keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Juoksuvuoden outo käänne

Tältä näytti vielä aatonaattona Aulangolla. Lenkille lähtemättömyyttä ei voinut tällä kertaa laittaa kelin syyksi.  
670 kilometriä. Sellaista lukemaa Polar näyttää tälle vuodelle. Alkaa siis näyttää todennäköiseltä, että en saa tuhatta kilometriä täyteen tänäkään vuonna.
Vuoteen sisältyi kaksi puolimaratonia ja yksi kokonainen. Kesä alkoi toukokuun lopussa Helsinki City Runilla. Odotukset eivät olleet korkealla, sillä liikkuminen oli jäänyt aivan liian vähiin. Aktiivinen juoksu oli alkanut käytännössä vasta toukokuussa eikä rapistumaan päässyttä kuntoa rakenneta kuukaudessa. Aivan viime hetkellä muutin lähtöryhmää vielä hitaampien joukkoon, etten suotta olisi kenenkään tiellä.
HCR:n järjestelyt toimivat hyvin, sain kisahallista numeron ja mainostajilta kaikenmoista pientä näytettä. Ja sen jälkeen tein yhden merkittävän päätöksen: aloitin tämän juoksublogin kirjoittamisen. Aluksi se oli vain kokeilu. Joudun työnkin puolesta uppoutumaan yhä enemmän sosiaalisen median maailmaan ja halusin päästä siihen paremmin sisään. Kun jonkin verran lukijoita ilmaantui, blogin päivittäminen on jatkunut. Olen pitänyt blogeja nyt muistakin aiheista, mutta mukavinta on käsitellä juoksemista. Piirre on yleisinhmillinen: on helpointa kirjoittaa asiasta, josta ei tiedä.
Alun perin tarkoituksena oli luetella asioita, jotka olen tehnyt väärin. Siinä suhteessa HCR alkoi hyvin. Heti lähdössä tajusin valinneeni väärän ryhmän. Olin osallistunut aiemmin sen verran pieniin tapahtumiin, että niissä oli voinut valita vauhtinsa itse. Nyt se ei ollut mahdollista. Ryhmä eteni kapealla tiellä hitaasti, yritin ohitella, mutta ahtaissa paikoissa liike pysähtyi kokonaan. Ensimmäiset kolme kilometriä sujui yli kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Vasta kolmen kilometrin jälkeen joukko oli alkanut venyä jonoksi ja pääsin kiristämään vauhtia. Joukkotapahtumassa pitää siis valita mieluummin liian nopea kuin liian hidas ryhmä.
Toinen virhe oli kellossa. Garmin oli simahtanut juuri ennen juoksua, joten olin saanut hyvän tekosyyn hankkia Polar V 800 -kellon. Olin suurella vaivalla saanut siihen sopivat asetukset, mutta juostessa huomasin hämmästyksekseni, että se ei näyttänytkään vauhtia eikä edes väliaikavauhtia, vaan ainoastaan koko juoksun keskivauhtia. Myöhemmin ilmeni, että kellossa oli vika, jonka Polar hoiti esimerkillisesti vaihtamalla laitteen uuteen. Tässä tilanteessa se ei juuri auttanut.
Vähä vähältä pääsin eteenpäin jonossa ja noudattamaan omaa rytmiä, mutta olin selvästi jäljessä kahden tunnin tavoitteesta. Juoksu sujui kuitenkin olosuhteisiin nähden mukavasti, ja etenkin kun Keskuspuiston muutamasta ylämäestä pääsi, vauhti pysyi mainiosti aikatavoitteessa. Taakse alkoi jäädä jo edellä lähteneen ryhmän juoksijoita. Vauhti kesti, mutta matka loppui kesken enkä pystynyt saamaan kiinni alun hidasteluun kuluneita puoltatoista minuuttia.
Vähän ennen maalia suurin piirtein Auroran sairaalan kohdalla kohtasin näyn, joka sai omat aikatavoitemurheet pienenemään. Polun vierellä elvytettiin tuupertunutta juoksijaa, ja tilanne näytti vakavalta. Sitä en ehtinyt ajatella pitempään, stadionin portti lähestyi, otin loppukirin ja kuvittelin stadionille kiitäessäni olevani oikea juoksija, jonka ottaa vastaan lippuja heiluttavien katsojien huutomyrsky. Oikeasti tälle ajalle ja sijoitukselle ei kannattanut hurrata: 2.01:35, sijoitus omassa sarjassa 370, kun osallistujia oli 645.
Seuraava kilpailu oli Hämeenlinnan kaupunkimaraton, joka oli Sibeliuksen 150-vuotisjuhlan kunniaksi nimetty Sibelius-maratoniksi. Sibeliusta nyt ei varsinaisesti tunnettu urheilumiehenä, mutta sinfonioita hän sävelsi sen verran, että niitten yhteenlaskettu kesto vastaa sopivasti maratonin aikatavoitettani eli neljää tuntia.
Heinäkuun loppu on perinteisesti kesän kuuminta aikaa, joten ilmoittauduin viisaasti vain puolikkaalle. Olin kohtalaisen hyvässä kunnossa joten olisin voinut vaikka tavoitella omaa ennätystä. Mutta totta kai jotain meni nytkin väärin. 17 kilometrin kohdalla aloin väsähtää, syke kohosi, vauhti hidastui. Reitissä ei ollut vikaa, se oli mitä mainioin, juoksijoita ei ollut liikaa, oli kaikin puolin hyvät mahdollisuudet noudattaa omaa rytmiä. Keksin vain yhden syyn epäonnistumiseen. Vierelle ilmaantui puhelias juoksijakollega, joka pysyi samassa vauhdissa ja keskusteli jatkuvasti. Puhuminen vei energiaa ja toisen tahdissa juokseminen haittasi oman rytmin pitämistä. Vähimmäiasaikatavoitteeni oli kahden tunnin alittaminen ja sekin alkoi näyttää mahdottomalta. Onneksi keskustelutoveri lähti huomattavasti nuorempana menemään omaa vauhtiaan ja jäin kamppailemaan kelloa vastaan. Viimeiset kilometrit olivat uuvuttavan pitkiä, aika kului ja kului, ja vaatimatonkin tavoitteeni oli karkaamassa. Urheilukenttä lähestyi, joku huusi että matkaa on enää muutama sata metriä. Päätin olla hellittämättä, lisäsin vauhtia ja pääsin urheilukentälle suoran päähän. Edessä näkyi kello ja aika lähestyi sekunti sekunnilta kahta tuntia. Nyt oli pakko jaksaa, kiristin vauhtia niin paljon kuin vain suinkin pystyin, syke nousi huippuunsa, ehdinkö, ehdinkö, mietin, ja lopulta tuskainen matka oli takana.
Käännyin katsomaan ajanottotaulua ja totesin, että taas meni väärin. Kiirehdin aivan turhaan, minullahan olisi ollut vielä neljä sekuntia pelivaraa. Aika oli 1.59:55. Sijoitus omassa sarjassa oli tällä kertaa 23.
Harjoittelu jatkui, ja olin niinkin hyvässä vedossa, että elokuussa juoksin harjoituslenkillä uuden kympin ennätyksen 52.18. Heinäkuussa olin juossut viitosella ennätyksekseni 24.31. Ja mikä parasta, ne olivat tulleet kevyen tuntuisesti. Polarin kuntotesti näytti hapenottokyvyksi jatkuvasti 44. Minun piti siis olla mainiossa kunnossa. Lokakuun alkupuolella kaikki oli hyvin, vaikka sopimattomilla kengillä juostu 13 kilometrin lenkki olikin saanut polven kipeytymään.
Juoksukauden huipentumana piti olla Kankaanpään maraton. Siinä meni kaikki väärin, enkä vieläkään tiedä miksi. Ymmärrän nyt paljon paremmin urheilijoiden puheet kunnon ajoittamisesta. Pari viikkoa aikaisemmin olisin juossut sen vaivatta, nyt vain tapahtui jotain outoa. Syke vaihteli levottomasti alusta alkaen, askelet alkoivat painaa ja jo puolen välin jälkeen iski kramppi. Sen jälkeen en enää kamppaillut kelloa vaan keskeyttämistä vastaan.
Nyt Polarin kuntomittaus näyttää jatkuvasti hapenottokyvyn lukemaksi 32. Jotain kummallista on tapahtunut. Kehitys ei pelkästään pysähtynyt, vaan kääntyi aivan väärään suuntaan.
Vuosi 2016 alkaa epätietoisuuden merkeissä.



maanantai 21. joulukuuta 2015

Elämästä ei selviä hengissä juoksemallakaan

 Juokseminen pidentää elämää vasta, jos pystyy juoksemaan lähes valonnopeudella, jolloin aika hidastuu. Koska kuva on tarttunut kameran kennolle, en tässä kuvassa ole selvästikään vielä saavuttanut tarvittavaa nopeutta. Pitääpä vielä tihentää askelta.


Liikunta ei pidennä elämää. Niin kertoo Jyväskylän yliopiston tutkimus. Aktiivinen liikunta aikuisiällä ei edistä pitkää elinikää. Jos liikunnallisuuden ja korkean eliniän välillä on näyttänyt olevan yhteyttä, se johtuu vain siitä, että samat geenit vaikuttavat sekä liikuntahalukkuuteen että elinikään.
Tutkimustulos on hyvinkin järkeenkäypä ja vastaa omaa kokemusta. Tunnen selvästi, että aktiivinen liikunta olisi pitänyt aloittaa nuorena. Nyt hapenottokyky ei kerta kaikkiaan näytä kehittyvän mihinkään. Ja jos kehittyykin, niin pienenkin liikuntatauon aikana se romahtaa taas aiemmalle tasolle.
Missään tutkimuksessa ei tietenkään voida ottaa huomioon erinäisiä henkisiä seikkoja. En juokse saavuttaakseni pitkän iän, en juokse kehittääkseni verenkiertoelimistöäni, en juokse kilpaillakseni - tai no, ehkä vähän. Olen juossut ennen kaikkea mielenrauhan vuoksi. Harmillista on se, että juuri siihen aikaan vuodesta kun rentouttavaa juoksemista kaipaisi, olosuhteet käyvät lähes mahdottomiksi. Sen vuoksi taas kunto alkaa heikentyä, jolloin taas lenkit lyhenevät, jolloin taas kunto huononee jne.
Kiinnostava tieto tuossa Jyväskylän yliopiston ja Michganin yliopiston yhteistutkimuksessa on se, että rotilla aktiivinen liikunta saattoi jopa lyhentää elämää. Sekin on tärkeä tutkimustulos. Kun kuuntelee uutisia lamasta, terrorismista, ilmastonmuutoksesta, miljoonien pakolaisten virrasta ja kotimaisesta poliittisesta keskustelusta, elinikää vähentävä lenkki alkaa tuntua ihan hyvältä vaihtoehdolta.





torstai 10. joulukuuta 2015

Pimeyden ytimessä

Valaistu polku joulukuun pimeydessä houkuttelee juoksemaan. 

Kuuden jälkeen sade taukosi ja pian olin jo Keskuspuistossa. Taivaalla ajelehtivat pilvet hohtivat kaupungin valoista, korkeuteen kurottuvien mustien oksien välistä näkyi jo muutama himmeä tähti, pisarat kimalsivat vielä kuusten neulasissa ja lätäköt heijastivat lamppujen valoa.
Siis mitä sopivin juoksuympäristö suomalaiselle. Eurooppalaiselle lenkkeilijälle tällainen ympäristö voisi olla kauhistus. Kuten jo vanhat sadut todistavat, muualla metsä koettiin vaarallisena, henkiolentojen ja petojen paikkana. Lapsia varoitettiin menemästä metsään, jossa oli lapsia syövä noita ja isoäideillä herkutteleva susi.
Suomalaiselle metsä on aina ollut turvapaikka. Sinne on voitu paeta vihollista, sieltä on saatu elanto, se on tarjonnut rakennusaineet taloille. Jopa helsinkiläisessä hipsterissäkin elää edelleen unelma paosta Impivaaraan.
Eurooppalaisille metsä oli vieras ja pelottava, kuten sota-aikanakin huomattiin. Muuten niin pystyvät saksalaiset olivat pulassa kun joutuivat valottomaan suomalaiseen metsään.
No, enpähän minäkään juossut oikeasti pimeässä metsässä. Sellaisessa olen tainnut viettää yötä viimeksi RUK:n loppusodassa. Pysyin valaistuilla reiteillä enkä lähtenyt siltä haarautuville poluille, niin kiehtovaa kuin olisikin ollut sukeltaa metsän pehmeään mustuuteen ja jättää koko maailma taakse.
Viiden kilometrin jälkeen aloin nähdä metsän pimeydessä pieniä lepattavia liekkejä. Ei, ne eivät olleet väsymyksen aiheuttamia hallusinaatioita eivätkä tarujen virvatulia. Olin tullut lemmikkieläinten hautausmaan kohdalle. Aivan kuten oikeillakin hautausmailla, täällä palavat kynttilät ystävien muistolle. Tämä paikka on lenkkipolun vierellä kuin muistutus siitä, että elämän tosiasioita ei pääse pakenemaan juoksemallakaan.
Käännyin takaisin, sillä tähän kohtaan on lähtöpaikastani viisi kilometriä ja olin päättänyt juosta kympin ensimmäisen kerran pettymysten maratonin jälkeen. Paluumatka meni yhtä kevyesti, en yrittänyt pitää erityistä vauhtia, juoksin sen mukaan, mikä tuntui hyvältä.
Tämän kokemuksen jälkeen päätin, että nyt on pidettävä kiinni juoksemisesta ja tehtävä enemmän pitkiä ja hitaita lenkkejä. Juuri tämän päivän Hesarissa kerrottiin, miten nopeasti harjoittelutauko heikentää kuntoa ja miten helposti ihminen taantuu ns. sohvaperunatasolle.
Sykemittaria en käyttänyt, pelkäsin tulosten olevan lannistavia. Tärkeintä on, että nyt juoksun jälkeen tuntui mukavalta. Olin tavoittanut jotain siitä, minkä vuoksi aikanaan aloin juosta.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Juoksemalla kartalle

Kuusia, lunta, peltoa, etäisyydessä vanha kirkko, jonka kellot kumahtelevat harvakseen avaran taivaan alla. Nyt itsenäisyyspäivänä juoksupolkuni on kuraa ja vettä, mutta marraskuisena aamuna se oli mitä suomalaisin.

Kaikki tietävät, että Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle Tukholman olympialaisissa 1912. Harmi, että tieto ei pidä paikkaansa. Fraasin keksi Suomen Urheilulehti vasta vuonna 1939. Kolmen olympiakullan voittaminen kyllä voisi nostaa pienenkin maan kartalle, mutta vuonna 1912 olympialaisten julkisuus ei vain ollut läheskään sellainen kuin nykymaailmassa.
Oma osansa juoksulla kuitenkin on kansallisen identiteetin muodostumisessa. Ajatelkaapa vaikka mielikuvaa Keniasta. Mitä siitä tulee ensimmäiseksi mieleen? Maailman parhaat maratoonarit. Entä mitä tulee mieleen toiseksi? Ei mitään. Vielä globaalina digiaikanakin jonkin etäisen maan kuva saattaa muodostua näinkin vähäisistä tekijöistä.
Juoksulla on kansallista merkitystä, sillä Suomea juostiin kyllä maailmankartalle itsenäisyyden alkuvuosina. Paavo Nurmi ja Ville Ritola tekivät ainakin Yhdysvalloissa Suomea tunnetuksi, eikä Berliinin olympialaisten 10 000 metrin juoksun palkintojenjaossa Suomea voinut olla huomaamatta. Korokkeelle ei silloin mahtunut muiden maiden edustajia lainkaan. Eri asia on, oliko urheilemalla hankitusta maineesta Suomelle mitään hyötyä maailmanpolitiikan suurten tekijöiden alkaessa jakaa Eurooppaa uudelleen.
Kahtia revenneessä nuoressa valtiossa juoksulla oli varmasti oma yhtenäistä identiteettiä luova merkityksensä. Urheilu kuitenkin myös jakoi kansaa. Hannes Kolehmainenkin joutui riitojen keskelle. Hän osallistui 1920 Antwerpenin olympialaisiin, joita Työväen Urheiluliitto boikotoi. Työläisurheilijasta tulikin valkoisen Suomen sankari.
Sotienjälkeisten ikäluokkien mielenmaisemaan on lähtemättömästi kaivertunut Lasse Virénin kaatuminen, nousu ja voitto maailmanennätysajalla. Münchenin vuoden 1972 olympialaisten yli-inhimillisellä suorituksella on ollut oma osansa suomalaisuuden muovautumisessa. Uskoimme pystyvämme nousemaan vaikeuksien kautta menestykseen. Todellisuus ei tietysti mennyt ihan niin, pikemminkin niin talouselämässä kuin urheilussakin on sittemmin nähty tarinoita, joissa edetään menestyksestä vaikeuksiin. Juuri tällä hetkellä Suomi on kaatumassa Virénin tavoin eikä kukaan tiedä, nouseeko se vielä.
Pitkänmatkan juoksussa on kuitenkin se hyvä puoli, että matkaa riittää. Pienet kivut ja kaatumiset eivät välttämättä pilaa koko juoksua. Muut voi vielä saada kiinni. Paitsi jos ne ovat kenialaisia. Kaikesta huolimatta uskon, että Suomi vielä nousee radan pinnasta, jatkaa juoksuaan, unohtaa kivun ja muistaa selvinneensä pahemmistakin paikoista.