Luettavaa talvitauolle

Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historia on mainiota luettavaa talven juoksutauon ajaksi. 

Ensin liikaa pakkasta, sitten liikaa lunta. Talvi tarjoaa mainioita tekosyitä olla juoksematta.
Nyt on lopultakin hyvää aikaa lukea juoksusta ja juoksijoista. Pitkän aikaa on ollut odottamassa Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historia, jonka lopulta hölkkäsin loppuun.
Vettenniemi kirjoittaa poikkeuksellisen hyvin ja hallitsee asiansa. Olen aiemmin lukenut hänen kirjansa Joutavan juoksun jäljillä, joka käsitteli juoksun varhaisvaiheita Suomessa. Se oli kaikessa akateemisuudessaan jossain määrin rasittavaa luettavaa, yliopistopiireissä kun asiaan kuuluu itse asiasta puhumisen ohella kommentoida aiempaa tutkimusta ja osoittaa toisten näkemyksiä vääräksi.
Tämä kirja on jotain aivan muuta. Vettenniemi on jättänyt jopa lähdeviitteet pois ja nyt tarina etenee henkilöiden kautta, aivan kuten nykyaiakaisessa historiankirjoituksessa parhaimmillaan tapahtuu.
Vettenniemi tuo juoksun historiaan myös uusia näkemyksiä, en ainakaan itse ollut tietoinen Viljami Kolehmaisen merkityksestä Hanneksen ja Tatun valmentajana. Viljamin omat suoritukset ovat jääneet Hanneksen varjoon, sillä ammattilaisten ennätyksiä ei noteerattu. Kuinka moni nykyisin tietää, että Viljami Kolehmainen oli aikanaan maailman nopein maratoonari?
"Väsymys jaloissa on vähän raukaisevaa, vaan päivän, parin kulutua katoaa kankeus kokonaan ja jalat tuntuvat entistä kevyemmiltä", Viljami Kolehmainen kuvaili maratonin jälkeistä olotilaa.
Erkki Vettenniemi kertaa eläytyvästi suomalaisen juoksun kunnian päivät, kuten Berliinin olympialaiset. Niitten tunnelmiin suomalaisen juoksun nykytilaa murehtivat voivat onneksi palata Ylen Elävässä arkistossa: Radioselostus Berliinin olympialaisten kolmoisvoitosta.
Lasse Virénin aikakautta käsiteltäessä esiin nousee tietenkin myös veritankkaus. Vettenniemi ei sitä sen kummemmin tuomitse, vaan toteaa suomalaisjuoksijoiden joutuneen tässä kuin sijaiskärsijöiksi. Kaikki käyttivät veritankkausta niin kauan kuin se oli sallittua, mutta jostain syystä vain suomalaisista puhuttiin. Ilman veritankkausta ei siis olisi oltu samalla viivalla muiden kanssa. Eikä mikään epäilys poista sitä, että tämä juoksu painui syvälle kansakunnan muistiin: Virénin unohtumaton 10 000 Münchenissä.

Kirjassa osoitetaan vääjäämättömästi, että loiston päivät ovat kaukana takana: "Volmari Iso-Hollo olisi puoli vuosisataa kuolemansa jälkeen estejuoksijana maaottelutasoa, samoin Taisto Mäki 5 000 metrillä ja Paavo Nurmi 10 000 metrillä. Vähätellyn 50-luvun kärkinimet olisivat Suomessa edelleen suurin piirtein lyömättömiä 1 500 metrillä ja maratonilla." 

Kirjan lopuksi Vettenniemi toteaa, että vaikka nykyajan lenkkeilijän varustus on älyvaatteineen ja mittareineen ammattilaistasoa, Viljami Kolehmainen "olisi mennyt menojaan tavanomaisissa kävelyharjoituksissaan". Lentävien suomalaisten maasta on tullut "hiipivien hölkkäreiden valtakunta."

Onhan se niinkin, mutta väitän silti, että meitä hiipiviä hölkkäreitä tarvitaan. Ei meidän joukostamme tule uusia huippujuoksijoita, mutta kai jotain merkitystä on silläkin, että meidän kauttamme kestävyysjuoksu on saanut ymmärtäjiä ja tukijoita. Kuten Vettenniemi toteaa, vielä Kolehmaisten nuoruudessa puolialastomat säntäilijät olisi kyyditetty hullujenhuoneelle. Nyt juokseminen on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää, hyvä ettei peräti kansalaisvelvollisuus. 

Juoksemalla kartalle

Kuusia, lunta, peltoa, etäisyydessä vanha kirkko, jonka kellot kumahtelevat harvakseen avaran taivaan alla. Nyt itsenäisyyspäivänä juoksupolkuni on kuraa ja vettä, mutta marraskuisena aamuna se oli mitä suomalaisin.

Kaikki tietävät, että Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle Tukholman olympialaisissa 1912. Harmi, että tieto ei pidä paikkaansa. Fraasin keksi Suomen Urheilulehti vasta vuonna 1939. Kolmen olympiakullan voittaminen kyllä voisi nostaa pienenkin maan kartalle, mutta vuonna 1912 olympialaisten julkisuus ei vain ollut läheskään sellainen kuin nykymaailmassa.
Oma osansa juoksulla kuitenkin on kansallisen identiteetin muodostumisessa. Ajatelkaapa vaikka mielikuvaa Keniasta. Mitä siitä tulee ensimmäiseksi mieleen? Maailman parhaat maratoonarit. Entä mitä tulee mieleen toiseksi? Ei mitään. Vielä globaalina digiaikanakin jonkin etäisen maan kuva saattaa muodostua näinkin vähäisistä tekijöistä.
Juoksulla on kansallista merkitystä, sillä Suomea juostiin kyllä maailmankartalle itsenäisyyden alkuvuosina. Paavo Nurmi ja Ville Ritola tekivät ainakin Yhdysvalloissa Suomea tunnetuksi, eikä Berliinin olympialaisten 10 000 metrin juoksun palkintojenjaossa Suomea voinut olla huomaamatta. Korokkeelle ei silloin mahtunut muiden maiden edustajia lainkaan. Eri asia on, oliko urheilemalla hankitusta maineesta Suomelle mitään hyötyä maailmanpolitiikan suurten tekijöiden alkaessa jakaa Eurooppaa uudelleen.
Kahtia revenneessä nuoressa valtiossa juoksulla oli varmasti oma yhtenäistä identiteettiä luova merkityksensä. Urheilu kuitenkin myös jakoi kansaa. Hannes Kolehmainenkin joutui riitojen keskelle. Hän osallistui 1920 Antwerpenin olympialaisiin, joita Työväen Urheiluliitto boikotoi. Työläisurheilijasta tulikin valkoisen Suomen sankari.
Sotienjälkeisten ikäluokkien mielenmaisemaan on lähtemättömästi kaivertunut Lasse Virénin kaatuminen, nousu ja voitto maailmanennätysajalla. Münchenin vuoden 1972 olympialaisten yli-inhimillisellä suorituksella on ollut oma osansa suomalaisuuden muovautumisessa. Uskoimme pystyvämme nousemaan vaikeuksien kautta menestykseen. Todellisuus ei tietysti mennyt ihan niin, pikemminkin niin talouselämässä kuin urheilussakin on sittemmin nähty tarinoita, joissa edetään menestyksestä vaikeuksiin. Juuri tällä hetkellä Suomi on kaatumassa Virénin tavoin eikä kukaan tiedä, nouseeko se vielä.
Pitkänmatkan juoksussa on kuitenkin se hyvä puoli, että matkaa riittää. Pienet kivut ja kaatumiset eivät välttämättä pilaa koko juoksua. Muut voi vielä saada kiinni. Paitsi jos ne ovat kenialaisia. Kaikesta huolimatta uskon, että Suomi vielä nousee radan pinnasta, jatkaa juoksuaan, unohtaa kivun ja muistaa selvinneensä pahemmistakin paikoista.