sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Lenkki lyheni, onneksi

Asicsit ovat matkalla roskakatokseen. Tai ehkä niillä nyt vielä kävellä voi, mutta yhtään juoksuaskelta en niillä enää ota. 

Valtavan oksakasan viereen pysäköity haketin puhalsi puupurua kuorma-auton lavalle, samalla tuuli lennätti sankan ruskean pölypilven tielle. Auton ja ojan välistä olisi juuri ja juuri mahtunut juoksemaan, mutta hetken tilannetta harkittuani päätin kääntyä takaisin. Pilven läpi juostuani olisin tosin saanut etiopialaisen ihonvärin, mutta pölykeuhko tuskin olisi parantanut hapenottokykyäni.
Suunnitelmissa oli ollut 18 kilometrin lenkki, mutta koska en päässyt normaalille reitilleni, mittaa tuli vain 13 kilometriä. Harmitti, mutta parin tunnin kuluttua kiitin jo lenkin keskeytymisestä. Vasemman jalan polvi oli niin kipeä, että sain ontua kävellessäkin. Mitään vaivoja minulla ei ollut pitkään aikaan. Mitä nyt oli tapahtunut?
Syyllinen löytyi helposti. Olen ilmoittautunut Kankaanpään maratonille ja päätin nyt kokeilla pitkästä aikaa kalleimpia ja parhaiten vaimennettuja kenkiäni. Olen säästellyt niitä pitkään ja käyttänyt arkikenkinä halvempia Adidaksia.
Nämä Asics GT 2000 -kengät olin ostanut ensimmäistä maratoniani varten kaksi vuotta sitten. Silloin Intersportin myyjä tutki jalkani ja suositteli tuettuja Asicseja. Ne tuntuivat hämmästyttävän pehmeiltä ja suorastaan jalkoja hyväileviltä ja pidin niitä kalliin hintansa arvoisina.
Ensimmäinen maratonini oli vähällä keskeytyä. En uupunut, seinää ei tullut vastaan, sisua riitti, mutta jo 20 kilometrin jälkeen vasemman jalan polvi kipeytyi niin pahasti, että keskeyttäminen oli lähellä. Silloin luulin, että syynä oli liian vähäinen harjoittelu. Se oli varmasti osasyy, mutta yhtä syylliset olivat kengät. Ne ovat yksinkertaisesti vääränmalliset. Liika pronaatiotuki saa jalan vääntymään.
Edelleen parhaat kenkäni ovat alennusmyynnistä muutamalla kympillä ostetut Adidakset. Ne ovat riittävän koetellut, ja niillä aion mennä maratonille, jos polvi parantuu.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Se vain piti tehdä


Paikallislehti Kankaanpään Seutu julkaisi vuoden 2013 maratonista säätilaa osuvasti esittelevän kuvan. Tässä vaiheessa taisin olla näistä juoksijoista pari kierrosta jäljessä. Kuva Marko Vuosjoki.

”Kokelas taitaa olla niitä miehiä, jotka yrittävät pakkasessa olla liikkumatta, etteivät kylmät vaatteet vain koskettaisi ihoa”, luutnantti sanoi minulle Niinisalossa. Moite oli kohtuuton, olin sairastellut koko kevättalven enkä siksi ollut erityisen sotilaallisessa kunnossa. Minun ei olisi pitänyt välittää, mutta en koskaan unohtanut niitä sanoja. Niistä on jo 32 vuotta.
Lokakuun 19. kaksi vuotta sitten palasin palasin Niinisaloon. Olin päättänyt juosta elämäni ensimmäisen maratonin. En ehtinyt harjoitella tarpeeksi, tiesin että ne 42 kilometriä olisivat raskaita, tiesin että keskeyttäminen oli todennäköistä. Mutta minun piti todistaa jotain itselleni. Jostain sisältäni kuulin vielä lähtöpaikalla silloisen luutnantin äänen.
Juostessa oli aikaa pohtia, miten paljon ihmiset tekevätkään vain näyttääkseen niille, jotka joskus ovat epäilleet. Vanhemman, opettajan tai esimiehen yksi ilkeästi osunut sana voi painua syvälle sisimpään. Se voi koteloitua, mutta yhtä hyvin se voi kalvaa jatkuvasti. Sana voi musertaa ihmisen tahdon, mutta se voi myös ajaa todistamaan, että vähättelijä oli väärässä. Oikeaan osunut kannustuskin voi kantaa ihmistä läpi vaikeiden paikkojen, mutta paljon on tehty myös loukkausten voimalla.
Kilometrit taittuivat ja olin jo puolivälissä. Silloin tuuli yltyi lähes myrskyksi, alkoi pyryttää lunta, joka välillä vaihtui kasvoihin iskeviksi rakeiksi. Samaan aikaan jalat alkoivat kipeytyä.
Päätin jatkaa niin kauan kuin suinkin pystyisin. Mielessäni soi laulu: ”Kun Kolmatta linjaa takaisin kuljen kerran, saa vanhat saatavat jokainen”. Laulu on osuva, Fredin tulkinnassa on juuri sopivasti enemmän haikeutta kuin uhoa, ja Juha Vainion nerokkuutta hipova teksti kiteyttää muutamaan riviin jotain olennaista siitä, mikä ihmistä ajaa eteenpäin. Kun palataan, pitää olla jotain enemmän kuin lähtiessä. On näytettävä muille.
Matka eteni aina vain hitaammin. Lumisade loppui, mutta juokseminen alkoi jo olla tuskallista ja koko hankkeen mielekkyys alkoi epäilyttää. En minä ole lähtenyt Kalliosta, miksi minun pitää muka palata Kolmannelle linjalle? Mutta joitain asioita on vain tehtävä. John Wayne sanoi sen ytimekkäästi elokuvassa Hyökkäys erämaassa: ”There’s some things a man just can’t run away from”.
Kilometrit olivat yhä hitaampia, mutta päämäärä lähestyi vääjäämättä. Viimeinen ponnistus, ja ylitin maaliviivan. En koskaan unohda hetkeä, jolloin minulle ojennettiin ensimmäisen maratonin suorittajan palkinto. Sillä hetkellä luutnantti vaikeni.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Tiheä askel on taloudellisempi

http://www.hs.fi/blogi/juoksublogi/a1305982114976

Periaatteessa kai tiesin vähintään 180 askeleen minuuttitahdin edullisuuden. Se oli kuitenkin päässyt unohtumaan, juoksutekniikkaa parannettaessa kun oli niin paljon muutakin muistettavaa. Viime syksynä järkeilin, että ainoa keino parantaa tuloksia olisi lisätä askelpituutta. Se varmaan tehoaisikin, mutta jouduin lisäämään pituutta tiheyden kustannuksella ja juoksusta tuli tehotonta harppomista.
Hesarin juoksublogi oli sopiva heräte, ja niinpä mittasin tänään 18 kilometrin lenkillä askeltiheyteni Se oli alle 180. Kokeilin tihentää, ja suurimman osan matkasta pidin tämän uuden rytmin. Välillä tiheä askel tuntui kevyeltä, välillä paikallaan töpöttämiseltä, mutta erityisesti ylämäessä uusi rytmi tuntui hyvältä.
Ja kuinka kävikään? Lopussa Polarin taloudellisuutta mittaava juokusindeksi näytti korkeampaa lukemaa kuin koskaan ennen edes lyhyillä matkoilla.
Kaksi vuotta on siis mennyt tämänkin asian suhteen väärin. Tiedän että tekniikan muuttaminenkin on aina vaarallista, mutta yritän tehdä parannuksen vielä näinä viitenä Kankaanpään maratonia edeltävänä viikkona.
Hesarin blogissa ehdotetaan sopivaa musiikkia pitämään oikeaa rytmiä yllä. On varsin vähän sellaista musiikkia, jota suostuisin kuuntelemaan maratonin ajan. Neutraalimpi ratkaisu on metronomi, jonka voi ladata kännykkään. Tempoksi voi valita tuon 180 tai puolet tai neljäsosan siitä.
Tänään olisi ollut Tampereen puolimaratonin päivä. Arvoin pitkään, ja lopulta päädyin jättämään sen väliin, niin hieno kuin reitti onkin. Palautuminen olisi kuitenkin haitannut harjoittelua seuraavaa maratonia varten. Kankaanpään maraton on juoksuharrastuksen kannalta ratkaiseva. Jatkanko vai en? Se nähdään 17.10.