Se vain piti tehdä

Paikallislehti Kankaanpään Seutu julkaisi vuoden 2013 maratonista säätilaa osuvasti esittelevän kuvan. Tässä vaiheessa taisin olla näistä juoksijoista pari kierrosta jäljessä. Kuva Marko Vuosjoki.

”Kokelas taitaa olla niitä miehiä, jotka yrittävät pakkasessa olla liikkumatta, etteivät kylmät vaatteet vain koskettaisi ihoa”, luutnantti sanoi minulle Niinisalossa. Moite oli kohtuuton, olin sairastellut koko kevättalven enkä siksi ollut erityisen sotilaallisessa kunnossa. Minun ei olisi pitänyt välittää, mutta en koskaan unohtanut niitä sanoja. Niistä on jo 32 vuotta.

Lokakuun 19. kaksi vuotta sitten palasin palasin Niinisaloon. Olin päättänyt juosta elämäni ensimmäisen maratonin. En ehtinyt harjoitella tarpeeksi, tiesin että ne 42 kilometriä olisivat raskaita, tiesin että keskeyttäminen oli todennäköistä. Mutta minun piti todistaa jotain itselleni. Jostain sisältäni kuulin vielä lähtöpaikalla silloisen luutnantin äänen.

Juostessa oli aikaa pohtia, miten paljon ihmiset tekevätkään vain näyttääkseen niille, jotka joskus ovat epäilleet. Vanhemman, opettajan tai esimiehen yksi ilkeästi osunut sana voi painua syvälle sisimpään. Se voi koteloitua, mutta yhtä hyvin se voi kalvaa jatkuvasti. Sana voi musertaa ihmisen tahdon, mutta se voi myös ajaa todistamaan, että vähättelijä oli väärässä. Oikeaan osunut kannustuskin voi kantaa ihmistä läpi vaikeiden paikkojen, mutta paljon on tehty myös loukkausten voimalla.

Kilometrit taittuivat ja olin jo puolivälissä. Silloin tuuli yltyi lähes myrskyksi, alkoi pyryttää lunta, joka välillä vaihtui kasvoihin iskeviksi rakeiksi. Samaan aikaan jalat alkoivat kipeytyä.

Päätin jatkaa niin kauan kuin suinkin pystyisin. Mielessäni soi laulu: ”Kun Kolmatta linjaa takaisin kuljen kerran, saa vanhat saatavat jokainen”. Laulu on osuva, Fredin tulkinnassa on juuri sopivasti enemmän haikeutta kuin uhoa, ja Juha Vainion nerokkuutta hipova teksti kiteyttää muutamaan riviin jotain olennaista siitä, mikä ihmistä ajaa eteenpäin. Kun palataan, pitää olla jotain enemmän kuin lähtiessä. On näytettävä muille.

Matka eteni aina vain hitaammin. Lumisade loppui, mutta juokseminen alkoi jo olla tuskallista ja koko hankkeen mielekkyys alkoi epäilyttää. En minä ole lähtenyt Kalliosta, miksi minun pitää muka palata Kolmannelle linjalle? Mutta joitain asioita on vain tehtävä. John Wayne sanoi sen ytimekkäästi elokuvassa Hyökkäys erämaassa: ”There’s some things a man just can’t run away from”.

Kilometrit olivat yhä hitaampia, mutta päämäärä lähestyi vääjäämättä. Viimeinen ponnistus, ja ylitin maaliviivan. En koskaan unohda hetkeä, jolloin minulle ojennettiin ensimmäisen maratonin suorittajan palkinto. Sillä hetkellä luutnantti vaikeni.