Goodmanin kauppakeskuksen kohdalla juoksu sujui vielä kevyesti.
Merkit eivät ennustaneet hyvää. En tuntenut itseäni riittävän palautuneeksi, parin viikon unenpuutekin varmasti vaivasi. Ja Polarin kunotestin mukaan harjoittelu oli vain heikentänyt hapenottokykyä. Kuukausi sitten se oli 45, kaksi viikkoa myöhemmin 44 ja toissapäivänä 43. Sää oli kuitenkin hyvä, parikymmentä astetta, ja reitti kaunis ja jokseenkin tasainen. Asetin tavoitteeksi kahden tunnin alituksen. Ja samalla tietysti toivoin juoksun lähtevän jossain vaiheessa sujumaan niin, että voisin tavoitella omaa ennätystä.
Kaurialan urheilukentällä oli mukava tunnelma, väkeä oli, mutta mikään massatapahtuma tämä Hämeenlinnan kaupunkimaraton ei kuitenkaan ollut. Oli jopa elävää musiikkia, varsin hyvin soittanut bändi. Valkoinen tapahtumapaitakin näytti hyvältä.
Asetuin lähdössä joukon keskivaiheille, laukaus kajahti, ja kaikki tuntui sujuvan parin ensimmäisen kilometrin aikana. Matka taittui kuin huomaamatta, en joutunut ohittelemaan eikä ruuhkaa ollut liikaa. Muutaman kilometrin jälkeen vierelle ilmaantui puhelias juoksija, joka tiedusteli aikatavoitettani ja asettui juoksemaan samaan vauhtia. Matka eteni puhellessa kuin huomaamatta. Mutta oliko sillä vaikutusta lopputulokseen? Jos puhuu ja juoksee toisen kanssa samaa vauhtia, ei kuitenkaan voi edetä aivan oman suunnitelmansa mukaan.
Kilometrivauhti pysyi pitkään 5.38 tasolla ja tein suunnitelmia suuresta loppukiristä, jossa ainakin viimeiset viisi kilometriä vetäisin kunnolla. Toisin kävi. Juuri 16 kilometrin kohdalla jalat alkoivat yllättäen painaa ja sikä nousta anaerobisen kynnyksen tuntumaan ja tiesin, että on pakko hellittää. Juoksukaveri meni menojaan parikymmentä vuotta vähäisemmän ikänsä voimin ja jäin kamppailemaan uupumusta vastaan. Kilometrit alkoivat tuntua pitkiltä. Mittari näytti jo 5.39 keskivauhtia, vielä pari kilometriä matkaa, ja vauhti oli jo 5.40. Jopa kahden tunnin alitus alkoi näyttää epätodennäköiseltä Vanajaveden rannalla juostessani. Sen jälkeen oli vielä tulossa ylämäkiä.
Jaksoin väkisin pitää vauhdin kahden tunnin tuntumassa. Urheilukenttä läheni, ja joku huusi matkaa olevan vain 300 metriä. Nyt oli pakko yrittää. Kun pääsin urheilukentälle, näin maalissa tikittävän kellon: se oli jo ylittänyt 1.59. Jostain löytyi jalkoihin vielä voimaa ja katse tiukasti kellossa juoksin niin lujaa kuin vain tässä vaiheessa pystyin. Lopulta ylitin maalilinjan, ajanottolaite piippasi. 1.59.55! Olisin voinut näköjään löysätä vielä neljän sekunnin verran.
Maalihuolto toimi, sain Sibelius-aiheisen mitalin ja lihakeittoa. Pari tuttua kävi tervehtimässä, toinen oli juossut 1.50 ja toinen vielä pari minuuttia sen alle. Kadehdin, tosin hekin olivat parikymmentä vuotta nuorempia.
Olinhan minä saavuttanut minimitavoitteen. Nyt jäi kuitenkin puuttumaan se maaliintulon helpotus, jota olin aiemmissa kilpailuissa tuntunut. Juoksu oli ollut liian vaikeaa.
Minulle oli selvinnyt kiistämätön tosiseikka: en tulisi koskaan alittamaan maratonilla neljän tunnin rajaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti