maanantai 11. syyskuuta 2017

Paluu Tampereelle

Vauhdinjakotaktiikassa oli vain yksi vika. Se oli suunniteltu 18 kilometrin mittaiselle puolimaratonille.  

Maksimivauhti 1.18 kilometrillä enkä siltikään päässyt alle kahden tunnin! Polarin keräämät tiedot saavat minut hämmästymään. Kunnes muistan, että unohdin ajanoton päälle ja sammutin kellon vasta lähdettyäni ajamaan pysäköintipaikalta kohti Ratinan siltaa. Polar ehti onneksi tallentaa tilastoihinsa näin huikean maksimivauhdin.
Palasin tänään Tampereen tunnelmiin ja aloin tutkia tarkemmin taulukoita. Kun ajanottokäyrän katkaisee oikeasta kohdasta, voi nähdä taktiikkani onnistuneen täydellisesti. Olin suunnitellut juoksevani ensin rauhallisesti kuuden minuutin vauhdilla ja kiristäväni vähitellen tavoitteeseen. Olin myös päättänyt ulosmitata hyödyn alamäkiosuudesta, jonka muistin alkavan seitsemän kilometrin paikkeilla.
Vauhtikäyrä osoittaa myös, että en ollut varautunut siihen, että puolimaraton jatkuisikin 18 kilometrin jälkeen vielä kolmen kilometrin verran. Parannusta edelliseen puolikkaaseen tässä suhteessa oli kuitenkin huomattavasti. Lempäälän Ideapark-juoksussa 2016 yllätyin jo kahdeksan kilometrin kohdalla siitä, että juostavaa olisi vielä 13 kilometriä, vaikka olin jo käyttänyt kaikki voimani.
Jos ei oteta huomioon tätä katalaa reitin mittaamista yli 21 kilometrin pituiseksi, Tampereen Pyrintö ansaitsee kiitokset hyvistä järjestelyistä. Opastusta oli siellä missä pitikin, järjestelyt toimivat sujuvasti ja Keskustorilla oli nyt jo riittävästi bajamajoja.
Juoksijoiden maalissa saama ruokapakettikin oli asiallinen: pari erilaista patukkaa, banaani, juomaa, siemennäkkäriä. Erityisen herkulliseksi tuttavuudeksi osoittautui siemennäkkileipä. Se oli niin hyvää, että kävin juuri ostamassa sitä lisää. Yksi vakava ongelma siinä kylläkin oli: sitä ei ollut tehnyt Leivo tai Linkosuo vaan Rosten, siis turkulainen leipomo. Kuvitelkaa, turkulaista leipää tamperelaisille!
Tämähän nyt on melkein samaa kuin töppäisi tamperelaisessa small talkissa. Siinähän ennestään tuntemattomat heti tarkistavat että ooksää tota niinkun ton Tapparav vai Ilveksem miähiä. Siihen voi kyllä vastata että em mää ny niin tiärä, emmää niin tosta lätkästä. Mutta siihen ei voi vastata, että em mää oikeen oo kummankaam miähiä kum mää kannatan tota Tepsiä. Tai jos näin vastaa, on parasta olla sellaisessa juoksukunnossa, että pystyy siirtymään nopeasti Tammerkosken partaalta Aurajoen rannoille.  

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Saavutinko tavoitteen Tampereen puolimaratonilla?

Tänä vuonna paidan värinä oli vihreä. 

Keskustori on täynnä kysymyksiä. Sataako? Saavutanko tavoitteen? Kestääkö kunto mäkisessä maastossa?
Tuhat juoksijaa, ja kaikilla samat kysymykset. Toisilla on kovemmat tavoitteet, oma päämääräni on kahden tunnin alittaminen. Se on epävarmaa, sillä koko kesänä en ole kokeillut puolikkaan mittaista lenkkiä.
Yksi kysymys saa vastauksen jo ennen lähtöä. Harmaalta taivaalta alkaa tulla vettä kuin suihkun hana olisi avattu.
Lähtö, Aleksis Kiven katua ylös kohti Finlaysonia, tungos on sellainen, että omaa rytmiä on vaikea pitää. Satakunnankatua länteen, sitten Hämeenpuistoa alas, ja takaisin kohti Finlaysonin punatiilisiä rakennuksia. Vettä tulee edelleen, mutta en valita. Nyt ollaan teollisuuskaupungin historian ytimessä. Tämän reitin takia olen mukana.
Maisemat ovat minulle tuttuja. Viikko sitten tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun aloitin oppikoulun Tampereen klassillisessa lyseossa. Koulu on toisella puolella Tammerkoskea, mutta Keskustorin ympäristökin tuli tutuksi tiuhaan toistuvilla kirjastokäynneillä.
Silloin en olisi voinut kuvitellakaan, että puoli vuosisataa myöhemmin juoksisin näillä kaduilla puolimaratonia. Harrastukseni olivat enemmänkin kirjallis-musiikillisia eikä liikunta kiinnostanut. Jos se olisikin kiinnostanut, viimeistään silloinen koululiikunta vei liikunnasta ilon.
Finlaysonin porttien läpi kulkeminen on kuin matka menneisyyteen. Tästä ovat menneet tuhannet työläiset eväineen ja maitopulloineen, Väinö Linna heidän joukossaan. Kouluaikoinani Linnan saattoi kohdata kävelyllä Hämeenpuistossa. Käytin kerran tilaisuutta hyväkseni ja niinpä minulla on Tuntemattomassa omistuskirjoitus. Linnaa ei Tampereella enää tule vastaan, mutta tulipa kuitenkin lähtöpaikalle siirryttäessä nykytamperelainen sanataituri eli Martti Syrjä.
Nyt ajatus harhautui, pitää päästä äkkiä sivupolulta takaisin juoksureitille, sillä aika kuluu muutenkin liian nopeasti. Polar näyttää tässä vaiheessa vielä kuuden minuutin keskivauhtia. Tungos alkaa helpottaa ja kiristän pikkuhiljaa vauhtia, pian ollaan alle kuudessa, mutta tavoitteeseen on vielä matkaa. Kilometri kilometriltä tavoitevauhti kuitenkin lähenee. En ole edes pysähtynyt juomapaikoilla, vaan olen hörppinyt mukaan ottamastani Gatorade-pullosta.
Näsijärven rannoilla voin ihmetellä kaupungin nopeaa muuttumista. Tunneli on valmistunut ja siihen, missä ennen humisi jatkuva liikenne, on nyt kohoamassa korkeita kerrostaloja huimin järvinäköaloin. Tampere kasvaa ja voi hyvin, ainakin sataman komeista huviveneistä päätellen.
Ohi Koukkuniemen, josta pari vanhusta on tullut katsomaan juoksijoita, kohti Tammelaa. Pari isompaa mäkeä verottaa vauhtia, mutta Polar alkaa jo näyttää lukemaa 5.45. Edessä on alamäkiä ja tasaista, ja kun lopulta päästään Koskipuistoon, mittarissa on 5.40, lukema joka riittäisi kahden tunnin alitukseen. Pitäisi oikeastaan katsella Koskipuiston näkymiä ja muistella keskusteluja koulukavereiden kanssa, mutta ei, on pakko yrittää pitää vauhtia.
Mahassa alkaa kipristää. Gatoraden nauttiminen ei sittenkään ollut hyvä idea, tavallinen vesi olisi parempaa. Pullosta ei ole kulunut vielä puoliakaan, mutta heitän sen pois. Olo kevenee heti.
Kun pääsen Ratinan stadionille, mittarissa on 5.39. Hyvä, mutta tiedän, että se ei riitä. Viralliset ja kellon kilometrit eivät osu kohdalleen, ja ylimääräistä matkaa olisi ainakin 200 metriä. Kierros stadionin joustavalla päällysteellä, ja kohti Härmälää. Puolimatka on takana ja imeskelen energiageelin.
Kiristän tahtia, on pakko saada keskivauhdiksi 5.38, muuten tavoite jää saavuttamatta. Hatanpään kohdalla numerot vihdoin vaihtuvat. Nyt olen siinä vauhdissa missä pitäisi, eikä vielä tunnu hyytymistä. Nousu Hatanpään valtatietä Härmälään tuottaa kuitenkin pettymyksen. Mäki on pitkä, ja vauhti hidastuu vääjäämättä. Keskivauhti putoaa nyt jo lukemaan 5.40, mutta mäen jälkeen alkaa pitkä tasainen osuus pitkin Nuolialantietä.
Yritän kiristää vauhtia enkä taaskaan ennätä riittävästi katsella ympärilleni. Sen verran näen, että näkymät ovat pysyneet samoina kuin vuosikymmeniä sitten. Tampere on kasvanut, mutta Rantaperkiö ja Härmälä ovat yhtä idyllisiä kuin 60-luvulla, matalia kerrostaloja vehreässä ympäristössä, pieniä omakotitaloja omenapuineen, yhtä remontoidaan, vuorilaudoituksen alta on paljastunut hirsitalo. Oikealla on koulu, jossa aloitin kansakoulun. Mitä muistan siitä? Ruokana oli suklaapuuroa ja mannapuuroa. Ja sitten mieleen välähtää omituinen muisto: opettaja ajoi luokkaan tultuaan partansa sähkökoneella. Onko se unta vai onko sellaista voinut tapahtua? Koulun pihaa on myllerretty, aletaanko tähänkin rakentaa?
Lopulta alamäki, ja siinä minun on pakko päästä taas lukemaan 5.38. Mäki johtaa rantaan, jossa alle kouluikäisenä seikkailimme muiden poikien kanssa. Siihen aikaan uitettiin vielä tukkeja ja keväällä tukkilautat kelluivat rannassa. Kuljimme niiden päällä lainkaan ajattelematta vaaroja. Merkillistä, että niinkin moni 60-luvun lapsista selvisi aikuisikään.
Olen tavoitteessani, mutta sitten tulee jyrkkä nousu ja se vie sekunteja ja voimia. Ja kun Hatanpään niemelle tultaessa alkaa 18. kilometri, huomaankin jalkojen äkkiä käyvän voimattomiksi. Vaikka miten yritän kiristää vauhtia, se ei vain nouse. Pohkeessa alkaa tuntua oireita krampista, keskivauhti tipahtaa jo ohi kriittisen 5.40 rajan ja minulle selviää, etten tule savuttamaan tavoitetta. Nyt alkaa jo tuntua, ettei matka lopu koskaan. Juoksijoita menee ohi, monia niistä, joita olen ohitellut kiihdyttäessäni vauhtia.
Stadion tulee jo näkyviin, mutta sinne on vielä matkaa. Ja jos vielä hetki sitten olin ollut vakuuttunut kahden tunnin alittamisesta, nyt alkaa pikemminkin kamppailu maaliin pääsemiseksi. Pohje kramppaa lievästi, mutta en pysähdy, jatkan omaa vauhtiani vaikka muut menevät ohi. Edes alempi tavoite, eli vuoden 2014 ajan parantaminen ei tule enää onnistumaan. Niin hölkötän sitkeästi kohti maalia, kengät ovat jo aivan läpimärät, niinkuin kaikki muutkin vaatteet. Laastaroinnista huolimatta varvaskin tuntuu aunneen ja sattuu joka askeleella.
Vielä viimeinen nousu, ja läpi maalin, kaksi minuuttia huonommalla ajalla kuin viimeksi. Mitali kaulaan, eväspussi käteen, vaatteita jonottamaan, ja siinä se oli. En ollut saavuttanut tavoitetta, mutta olenhan nyt kolme vuotta vanhempi, harjoittelu on jäänyt vähiin ja keliolosuhteet olivat ankeat. Tärkeintä oli kiertää vanhaa kotikaupunkia, nauttia näkymistä ja antaa muistojen virrata. No niin, eihän siihen tietysti juoksukilpailua tarvittaisi, mutta enhän minä tätä reittiä muuten olisi kiertänyt.
Kotona oli aika vertailla tuloksia. Naapurin miehelle hävisin 20 minuuttia, rouvalle 10 minuuttia. Mukana olivat kaikki asuinaluueltani tapaamani juoksunharrastajat. Tulin alueemme kolmanneksi, sillä yksi juoksi vain kympin. Onneksi, sillä olisin varmaan hävinnyt hänellekin, hän kun on vasta 70-vuotias.
Saavutinko tavoitteen? En, jos se oli kahden tunnin alittaminen. Kyllä, jos tavoitteena oli tehdä kierros komeissa kaupunkimaisemissa ja muistella puolen vuosisadan takaisia asioita. Päätän siis nyt jälkikäteen, että tuo jälkimmäinen päämäärä minulla oli tähtäimessä alusta pitäen.