalla. Vielä alamäkeä, sitten taas turvalliselle kevyen liikenteen väylälle, ja kello värähtää ranteessa: 4.49. Keskimääräinen nopeus koko matkalla on 5.15, ja se on parempi kuin koskaan aikaisemmin. Viimeinen raskas ylämäki verottaa vauhtia, mutta sitä seuraa kunnon lasku, ja yhdeksäs kilometri täyttyy vauhtiin 5.18.
Nyt on pakko yrittää kunnolla, ja sykkeistä välittämättä nousen vielä pienen mäen ja käännyn kotitielle, hiukan alamäkeä, suoraa, tiedän ennestään minkä puun kohdalla kymppi täyttyy, vielä pitää pinnistää, katson kelloa, vielä 50 metriä. Ja siinä se on, pysäytän ajanoton, huohotan ja katson lukemaa: 52.18.
Ei se mikään hyvä tulos ole, tiedän sen aivan hyvin, tavoitteenahan on ollut 50 minuutin alittaminen, mikä voisi enteillä neljän tunnin tavoitamista maratonilla. Tälläkin ajalla on minulle suuri merkitys. Se tarkoittaa oman ennätyksen parantumista 28 sekunnilla. Ja se tuli aivan yllättäen.
Ehkä pyörälenkki oli lämmittänyt jalkoja juuri sopivasti, ehkä olin palautunut edellisestä juoksusta oikeaan aikaan. Tai sitten olen edistynyt.

torstai 20. elokuuta 2015

Valoa näkyvissä, ehkä

Elokuisella aamulenkillä sumu teki oksien takaa siilautuvan valon näkyväksi. Näiden näkymien takia kannattaa jatkaa juoksemista, kehityin tai en.

Paras lopettaa koko juokseminen tähän. Tulokset eivät parane yhtään, päinvastoin, jokainen lenkki tuntuu edellistä raskaammalta. Juoksen Keskuspuistossa pitkähköä hidasta lenkkiä, kolmen nuoren miehen seurue menee ohitseni hilpeästi ja hengästymättä rupatellen. Käännyn takaisin, ja hetken päästä sama joukko menee ohitseni yhtä kevyesti.
Olen juossut pitkiä ja hitaita lenkkejä, olen juossut intervalleja, olen harjoitellut vauhtikestävyyttä, kokeillut pääsisinkö kympin yhtään nopeammin kuin viime vuonna. Ei edistystä. Viitonen menee vielä vauhdilla, mutta sitten jalat alkavat muuttua painavammiksi ja painavammiksi. Tulen siihen tulokseen, että maitohappo on yksi maailmankaikkeuden raskaimpia alkuaineita.
Lopulta pääsen turhautuneena kotiovelle ja pysäytän kellon. Yksitoista kilometriä juuri sillä keskisykkeellä, millä olin suunnitellutkin. Katson keskimääräistä vauhtia ja olen tyytymätön. Tarkistan vielä viikko sitten samoissa olosuhteissa juostun saman lenkin tuloksen nähdäkseni kuinka paljon heikommin lenkki meni ja vakuuttuakseni siitä, että juokseminen on turhaa. Eroa keskimääräisessä kilometrivauhdissa on 15 sekuntia. Mutta se on eri suuntaan kuin odotin: olin sittenkin edes tämän verran nopeampi kuin viikko sitten. Luotan Polarin mittaustulokseen, vaikka oma tuntemus kertoi toista.
Voisinko sittenkin kehittyä edes hiukan? Ehkä valoa on lopulta näkyvissä.

torstai 13. elokuuta 2015

Tekniikka kehittyy

Tämä karhun kuva ei liity tähän tekstiin millään tavalla. Laitoin sen tähän vain sen vuoksi, että se on kuitenkin minun ottamakseni aika onnistunut. 

Tekniikka on taas ottanut yhden harppauksen eteenpäin. Ei kylläkään juoksutekniikka, vaan langaton viestintä. Sain lopultakin työsuhdepuhelimeksi iPhonen ja nyt saan siirrettyä Polarista tiedot bluetoothilla siihen. Ja kaiken lisäksi tieto kulkee myös puhelimesta Polariin. En ole varma onko tästä ominaisuudesta mitään varsinaista hyötyä, mutta onhan tällä ominaisuudella hienoa hämmästyttää muita. Juuri äsken palaverin aikana puhelimeni oli äänettömänä, mutta ranteessa V800 näytti, että joku soittaa. En mitenkään yrittänyt peitellä tätä tapahtumaa.
Olen tässä väittänyt tekeväni kaiken väärin, mutta ainakin varusteiden suhteen olen joissain asioissa onnistunut.
Huomasin, että blogin pitäminen on jäänyt vähälle huomiolle. Syynä on ensinnäkin se, että pidän toista, työhöni liittyvää blogia. Ja toinen hyvä syy on se, että mitään erityistä ei ole tapahtunut. Olen toki juossut, mutta en erityisen hyvin enkä erityisen huonosti. Maanantaina 13 kilometriä, eilen 10, maasto oli sama Keskuspuisto, mutta kympillä syke oli korkeammalla vaikka vauhti pysyi samana. On pakko uskoa, että tässä iässä edes yksi välipäivä ei riitä täydelliseen palautumiseen.Olen edelleen kahden vaiheilla sekä Tampereen että Kankaanpään suhteen. Mennäkö Tampereen puolimaratonille juoksemaan kymppi ja lähteäkö Kankaanpäähän puolikkaalle vai kokomaratonille, vaikka neljän tunnin alittamisesta ei ole toivoa?
Ainakin pitää ensin katsoa tänään Teemalta dokumentti Juoksukuolemat. Sen mukaan joka kuukausi jossain päin maailmaa kuolee maratonjuoksija. Ennätin jo pelästyä olevani vaarassa, mutta sitten luin ennakkotiedot tarkemmin. Lähes 60-vuotiaalla ei ole mitään hätää, sillä maratonilla kuolleiden keski-ikä on 33 vuotta.

tiistai 4. elokuuta 2015

Kilpailun jälkeen


Vesi roiskuu ja läiske kuuluu, kun karhu juoksee kuhmolaisella suolla. Tämän juoksijan kanssa ei tehnyt mieli lähteä kilpailemaan, vaan pysyin tiiviisti kuvauskojussa.

Miten jalat voivat olla näin jäykät ja painavat? Ylämäki ei lopu ollenkaan, syke nousee, mikään ei toimi. Olen jo kääntymässä takaisin, mutta jatkan sitkeästi, niin hitaasti kuin suinkin. Kolmen kilometrin jälkeen alkaa lopulta sujua, Keskuspuiston maisemat vaihtuvat jo vauhdikkaammin ja niin tulee taas kymmenen kilometriä täyteen.
Aloittaminen Hämeenlinnan puolikkaan jälkeen oli vaivalloista. Ensimmäinen juoksuyritys perjantaina loppui muutamaan kilometriin, mutta eilen juoksin jo kympin. Ilmeisesti on vain uskottava, että tässä iässä palautuminen vie pitkään.
Viime syksynä lähdin lenkille Tampereen puolimaratonin jälkeen selvästi liian aikaisin. Nyt odotin viikon, mutta ehkä sekään ei riittänyt. Välillä olin jo varma siitä, että lyhyt juoksu-urani päättyisi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Aurinkoinen ilma ja Keskuspuisto oli kuitenkin sopiva yhdistelmä vakuuttamaan, että tätä pitää jatkaa. Pitäisiköhän taas mennä Tampereen puolikkaalle? Nyt siellä voisi juosta pelkän kympin, ja sen reitti kiertäisi kaupungin kauneimpia paikkoja.
Olen suunnitellut pitkään kestävyystestiin menemistä. Siinä arveluttaa kuitenkin muutama seikka. Ensinnäkin hinta on suhteellisen kova. Mutta vielä enemmän hirvittää tulos. Entä jos siinä paljastuukin, että olen vain huijannut itseäni ja juossut pelkällä sisulla liian nopeasti? Entä jos tuomio on, että minun on turha edes haaveilla neljän tunnin alittamisesta?


maanantai 27. heinäkuuta 2015

Onko vika minussa vai tavoitteessa?

Laitan tähän kuvan Sibelius-juoksupaitani selästä, sillä tämän selkäpuolen pääsi näkemään juoksun aikana vain aniharva. 



On se niin väärin. Toiset saavat harjoitella juoksua tosissaan vaikka kuinka kauan, ja sitten tulee joku hiihtäjä ja voittaa kaikki. Näin kävi Hämeenlinnassa sekä miesten maratonilla että naisten kympillä. Iiro Niskanen on juossut maratonin vain pari kertaa, mutta on hiihtäjänä SM-tasolla, naisten kympin voittanut Ida Ingemarsdotter taas on hiihdossa peräti olympiamitalisti.
Joiltain se vain käy vaikka ensimmäisellä kerralla. Toisin kuin monet uskovat, me emme ole tasa-arvoisia. Toisilla on geeneissään avaimet menestykseen jossain lajissa, toisilla taas toisessa lajissa, ja useimmilla ei missään.
Se on totuus, joka on hyväksyttävä. Toisaalta on myös hyvin lohdullista tietää, että vika ei välttämättä ole omassa harjoittelussa eikä asenteessa. Minulla vain ei ole sellaisia geenejä, joilla saavutettaisiin riittävä hapenottokyky. Jos sellaiset on, lajillakaan ei näytä olevan väliä, vaan sama ihminen voi vaivatta siirtyä hiihdosta juoksuun.
Huonosti sujuneen ja vaivaisesti alle kahden tunnin aikaan päättyneen Hämeenlinan puolimaratonin jälkeen olin jo luovuttamassa. Tajusin etten koskaan pääsisi alle neljän tunnin maratonaikaan. Mutta entä jos vika onkin tavoitteessa? Neljä tuntia voi olla 57-vuotiaana juoksemisen aloittaneelle ja ilmiselvästi vailla marataongeeniä syntyneelle ihmiselle tarpeettoman kova tavoite. On siis vaihdettava tavoitetta ja pyrittävä ensin sellaiseen, minkä voi saavuttaa.
Ensimmäinen tavoitteeni oli ylipäätään juosta maraton. Sen saavutin puolentoista kuukauden harjoittelun jälkeen. Toinen tavoite oli kilometrin juokseminen alle neljän minuutin. Siihen pääsin viime kesänä. Kolmas tavoite oli 25 minuutin alittaminen vitosella, ja se onnistui helposti pari viikkoa sitten. 50 minuutin alittaminen kympillä on vielä tavoitteena. Puolikas alle kahteen tuntiin sujui lokakuussa Kankaanpäässä ja vielä jäi muutama minuutti pelivaraakin. Vielä on tavoitteena 50 minuutin alittaminen kympillä.
Ellen sattumalta jonain aamuna herää uudet geenit ruumiissani, joudun nyt asettamaan itselleni uuden maratontavoitteen: yli puoli minuuttia lisää armonaikaa joka kilometrille. Neljä ja puoli tuntia siintäköön silmissäni uutena päämääränä, jota kohti juoksen seuraavat pari kuukautta.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Puolimaraton Sibelius-kaupungissa




                          Goodmanin kauppakeskuksen kohdalla juoksu sujui vielä kevyesti. 

Merkit eivät ennustaneet hyvää. En tuntenut itseäni riittävän palautuneeksi, parin viikon unenpuutekin varmasti vaivasi. Ja Polarin kunotestin mukaan harjoittelu oli vain heikentänyt hapenottokykyä. Kuukausi sitten se oli 45, kaksi viikkoa myöhemmin 44 ja toissapäivänä 43. Sää oli kuitenkin hyvä, parikymmentä astetta, ja reitti kaunis ja jokseenkin tasainen. Asetin tavoitteeksi kahden tunnin alituksen. Ja samalla tietysti toivoin juoksun lähtevän jossain vaiheessa sujumaan niin, että voisin tavoitella omaa ennätystä.
Kaurialan urheilukentällä oli mukava tunnelma, väkeä oli, mutta mikään massatapahtuma tämä Hämeenlinnan kaupunkimaraton ei kuitenkaan ollut. Oli jopa elävää musiikkia, varsin hyvin soittanut bändi. Valkoinen tapahtumapaitakin näytti hyvältä.
Asetuin lähdössä joukon keskivaiheille, laukaus kajahti, ja kaikki tuntui sujuvan parin ensimmäisen kilometrin aikana. Matka taittui kuin huomaamatta, en joutunut ohittelemaan eikä ruuhkaa ollut liikaa. Muutaman kilometrin jälkeen vierelle ilmaantui puhelias juoksija, joka tiedusteli aikatavoitettani ja asettui juoksemaan samaan vauhtia. Matka eteni puhellessa kuin huomaamatta. Mutta oliko sillä vaikutusta lopputulokseen? Jos puhuu ja juoksee toisen kanssa samaa vauhtia, ei kuitenkaan voi edetä aivan oman suunnitelmansa mukaan.
Kilometrivauhti pysyi pitkään 5.38 tasolla ja tein suunnitelmia suuresta loppukiristä, jossa ainakin viimeiset viisi kilometriä vetäisin kunnolla. Toisin kävi. Juuri 16 kilometrin kohdalla jalat alkoivat yllättäen painaa ja sikä nousta anaerobisen kynnyksen tuntumaan ja tiesin, että on pakko hellittää. Juoksukaveri meni menojaan parikymmentä vuotta vähäisemmän ikänsä voimin ja jäin kamppailemaan uupumusta vastaan. Kilometrit alkoivat tuntua pitkiltä. Mittari näytti jo 5.39 keskivauhtia, vielä pari kilometriä matkaa, ja vauhti oli jo 5.40. Jopa kahden tunnin alitus alkoi näyttää epätodennäköiseltä Vanajaveden rannalla juostessani. Sen jälkeen oli vielä tulossa ylämäkiä.
Jaksoin väkisin pitää vauhdin kahden tunnin tuntumassa. Urheilukenttä läheni, ja joku huusi matkaa olevan vain 300 metriä. Nyt oli pakko yrittää. Kun pääsin urheilukentälle, näin maalissa tikittävän kellon: se oli jo ylittänyt 1.59. Jostain löytyi jalkoihin vielä voimaa ja katse tiukasti kellossa juoksin niin lujaa kuin vain tässä vaiheessa pystyin. Lopulta ylitin maalilinjan, ajanottolaite piippasi. 1.59.55! Olisin voinut näköjään löysätä vielä neljän sekunnin verran.
Maalihuolto toimi, sain Sibelius-aiheisen mitalin ja lihakeittoa. Pari tuttua kävi tervehtimässä, toinen oli juossut 1.50 ja toinen vielä pari minuuttia sen alle. Kadehdin, tosin hekin olivat parikymmentä vuotta nuorempia.
Olinhan minä saavuttanut minimitavoitteen. Nyt jäi kuitenkin puuttumaan se maaliintulon helpotus, jota olin aiemmissa kilpailuissa tuntunut. Juoksu oli ollut liian vaikeaa.
Minulle oli selvinnyt kiistämätön tosiseikka: en tulisi koskaan alittamaan maratonilla neljän tunnin rajaa.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Hyvin toimittu, Polar!

Näin pienestä se voi olla kiinni: vasemmanpuoleinen vanha liitin ei sulkeudu yhtä tiiviisti kuin uusi.

Tilanne oli luultavasti sama kuin lähes kaikilla työpaikoilla: vika oli johdossa. Polar lähetti uuden kellon ja uuden johdon, ja nyt kaikki toimii. Liittimien sulkeutumisessa oli selvästi näkyvä ero, ja se saattoi riittää aiheuttamaan ongelmat.
Kyse on siis Polar V800 -mittariani vaivanneesta oudosta ominaisuudesta. Se kadotti synkronoinnin yhteydessä harjoitusnäkymäasetukset, jotka jouduin joka kerta laittamaan uudestaan. Synkronoidessa se myös kadotti toisinaan yhteyden tietokoneen ja laitteen välillä kesken kaiken. Kirjoitin Polarin asiakaspalveluun, ja tovin odottelun jälkeen sieltä otettiin yhteyttä. Parin sähköpostin jälkeen sieltä luvattiin lähettää uusi laite, ja viime viikolla sitten tuli pieni paketti Kempeleeltä. Mukana oli palautuskuori ja vanha kello lähti viallisine johtoineen takaisin heti kun olin varmistunut uuden toimivuudesta.
Polarin hankin alunperin Garminin jumiuduttua täysin juuri HCR:n alla. Takuuta oli runsaasti jäljellä, joten vein sen Giganttiin. Siellä se makasi kuukauden verran kunnes menin ihmettelemään asiaa. Olihan se paikalla, oli kuulemma alkanut toimia, kun oli vain ladattu. Laitoin sen kotona lataukseen. Tuloksena taas täydellinen jumiutuminen. Se oli siis alkanut toimia uudelleen nollauduttuaan akun tyhjentyessä, mutta varsinainen vika ei ollut korjautunut itsekseen. Enpä taida jaksaa viedä sitä enää uudelleen huoltoon.
Joskus vuosia sitten ostin langattoman ovikellon suuresta halpaketjusta. Hinta oli halpa, taisi olla viisi euroa. Laite oli muuten oikein hyvä, mutta ei toiminut. Vein sen takaisin, ja liikkeessä pohdittiin asiaa suurella joukolla ja pyrittiin varmistumaan siitä, että ovikello todella oli rikki ja että minä en ollut sitä hajottanut. Patteritkin vaihdettiin, mutta ovikello ei alkanut soida eikä kukkua. Kun lopulta olin saanut uuden ovikellon, päätin että en enää turvautuisi sen liikkeen palveluihin. Enkä ole niin tehnyt, en edes silloin kun olisin saanut sieltä venetrailerin hiukan halvemmalla kuin muualta. Viiden euron laitteesta nipottaminen on aiheuttanut liikkeelle monin verroin suuremman vahingon.
Polar saa asiakaspalvelustaan korkeimman arvosanan. Juuri näin pitää toimia, tällainen kohtelu sitouttaa asiakkaan. En tosin usko pystyväni kovinkaan pikaisesti käyttämään loppuun V800-mittaria, mutta tämän kokemuksen jälkeen voin suositella sitä kaikille. Ainakin jos se saa minut juoksemaan huomisella Sibelius-maratonilla puolikkaan alle viimesyksyisen ennätykseni.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Ennätystä tavoittelemassa

                                                           Ennätysyrityksen näyttämö.

Lähettäjä nostaa pistoolinsa, täyden katsomon pauhu yltyy, vieressäni jamaikalaisen hirmujuoksijan lihakset värähtelevät valmiina syöksyyn, nyt tavoitellaan ennätystä. Tai niin, jos nyt ollaan aivan rehellisiä, edessä on Kuhmon tyhjä urheilukenttä varhain aamulla.
Mutta ennätystä kuitenkin ollaan rikkomassa. Olen täysin vakuuttunut, että pystyisin tekemään oman ennätykseni. Lujaan uskoon on kolme syytä. Ensinnäkin olen kaikista työkiireistä huolimatta onnistunut juoksemaan säännöllisesti koko viime viikon. Toiseksi olosuhteet ovat ihanteelliset: 13 astetta, ei juurikaan tuulta, hiljainen aamuhetki, alla oikea juoksurata. Kolmas peruste on tärkein: en ole koskaan ottanut aikaa tällä matkalla. Ennätys olisi varma.
Ankara keskittyminen, ja sitten pamahtaa kuvitellun lähettäjän starttipistooli. Lähden liikkeelle, painan viivan kohdalla ajanoton käyntiin ja kiihdytän. Rata alla tuntuu mainiolta, sehän suorastaan ponnauttaa jokaisen askelen takaisin. Ensimmäinen suora päättyy, kaarre alkaa, syke nousee ja hengitys tihenee ja jo parinsadan metrin kohdalla huomaan aloittaneeni liian lujaa. 400 metriä ei näköjään voi juosta täysillä ainakaan tässä kunnossa. 300 metrin kohdalla alkaa tuntua selvää kangistumista ja maalissa pysäytän kellon aikaan 1.29. Mukaan ehtii tulla ylimääräinen kymmenen metriä, joten ehkä 1.28 olisi oikea aika. Siihen en ole tyytyväinen, mutta en kokeile uudestaan, tämähän on juuri sellainen sopivan huono oma ennätys, jonka pystyy vaivatta joskus rikkomaan.
Entä sata metriä? Sitäkään en ole kokeillut koskaan. Lähtötelineitä ei ole, joten sallin itselleni lentävän lähdön. Viivan kohdalla kello käyntiin, täysillä eteenpäin, ja kun pysäytän kellon, on kulunut 20 sekuntia. Matkaa näyttä taas tulleen ylimääräiset kymmenen metriä. Itse asiassahan näin lyhyt matka on hauska, sillä kerrankin voi vetää täysillä miettimättä jaksaako loppuun asti.
Tätä aikaa kannattaa yrittää parantaa saman tien. Heti kun hengitys on tasaantunut, lähden takaisin, ja nyt tuntuu paremmalta, jalat ovat lämmenneet ensimmäisessä yrityksessä kunnolla ja nyt askeleessa on riittävästi pituutta. Mainio juoksu, kerrankin kaikki menee kohdalleen. Paitsi että ei mene. Ajanotto ei olekaan käynnistynyt. Olen kiireessä ilmeisesti painanut nappia liian hiljaa.
Siis vielä kerran, silläkin uhalla että saisin reväytettyä jonkin lihaksen, jonka olemassaolosta en ollut aiemmin edes tiennyt. Liikkeelle, kellon käynnistys, täysillä eteenpäin, ja viivan kohdalla kellon pysäytys. Nyt lukema on 17.5 ja maksimikilometrivauhti 2.40. Ajanotto on tietysti epäluotettava, mutta silti olen kohtuullisen tyytyväinen. Jos vastoin kaikkia odotuksia saavutan neljän tunnin maratontavoitteeni, voin ottaa uuden päämäärän lyhyillä matkoilla. Tälläkin ajalla olisin sijoittunut aivan mainiosti 80-vuotiaiden sarjassa.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Täydennyksiä lakeihin

                                   Korkeuskäyrän mukaan nousua oli 30 metriä ja laskua 15.

1. Täydennys yleisiin luonnonlakeihin: Juoksulenkin pystyy toteuttamaan niin, että siinä on enemmän ylämäkiä kuin alamäkiä.

2. Täydennys Murphyn lakiin: Jos rankkasade alkaa, se alkaa täsmälleen kymmenen kilometrin lenkin puolivälissä.


perjantai 17. heinäkuuta 2015

Ennätystä tavoittelemassa

                                      Tämän nopeammin juoksen vain karhun kirittämänä.


Tätä olin suunnitellut jo pitkään: kokeilisin kerrankin oikein kunnollisella urheilukentällä, millaiseen aikaan saisin menemään viisi kilometriä. Ei nousuja, ei laskuja, tuuli olisi yhtä paljon myötäinen kuin vastainenkin ja alla olisi ihanteellinen pohja.
Olin päässyt kokeilemaan Kuhmon urheilukenttää viime vuonna maratonin lähdössä, ja kun tänään satuin heräämään sopivan aikaisin, päätin pukea kevyemmät Adidakset ja lähteä kentälle.
Väärin meni, tietenkin.
Kenttä oli täynnä asuntovaunuja ja sitä ympäröi muoviaita. Asuntoautojen seassa häämötti muutama museoauto. Tajusin vasta siinä vaiheessa, että Kuhmon jokakesäinen harrasteautotapahtuma ja rompetori onkin tänä vuonna siirretty urheilukentälle.
Luopuisinko hankkeesta? En, sillä tapahtuma kestäisi yli viikonlopun eikä säätilastakaan koskaan voi tietää. Nyt se oli juuri sopiva, viileää, pientä sadetta.
Oli pakko keksiä suunnitelma B. Kokemuksesta tiesin, että urheilukentältä lähtevä kevyen liikenteen väylä on ainakin puolentoista kilometrin matkalta jokseenkin tasaista. Siispä pysäköin polkupyörän ja jätin juomapullon tavaratelineelle. Kevyttä takkia en uskaltanut siihen jättää, vaan se oli pakko kääriä mytyksi ja ottaa mukaan, vaikka siitä muutama kymmenen grammaa lisäpainoa tulikin.
Kello käyntiin, hetken odotus, gps ilmoittaa olevansa ok, ja sitten liikkeelle. Alku näyttää hyvältä. Kilometrivauhti asettuu 4.55 paikkeille ja sykekin tuntuu sopivalta. Alussa on sopivasti hieman alamäkeä, sitten tasaista, ja sitten taas loivaa nousua. Ensimmäinen kilometri menee kuin huomaamatta. Pian on edessä kääntöpaikka, siinä vauhti hidastuu aivan hiukan, ja kiihdytän taas. Nyt lukemana on jo 4.53.
Napautan kelloa, ja esiin tulee sykenäyttö. Mitä? se laskee jo alle sadan! Joko kuntoni on noussut aivan yllättävälle tasolle, tai sitten mittarissa on vikaa tai sitten minussa. Päätän keskittyä seuraamaan nopetutta ja huolestua toden teolla vasta jos sykemittari alkaa näyttää nollaa.
Seuraava kilometrikin menee hyvin ja vauhti pysyy selvästi tavoitteessa eli alle viidessä minuutissa. Kolmen kilometrin kohdalla minun pitäisi olla lämmennyt, mutta siinä vaiheessa alkaa jo painaa jaloissa. Sadekin yltyy. Neljäs kilometri jää hitaammaksi, mutta vielä tavoitteen rajoissa. Teen pienen lisäkierroksen omakotialueella, tie on edelleen tasaista ja uusi maisema tuntuu virkistävän. Koira haukkuu minua koppinsa katolta kuin paheksuisi joutavanpäiväistä juoksentelua, sehän on tottunut siihen, että metsässä juostaan oikealla asialla.
Vielä yksi käännös, ja lasken että kun pääsen polkupyörälle, matka on kasassa. 700 metriä, sehän ei ole mitään, ja keskivauhti on jo 4.54. Nyt maali on jo niin lähellä, että ei kannata säästellä, ja pian mittarissa on uusi lukema 4.53. Nyt ennätystä ei estä enää mikään. Ja lopulta laskuriin tulee viisi kilometriä. Pysäytän ajanoton.
Kyllä, ennätys on nyt: 24 minuuttia ja 31 sekuntia, parannusta entiseen peräti minuutti ja 20 sekuntia. Tästä ajastahan ei tarvitse saada pois enää kuin kymmenen minuuttia, niin voi jo sanoa itseään juoksijaksi.
Neljän tunnin maratonaika on tullut taas hivenen lähemmäksi.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Uusissa maisemissa

Nyt ei ole valittamista juoksureiteissä. Hienoja maisemia, rauhallisia teitä, havuntuoksuista puhdasta ilmaa, lämpötilat juuri sopivan viileitä.
Kuhmo voisi olla juoksijan paratiisi - jos vain olisi aikaa. Olen täällä kahden viikon tiiviissä työtehtävässä eikä lenkkeihin tahdo jäädä aikaa kuin varhain aamulla. Sunnuntaina viisi, eilen kolme, tänä aamuna vain kaksi kilometriä. Parempi kuin ei mitään, mutta harjoittelun kannalta se ei tietysti ole järkevää. Siispä on vain taas kerran juostava väärin.
Kuhmossa järjestetään myös maraton. Osallistuin siihen viime vuonna, tukalan helteen vuoksi tosin jouduin viime hetkellä vaihtamaan täysmaratonin kymppiin. Tunnelma pienehkössä joukossa oli mainio ja järjestelyt toimivat. Aiemmin maraton juostiin Lentiirasta Kuhmoon, mutta nykyisin sekä lähtö että maali ovat Kuhmon urheilukentällä ja juoksureittinä on kymmenen kilometrin lenkki. Reitti on nopea ja tasainen, matkaan sisältyi oikeastaan vain yksi loiva nousu. Ilman tukahduttavaa hellettä olisin voinut jopa parantaa kympin ennätystä. Jos vain Kainuussa päin liikutte heinäkuun lopulla, voin suositella.
Jos näin kiirettä on, eikö kannattaisi pitää kokonaan paussia juoksemisesta? Ei onnistu. Olen hulluuksissani mennyt ilmoittautumaan Hämeenlinnan Sibelius-maratonille ja siihen on enää puolitoista viikkoa. Toisin kuin kaikki muut kesälomalaiset, toivon hartaasti, että ilmat jatkuisivat tällaisina vielä pari viikkoa.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Testissä Polarin asiakaspalvelu

Yksi mieleenjäävimpiä näkemiäni myyntilauseita oli kirpputorilla myytävässä nauhurissa ollut kyltti: "ei toimi, muuten ehjä".
Erään suomalaisen matkapuhelinyhtiön asenteessa oli aikanaan hiukan samaa. Laitteet olivat maailman parhaita ja vika oli aina käyttäjässä, joka kuitenkin osasi sujuvasti käyttää kilpailijamerkin koneita. Sillä asenteella ei globaalissa kilpailussa pärjää.
Ovatko ajat muuttuneet? Otin testiin Polarin asiakaspalvelun. Uusi Polar V800-mittarini oikutteli muuttamalla harjoitusnäkymiään omin päin. Lähtökohtani oli, että teen taas jotain väärin, mutta lopulta vakuutuin siitä, että jossain on ongelma. Toinen pulma oli johdon liittämisessä. Sitä piti välillä puristaa sormin ja silti yhteys tahtoi katketa.
Polarin sivuilta löytyi lomake, jonka täyttämällä saattoi ottaa yhteyttä asiakaspalveluun. Vähään aikaan ei kuulunut mitään, sitten tuli ilmoitus, että asiakaspalvelussa on ruuhkaa ja sieltä vastataan heti kun pystytään.
Uskoin jo kysymykseni hautautuvan jonnekin ikuisiksi ajoiksi, mutta sitten alkoi tapahtua. Asiakaspalvelusta laittoi sähköpostia Birgitta, joka varmisti ensin, että olen käyttänyt asianmukaisia ohjelmia. Kerroin nyt myös johto-ongelmasta ja esitin arveluni sen liittymisestä synkronointipulmiin.
Hyvin nopeasti Birgitta pyysi mittarin sarjanumeroa, tihrustin sitä suurennuslasin avulla ja lähetin eteenpäin. Pian tuli ilmoitus, että Polar lähettää minulle uuden mittarin ja johdon ja palautan sinne nykyisen.
Olin yllättynyt. Ei oikeastaan pitäisi olla, sillä juuri näinhän yrityksen pitää toimia. Asiakas voi olla joskus oikeassa ja hänet kannattaa pitää tyytyväisenä. Polar saa tässä vaiheessa palvelusta täydet viisi tähteä. Nyt odotan jännityksellä postipakettia. Ehkä jo Sibelius-maratonilla uutuuttaan kiiltävä mittari siivittää askeleeni uuteen ennätykseen.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Entä jos saavutan tavoitteen?

Avioero omakotitalon valmistuttua, äkkikuolema eläkkeelle jäätyä - kaikki tuntevat tapauksia, joissa kauan odotettu tavoite ei tuokaan sitä, mitä on kuviteltu. Tavoitteen saavuttaminen on tunnetusti vaarallista jos siihen ladataan liikaa odotuksia.
Onneksi minulla ei ole tätä vaaraa. Tällä hetkellä näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä, että saavuttaisin tänä vuonna tavoitettani, siis neljän tunnin alitusta maratonilla.
Juoksin eilen maratonvauhdilla 13 kilometriä ja syke näytti nousevan tasaisesti. Se ei lupaa hyvää. Loput kolme kilometriä lenkistä juoksin verkalleen. Kunto ei vain nouse, olen yrittänyt kaikkea, on pitkiä ja lyhyitä lenkkejä, on hitaita ja nopeita, on kiihtyviä ja vaihtelevia.
Nyt on myönnettävä, että neljän tunnin alitus saattaa olla yksi niistä lukuisista asioista, joihin minulla ei yksinkertaisesti ole edellytyksiä.
Vielä on aikaa harjoitella ja siksi on edelleen pieni mahdollisuus. Mutta se vasta hirivittääkin. Entä jos saavutan tavoitteen, lakkaako juokseminen kiinnostamasta ja tuleeko sen tilalle jokin uusi harrastus? Vuoristokiipeily? Postimerkkeily?

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Ikä ei ole este

http://www.hs.fi/elama/a1435719538076

Torstain Hesarin ultrajuoksujutussa oli paljon seikkoja, jotka kolahtivat (nuorisolle tiedoksi: tällaista ilmaisua todellakin käytettiin 80-luvulla). Ensinnäkin koulun liikuntanumeron ja kestävyysjuoksutaipumuksen käänteinen korrelaatio. Minullakin oli olematon liikuntanumero, sillä en ollut hyvä telinevoimistelussa enkä joukkuelajeissa. Minut valittiin viimeisenä jalkapallojoukkueeseen, vaikka tein kerran maalinkin. Tosin omaan maaliin, mutta kuitenkin.
Pidin kyllä suunnistuksesta, mutta sitähän oli vain pari kertaa vuodessa. Nyt on pakko jossitella. Entä jos pitkät juoksumatkat olisivat sisältyneet koulun liikuntaohjelmaan, ja olisin huomannut pitäväni juoksemisesta? Entä jos olisin saanut myönteisiä liikuntakokemuksia? Olisinko aloittanut juoksemisen tai ainakin pitänyt paremmin kuntoa yllä? Olisinko pitkässä juoksussa parempi?
Olen näissä teksteissä luetellut runsaasti asioita, jotka ovat menneet väärin. Tuo varhainen liikunnan muodostuminen turhaan suorastaan vastenmieliseksi on varmasti virheistä suurin.
Toinen kiinnostava asia oli iän ja pitkänmatkan juoksun suhde. Tiedän kyllä, että ikävuosien myötä pienenee hapenottokyky, lihasvoima ja ylipäätään kaikki muu paitsi eturauhanen. Maratonien tuloksista voi kuitenkin helposti nähdä, että vauhti ei juurikaan hiljene iän myötä. Itse asiassa pärjään kai suhteessa paremmin nykyisessä ikäluokassa kuin seuraavassa, johon siirryn vuoden päästä. Siinä vaiheessa ovat nimittäin mukana vain tosiharrastajat.
Kolmas tutun kuuloinen asia oli puhe juoksun meditatiivisesta puolesta. Aina joskus pääsee ns. flow-tilaan, jossa kaikki vain sujuu. Tosin tässäkin jutussa ilmeni tietty ristiriita: meditatiiviseen tilaan ei kuulu kilpailu, ei edes oman itsensä kanssa.
Tänään ei flow-tilaa löytynyt 12 kilometrin lenkillä ja ikäkin oli jo haittaavinaan. Onneksi selitys löytyy tällä kertaa muualta kuin omasta kunnosta: mittari näyttää jo yli 30 asteen lämpöä.




maanantai 29. kesäkuuta 2015

Onko juokseminen hengenvaarallista?

                                         Aion juosta tästä lähin vain tällaisilla teillä. 
                                         (Werner Holmberg: Maantie Hämeessä)




Helsinki City Runissa näin stadionin jo lähestyessä näyn, joka sai ajattelemaan juoksemisen varjopuolia: radan viereen tuupertunutta juoksijaa elvytettiin. Ilmeisesti mitään pahempaa ei lopulta käynyt.
Pitkissä juoksuissa on sattunut kuolemantapauksia, mutta tilastojen mukaan niiden yleisin aiheuttaja ei ole ylirasitus vaan liikenne. Ja se oli tänään koitua minunkin kohtalokseni. Lähdin poikkeuksellisesti autotielle. Kapea ja mutkainen tie on mitä viehättävin maalaismaisemiltaan ja tarjoaa sopivasti loivia mäkiä ja tasaistakin. Huono puoli on vain se, että tiellä ei ole edes kunnon pientareita ja silti sillä saa ajaa 80 kilometriä tunnissa. Juoksin tietysti vasenta puolta ja pysyttelin mahdollisimman reunassa. Varjoisassa notkelmassa kissa juoksi tien yli, vastaan tuleva auto ei jarruttanut ja oli parista metristä kiinni, että se ennätti turvaan metsään. Huokaisin helpotuksesta.
Pian olin keskellä mutkaa, harmaata asfalttia vierelläni värittivät keltaiset raidat. Kuulin takaani traktorin äänen, mutta siitähän ei minulle olisi vaaraa, se kyllä pysyisi omalla kaistallaan. Ja sitten kaikki kävi sekunnin murto-osassa. Tunsin ilmavirran ja suhahduksen ja tajusin, että vain senttien päästä minusta meni vanha oranssi farmarimallinen Volvo.
Traktorin vetämä heinäkuorma oli leveä, ja auto oli tarvinnut koko kaistan mahtuakseen siitä ohi. Vauhtia taas oli pakko ottaa kunnolla, koska paikka oli niin vaarallinen. Vastaantulijoita ei voinut nähdä ja ne keltaiset viivatkin siinä olivat kiusana.
En ehtinyt edes ottaa rekisterinumeroa ylös puhumattakaan valokuvan ottamisesta.
Seisahduin. Otin kulauksen juomapullostani ja ajattelin sen aikana monia asioita. Entä jos olisin horjahtanut hiukankin oikealle? Entä jos kivi tai käpy olisi saanut jalkani lipeämään? Entä jos Volvo olisi ollut hiukan leveämpi? Entä jos sen kuljettaja olisi ollut vielä vastuuntunnottomampi tai vielä humalaisempi?
Tein väärin harhautuessani lavealle tielle. Tästä alkaen aion pysyä vain kaidalla polulla.
Onko juokseminen siis hengenvaarallista? Kyllä. Elämä on.



Juokseminen kasvattaa



Olen saavuttanut Wilson Kipsongin ja Dennis Kimetton!
En nyt aivan vielä nopeudessa, mutta pituudessa kuitenkin. Juoksukelloa varten piti mitata pituus. Tein sen tieteellisellä tarkkuudella suorakulmaa ja ovenkarmia hyväksikäyttäen ja sain tuloksen, joka oli täsmälleen sama kuin näillä kenialaisilla ihmejuoksijoilla. Merkillistä asiassa on se, että aiemmissa mittauksissa, joista edellinen lienee armeija-aikainen, olen ollut kaksi senttiä lyhyempi. Olin siis kasvanut, ja tarkistusmittaus näytti edelleen samaa lukemaa.
Voiko ihminen kasvaa tässä iässä? Olin kyllä lukenut, että harjoittelu etenkin kovilla tehoilla voi lisätä kasvuhormonin eritystä. Olisiko se nyt vaikuttanut? Asiaa piti tutkia luotettavista lähteistä kuten erilaisilta nettisivustoilta. Kaikkialla oltiin yksimielisiä siitä, että ihminen ei kasva enää nuoruusvuosien jälkeen. Luut nyt vain ovat sellaisia, että kun ne ovat tiettyyn mittaan kovettuneet, niin siihen ne jäävät.
Mittanauha vakuutti kuitenkin toista. Se johtunee vain lihasten ja ryhdin muutoksesta, joka istumatyöläiselle on vajaan kahden vuoden aikana tapahtunut. Nyt minulla on siis konkreettista näyttöä juoksun hyödyllisyydestä. Ainakaan tämä asia ei mennyt väärin.
No, yhdessä suhteessa tässäkin tuli virhe, ja kalliiksi käyvä sellainen. Pituus on noussut, mutta vyötärön mitta kutistunut kahdella tuumalla. On ollut pakko uusia vaatevarastoa, sillä ennen niin hyvin istuneet Levi Strauss -farkut alkoivat roikkua tavalla, joka sai minut näyttämään ikääntyneeltä hiphopparilta.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Vain 12 minuutin tähden

Siitä keskustellaan, sitä pelätään, sitä vihataan. Siinä on varmasti vikansa, mutta kunnon mittarina se on lahjomaton. Siksi olen päättänyt tehdä Cooperin testin vuosittain.
Tänään meni 2700, viime kesänä sata metriä vähemmän. Tavoitteena on 3000 metrin rikkominen, mutta se näyttää olevan vielä kaukana. Pitäisi kai tyytyä tähän, tarkoittaahan se ikä huomioon ottaen erinomaista kuntoa. Ja kiristämisen varaa olisi ollut. En seurannut sykettä, ja nyt Polar näyttää että keskisyke olisi ollut vain 153 ja maksimi 181. Keskisyke ei kyllä pidä paikkaansa. Sykekäyrällä on tuossa matkan alussa selvästi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vikaa on joko Polarissa tai minussa itsessäni.
Pakko myöntää, että jossain määrin syyllistyn ennätysten tavoittelussa huijaamiseen. Ei, en pyöristä tuloksia ylöspäin. Teen juuri päinvastoin: en ota kaikkea itsestäni irti, sillä Coopertuloksen tai jonkin matkan ennätyksen pitää jäädä sellaiseksi, että pystyn sen vielä joskus rikkomaan.
Mutta miksi ihmeessä ihmisen on kiusattava itseään tällaisella? Vaikka rikkoisin 3000 metrin rajan, en saa siitä palkintoa. Olen voittanut vain itseni - mikä sekin on tietysti hyvä saavutus, kun ottaa huomioon kuinka kovan vastustajan kanssa silloin ottelen.






tiistai 23. kesäkuuta 2015

Kohtaamisia juoksureitillä

Kannustaminen on tärkeää. Huomasin sen konkreettisesti viime kesänä pitkällä lenkillä. Yllättävä kannustaja sai nopeuteni kiihtymään kaksinkertaiseksi. Vauhti hiipui vasta kun isäntä vihelsi sille ja se palasi kuuliaisesti omaan pihaansa ennen kuin ennätti maistaa säärtäni.
Tapaan juoksureiteilläni jatkuvasti eläimiä, ja se on suuri osa juoksun nautintoa. Tämän aamun viiden kilometrin kierroksella en ihme kyllä tavannut ketään tavanomaisista tuttavistani, en häntä suorana niityn poikki juoksevaa kettua, en viljapellossa ylväänä seisovaa hirveä enkä edes tien poikki luikertavaa käärmettä. Ja kiukkuinen koirakin on saanut uuden aitauksen eikä enää riennä kirittämään minua.
Hevosia reittini varrella on lähes aina. Niiden kannustuksen hyväntahtoisuudesta en kuitenkaan ole varma. Kuulostaa aivan kuin ne sanoisivat näin: "Ii-hah-hah-haa, onpa naurettava tyyli, mikset juokse neljällä jalalla?" Ja sen jälkeen ne usein ottavat malliksi muutaman näyttävän askelen ja muistuttavat siitä, että ihminen on juoksijana parhaimmillaankin vain amatööri todellisten tekijöiden rinnalla.
Yksi juoksureitin eläintuttavistani pysäyttää tehokkaasti matkanteon. Tuttavallinen kissa haluaa aina rapsutusta ja kiipeää jopa syliin, eikä siinä auta muu kuin pitää paussi.
Kotona suhtautuminen juoksemiseen on varsin kriittistä. Jos erehdyn venyttelemään kotona siten, että nojaan samalla seinään, seurauksena on paniikki. Kissat juoksevat karkuun: "apua, nyt se hullu kaataa talon". Venyttelyn välttäminenkään ei riitä. Myös esteettisten arvojen kanssa ollaan tarkkana. Kun sunnuntaina puin jo sisällä päähäni lippalakin suojaksi aamuauringolta, ilme oli aidosti kauhistunut: "Et kai todella aio mennä ihmisten ilmoille tuon näköisenä?" Aurinkolaseja en uskalla edes harkita.


sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Ei pelkästä endorfiinista


Tie kääriytyy aamuiseen usvaan. Sen keskellä häämöttää jotain, kun pääsen lähemmäksi, tunnistan sen. Peura seisoo tiellä mäen harjanteella ja pehmeän sumun keskellä se on kuin unesta tai kaukaisesta tarinasta. Se katsoo minun lähestymistäni aikansa, loikkaa sitten metsään ja katoaa näkymättömiin. Tie on taas autio ja tyhjä, ympärilläni on vain ohut auer, ilmassa lintujen kiihkeä laulu ja puiden oksilla öisen sateen jättämä vesi, joka kimaltaa auringon valossa helminä. On sunnuntaiaamu ja kello käy vasta seitsemättä.
Juoksemisen tuottamaa mielihyvää on selitetty endorfiinin erittymisellä. Se on kuitenkin liian yksinkertainen selitys. Aamun verkkainen lenkki tuskin rasitti niin paljon, että endorfiinia olisi syntynyt huumaavaan vaikutukseen asti. Ihmismieli on kokonaisuus, jota ei voi hallita kemiallisesti. Hormonieritystä enemmän koin tänä aamuna mielihyvää luonnosta, ihmisten ja autojen puutteesta, kesän tuoksuista ja äänistä.
Yksi tärkeä nautinnonantaja juoksulenkissä on myös tunne jonkin suorituksen valmistumisesta. Lenkki alkaa ja päättyy, ja se on tehtynä. Kuinka monen työ onkaan nykyisin jonkinlaista prosessia, jossa mikään ei koskaan tule valmiiksi, ja jos tuleekin, seuraavaa projektia aloitetaan jo samalla. Juoksin 16 kilometriä kuten olin suunnitellut, ja nyt se on tehtynä. Työssäni pystyn harvoin sanomaan, että jokin asia on valmis lopullisesti. Ja vielä vähemmän sitä voi kokea nykyajan pätkätyöläinen, työtä vielä etsivästä puhumattakaan.
Samaa tunnetta ei millään voisi kokea vain nauttimalla jotain kemikaalia, joka vapauttaisi endorfiinia elimistöön. Tämän tunteen saavuttaminen onnistuu vain juoksemalla irti jokapäiväisestä todellisuudesta, jättämällä taakse arkiminä ja olemalla hetken aikaa yhteydessä ympäröivään maailmaan ja juuri tähän hetkeen.


torstai 18. kesäkuuta 2015

Juoksua helteessä

Tänään piti kääntyä takaisin, kun sade yltyi. Kymmenen kilometrin lenkki lyheni puoleen. Ennusteet lupaavat viileää koko kesäksi, mistä en ole ollenkaan pahoillani.
Viime kesänä ilmoittauduin Kuhmossa maratonille. Kilpailupäivän lähetessä lämpötila alkoi nousta ja muutin suunnitelmaa. Puolikas saisi riittää. Ja kun juoksupäivä koitti, lämpötila oli 30 astetta. Ei auttanut muu kuin vaihtaa vielä kerran matkaa ja ilmoittautua vain kympille.
Lähdin liikkeelle vesipullo kädessä, vaikka se hiukan häiritsikin rytmiä. Ensimmäinen kierros urheilukentällä sujui liukkaasti ja juoksu kastelulaitteen alta virkisti. Juomapullo keventyi nopeaan tahtiin ja pian aloin jo odottaa juottopaikkaa. Vauhti pysyi hyvänä ja suunnittelin oman ennätyksen rikkomista, reitti kun oli suhteellisen tasainen. Olin käynyt juoksemassa reitin läpi ja todennut, että ainoaa pitkää ja loivaa ylämäkeä seuraa tasainen osuus. Mutta nyt ylämäki ei loppunutkaan, vauhti alkoi hyytyä ja pian huomasin oudon ilmiön: olin samaan aikaan kuumissani ja palelin. Oli pakko hellittää tahtia ja juosta kevyemmin loppuun. Sain ihan kelpo ajan omaan tasooni nähden, mutta olo ei ollut erityisen virkistynyt.
Vasta myöhemmin selvisi, mistä oli kysymys. Olin kokenut lievän lämpöhalvauksen. Siinä todellakin voi kokea palelevansa 30 asteen helteessä. Olisi pitänyt juoda enemmän, yksi pullo ei riittänyt. Se oli tuon juoksun virhe ja siitä oppi taas paljon. Juoda pitää ja paljon. Tänään juhannuksen aatonaattona huomasin kaupassa, että ihmiset valmistautuvatkin kuuliaisesti noudattamaan tätä ohjetta.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Mitä sain tänään juoksusta?

Edellisessä blogipäivityksessäni oli kirjoitusvirheitä ja puuttuvia kirjaimia. Siihen on hyvä syy.
Olen saanut juoksusta paljon. Joskus sellaistakin, mitä en haluaisi. Kuten tänään. Silmiin ilmaantui sahalaitakuvio ja puolet näkökentästä ja sen mukana puolet kirjaimista katosi. Vanha tuttu migreeni oli palannut.
Edellisen kerran sain sen viime syksynä Kankaanpäässä puolimaratonin viimeisillä kilometreillä. Nyt en tarvinnut kuin reippaasti juostun viitosen. Ilmeisesti pitää ottaa käyttöön moniportaisempi sykealuejärjestelmä: aerobinen kynnys, migreenikynnys ja anaerobinen kynnys.

Ehkä sittenkin tavoitteeseen

Viisi kilometriä rauhallista vauhtia, pieni hengähdystauko lenkin puolivälissä, ja sitten liikkeelle. Alussa on ylämäkeä, syke nousee, mutta vauhti pysyy kohtuullisena, vähitellen pääsen korkeimman kohdan yli ja sitten voi taas lasketella ja juosta tasaista, loput ylämäet ovat jyrkkiä mutta lyhyitä, seuraan sykettä ja keskinopeutta, olen melkein tavoitteessa, ja sitten pitkä lasku asfalttitietä, autot humahtavat ohi ja askel nousee keveästi, mutta vauhti ei parane, puuskainen tuuli on yltynyt, viimeiset mäet, joissa syke saa jo nousta, viimeinen suora ja juuri kotiportilla viisi kilometriä tulee täyteen ja pysäytän kellon. Keskinopeus 5.18 minuuttia kilometrillä ja keskisyke 176.
Tällä vauhdilla maraton sujuisi suurin piirtein vartin alle neljän tunnin. Mutta tätä vauhtia en pystyi juoksemaan koko matkaa. Maasto oli tosin mäkistä ja tuuli puuskaista, mutta tuskin olosuhteet millää maratonillakaan ovat ihanteelliset. Kuulemma neljän tunnin alitusta ennustaisi kympin juokseminen 50 minuuttiin. Parantamisen varaa siis vielä on.
Polariin olen edelleen melkein tyytyväinen. Vain melkein, sillä se muuttaa edelleen harjoitusnäkymiä omin päin eikä suostu pitämään näytössä automaattisen kierroksen keskinopeutta. Yritin synkronoida sen uudelleen aamulla ennen liikkeelle lähtöä, mutta ohjelmassa oli huollosta aiheutuva katkos. Entä jos olisin oikea urheilija lähdössä tärkeään kilpailuun enkä pystyisi muuttamaan asetuksia ratkaisevalla hetkellä?
Toivottavasti tulevissa päivityksissä ongelmat saadaan korjattua. Ainakin Polarin ihmisten asenne tuntuu olevan kohdallaan, sillä johonkin vastaavaan valitukseen Amazonin tuotearvostelu palstalla oli heti vastattu, myönnety virhe ja ilmoitettu että sitä korjataan. Asenne ei siis ole sellainen kuin eräällä takavuosien merkittävällä suomalaisella kännykkävalmistajalla. Kaikki muistavat varmaan, että oamn tuotteen vikoja ei myönnetty vaikka Apple ja Samsung menivät ohi oikealta ja vasemmalta. Edelleen pidän Garminia käyttäjäystävällisempänä, sillä näkymien muutokset voi tehdä suoraan itse laitteella. Silti liputan Polarin puolesta, ainakin niin kauan kuin se jaksaa harjoituksen jälkeen huudahtaa näytöllään "mahtava vauhti!" Alan tosin epäillä. Muistaakseni se on kannustanut minua ennenkin aivan samoilla sanoilla. Mitä jos se sanookin kaikille niin?

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Pakko kilpailla

Tuuli oli lämmin, oli ensimmäinen kunnon kesäpäivän tuntu, juuri sellainen ilma, jolloin olisi hyvä juosta kaikessa rauhassa, tarkastella luonnon kukoistusta ja kuunnella kesäisen illan ääniä. Syreenin sijasta katsoin sykemittaria, lintujen viserrys peittyi hengitykseen, suvinen kiireettömyys vaihtui sekuntien seuraamiseen. Enhän minä ollut juoksemassa nauttiakseni vaan kilpaillakseni aikaa vastaan.
Juoksin viisi kilometriä mäkisessä maastossa keskivauhdilla, joka alitti selvästi maratonin tavoitevauhdin. Kaikista hyvistä harjoitusneuvoista olen omaksunut tutun kolmen tunnin alittajan ohjeen: viikossa pitää olla ainakin yksi pitkä ja hidas lenkki ja ainakin yksi lyhyt ja nopea. Se tuntuu tehokkaalta, ja sillä pitäisi tulosten parantua.
Mutta miksi ihmeessä tulosten pitäisi parantua? Siihen ei ole muuta vastausta kuin ihmisen sisäinen pakko kilpailla. Voisin ilmoittaa ylevästi, että minulle riittää kilpailu itseäni vastaan, mutta se ei ole totta. Sen huomasin ensimmäisen kerran Tampereen puolimaratonissa. Lähtölaukas yllätti minut housut kintuissa, sillä bajamajojen määrä oli selvästi riittämätön. Niinpä pääsin liikkeelle vasta ryhmä hännillä ja aloin ohittaa muita. Ja se tuntui hyvältä. Minä olin sentään ollut joskus viimeinen, ja nyt sain viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta mennä toisten ohi. Ja vielä hivelevämmältä tuntui, kun näin tulosluettelon: olin kaikkien juoksijoiden listassa keskitason yläpuolella. Viimeksi Helsinki City Runissa minulle tuotti suurta iloa ohittaa minua huomattavasti nuorempia juoksijoita, joiden rytmikästä ja notkeaa zumbalämmittelyä olin kadehtien seurannut lähtöpaikalla.  
Ilman kilpailuviettiä ihmiskunta ei kai olisi siinä pisteessä, missä se nyt on. Kokonaan toinen asia on, onko jatkuva kilpailu tuottanut onnea vai pitäisikö onni saavuttaa juuri tukahduttamalla kilpailuvietti.
Kilpailupakko vaikuttaa muuten sukupuolisidonnaiselta. Onko kyseessä todellinen ero, vai kulttuurin tuottama, sitä en tiedä. Eräs kilpailujärjestäjä kiteytti asian osuvasti. Naiset pitää motivoida juoksutapahtumaan oheisohjelmalla, yhteisöllisyydellä ja hyvällä fiiliksellä. Miesten motivoinniksi riittää, että niille laittaa numerolapun rintaan.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Karkaako tavoite?

Mainiota saada näin kannustava valmentaja! Virtuaalivalmentaja vakuutti eilen, että 13 kilometrin lenkki kehitti aerobista kuntoa ja väsymyksen sietokykyä. "Mahtava vauhti pitkälle harjoitukselle!" se kehui eilen, kun olin juossut kympin hiukan kovemmalla vauhdilla.
Polar on aina niin positiivinen. Mutta pitäisikö sen olla realistisempi? "Ei kuule tällä menolla neljän tunnin raja alitu, juuri ja juuri pystyit pitämään viimeisellä vitosella maratonvauhtia", se olisi voinut sanoa toissapäivänä. Ja eilen sen olisi pitänyt saarnata näin: "Mikset pitänyt välipäivää, ihan turha vetää näinkin pitkiä lenkkejä peräkkäisinä päivinä ilman palautumisaikaa." Kellolle voisi sitten selittää, että työssäkäyvä ihminen, jolla on monia muitakin velvollisuuksia, ei pysty mitenkään ajoittamaan lenkkejään niin kuin pitäisi ja harjoitusohjelma menee väistämättä väärin. Siihen kello vastaisi tylysti ikimuistoisen Kummeli-valmentajan äänellä: "se on muuten sillä lailla, että me hävitään tää peli."


torstai 11. kesäkuuta 2015

Onko kallein paras?

Köyhän ei kannata ostaa halpaa. Pitää onnitella sitä mainosmiestä tai kauppiasta, joka on keksinyt tämän sloganin. Sillä on aikojen kuluessa tehty paljon rahaa.
Joidenkin asioiden suhteen se voi pitää vieläkin paikkansa, mutta ei ainakaan juoksukenkien kohdalla. Uskoin harrastuksen alussa niitä neuvojia, jotka sanoivat, että kenkien kohdalla ei kannata tinkiä. Ostin kalliit Asics GT 2000 -kengät siinä vaiheessa kun olin saanut selville, että kenkien pitää olla riittävän isot ja pronaatiotuetut. Väärin meni sekin.
Kengät ovat kyllä hyvät ja jalalle ystävälliset, mutta eihän niitä olisi kannattanut ostaa normaalihintaan. Ne myydään joka tapauksessa alennuksella loppusyksystä. Seuraavana keväänä tarjolle tulee uusia malleja, joissa kauppiaiden lupauksista huolimatta on uutta vain väri. Sen huomasin pian ostoksen jälkeen ja paikkasin tietysti tilannetta ostamalla uudet, ja alkuperäishinnaltaan vielä kalliimmat ja vielä pehmeämmät Asicsin Gel Kayanot. 
Nyt minulla oli jo kahdet hyvät kengät, mutta syksyn loppuunmyynneistä innostuin ostamaan vielä 40 eurolla Adidakset. Ja voitte arvata miten kävi. Ne ovat suosikkini. Halvimmat kengät ovatkin parhaat. Kun luin erilaisia välinekeskusteluja, huomasin kyllä tämänkin neuvon: vain kokemus opettaa, mikä on juuri omalle jalalle ja omalle juoksulle sopiva kenkä. Asicsit ovat kyllä mukavat, mutta geelivaimennuksen vuoksi jotenkin tunnottomat. Etenkin Kayanolla tuntuu, kuin juoksisi upottavalla suolla. Siihen vaikuttaa tietysti sekin, että onnistuin ostamaan liian isot. Nyt yritän juosta niitä loppuun, mutta eiväthän ne edes kulu.
Adidas-tuntemuksesta innostuneena ostin vielä seuraavana kesänä kilpakengiksi kevyet ja joustavat Adidakset. Ihme kyllä, tässä ostoksessa ei mikään mennyt väärin. Paitsi se, että ostin ensin liian isot, mutta sain ne kotisovituksen jälkeen vaihdettua. Tästä merkistä en enää luovu. Ja nämäkin huippukengät sain lähes puoleen hintaan alennusmyynnistä.
Alennuksella muuten kannattaa ostaa aina. Esimerkiksi tablettitietokoneeseeni en raskinut ostaa valmistajan omaa suojakoteloa, vaan odotin viisaasti alennuksia. Ja nyt olen saanutkin peräti kaksi suojakoteloa jo puoleen hintaan, siis yhden alkuperäisosan hinnalla sain kaksi! Tosin kumpikaan ei ole sopiva, mutta ei nyt siitä sen enempää. 

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Mukavuusalueen ulkopuolella

Mukavuusalueen ulkopuolelle asettuminen on yksi inhotuimpia työelämän fraaseja, kuten äskettäin Hesarin jutusta ilmeni. Tämä on kuitenkin yksi niitä harvoja konsulttien kielikuvia, joissa on järkeä. Periaatteessahan ihmisen olisi hyvä keskittyä siihen, mitä osaa hyvin. Jostain syystä kuitenkin tuntuu tärkeältä tehdä myös sitä, mitä ei osaa ja mihin ei oikeastaan ole edes edellytyksiä. Sijoituin maratonilla viimeiseksi, ja silti se tuntui ainakin silloin merkittävämmältä saavutukselta kuin mikään oppiarvo tai kunniamerkki. Sijoituksella ei ollut mitään merkitystä, ainoastaan sillä, että olin tehnyt jotain, mihin minun ei olisi pitänyt pystyä.
Silloin en todellakaan ollut mukavuusalueella. Nyt tavallinen verkkainen pitkä lenkki taas on mitä suurimmassa määrin mukavuusaluetta. Tänään odottaa Keskuspuisto ja noin 15 kilometriä. Työelämäfraseologiaa käyttääkseni otan siitä erittäin mielelläni kopin.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Sibelius ja maraton

Hämeenlinnassa juostaan 25.7. Sibelius-maraton, mikä voi saada monet ihmettelemään Sibeliuksen ja juoksu-urheilun yhteyksiä. Itse asiassa niitä on yllättävänkin paljon. Tunnetun, joskin liioittelevan väitteen mukaan Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle. Sibeliuksesta taas voisi sanoa, että hän sävelsi Suomen maailmankartalle. Sekä urheilulla että taiteella oli aikanaan selvästi kansallinen tehtävä. Oli epäilemättä sekä urheilun että taiteen kannalta onnellinen sattuma, että Sibelius keskittyi musiikkiin eikä valinnut lajikseen juoksua. Sitä nyt ei tietysti kukaan sivistynyt ihminen olisikaan tehnyt hänen aikanaan.
Mutta ei Sibelius niin epäliikunnallinen ollut kuin uskotaan. "Kävellyt yhden peninkulman säveltäen", hän kirjoitti päiväkirjaansa neljännen sinfonian aikoihin. Liikkuminen oli siis hänellekin tärkeää. Liike oli tila, joka irrotti arjesta ja helpotti yhteyden tavoittamista jonnekin syvempiin kerroksiin.
Yhteyttä on myös Sibeliuksen sinfoniasarjalla ja maratonilla. Jos Hämeenlinnan tapahtumassa soitettaisiin samalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat, viimeisen sinfonian viimeiset sävelet sammuisivat suurin piirtein samaan aikaan kuin hyväkuntoiset harrastajat tulevat maaliin. Sinfonioiden yhteenlaskettu kesto on hiukan vaille neljä tuntia.
Olen ilmoittautunut mukaan, vaikka tapahtuma on heinäkuun lopulla ja lähtö päivän kuumimmalla hetkellä. Ennätyksiä on turha tavoitella. Päätinkin juosta vain puolikkaan, sillä muuten kokemus voi olla sen verran rankka, että juoksuun tulisi turha tauko. Pakko on kuitenkin osallistua, sillä seuraava kerta voi olla vasta Sibeliuksen 200-vuotisjuhlien aikaan. Silloin minulla saattaa tietenkin olla hyvät mahdollisuudet voittaa 119-vuotiaiden sarja.