torstai 31. elokuuta 2017

Tampereelle


Harvinaisen hieno reitti kiertää Tampereen keskeiset paikat.

Nyt se on sitten tehty. Olen ilmoittautunut tämän vuoden ensimmäiseen ja viimeiseen juoksutapahtumaani, Tampereen puolimaratonille. Samalla juoksen ensimmäistä kertaa samassa tapahtumassa naapureiden kanssa. Heitä en taida juuri nähdä muuta kuin vilaukselta Keskustorilla ennen lähtöä. Ennustukseni on, että herra naapurille häviän 20 minuuttia ja rouva naapurille 15 minuuttia. Olen tyytyväinen, jos tästä ennusteesta pystyn hiukankin parantamaan.
Aivan huonolta tilanne ei näytä. Kävin tänään aamuvarhaisella kokeilemassa kuntoa kympin lenkillä ja keskivauhti oli 5.52. Siihen olen tyytyväinen, sillä ensimmäiseen kilometriin käytin seitsemän minuuttia, pysähdyin kerran sitomaan kengännauhoja ja kävelin pariin otteeseen kovimmissa ylämäissä.
Ajatuksena oli harjoitella vauhdinjakoa, mutta eihän se onnistunut. Ensimmäinen kilometri oli kyllä sopivaa lämmittelyä, mutta jo seuraava meni aikaan 5.30. Kiirehtiminen kostautui lenkin puolivälissä olevan pitkän nousun jälkeen ja totesin parhaaksi hidastaa parissa ylämäessä kävelyyn. Sekin oli hyödyllistä. Huomasin, että kävelyaskelia voi aivan hyvin ottaa välillä. Pienen levon jälkeen menetetyt sekunnit saa nopeasti kiinni.
Ensi viikko menee tiiviisti niin, että en ehdi juosta. Ainakin palautumisaikaa on riittävästi ja kahden tunnin alitus on aivan mahdollinen.
Jännittävin hetki on jo ennen lähtöä. Silloin selviää, minkä värinen on tämän vuoden paita. Edellisen kerran osallistuin juoksuun 2014 ja silloin osallistujia ilahdutettiin kirkuvan pinkillä paidalla. Sen väri on niin läpitunkeva, että en ole kehdannut pitää sitä edes takin alla.

maanantai 28. elokuuta 2017

Päätös ei pitänyt

Tällaisen tuomiopäivän näyn kohtasin lenkilläni Keskuspuistossa. Myrsky oli iskenyt keskelle eläinten hautausmaata. 


Ei, mitkään päätökset eivätkä lupaukset eivät vain tunnu pitävän. Olen vakuuttanut, että jatkan juoksuharrastusta vain kunnon ja mielenterveyden vuoksi ilman tavoitteita, ilman kilpailuja. Nyt olen kuitenkin rikkonut lupauksen ja päättänyt ilmoittautua Tampereen puolimaratonille.
Miten tässä näin pääsi käymään? No, ensinnäkin juoksin pitkähkön lenkin aika vaivattomasti alle kuuden minuutin keskivauhdilla. Ja sen jälkeen päätin vielä kokeilla kympin juoksua melko kunnollisella vauhdilla. Alku oli taas hidas, mutta niinpä vain meni kymppi keskivauhdilla 5.38 per kilometri. Ja kuten kaikki maratonille tai puolikkaalle osallistuneet tietävät, se alittaa juuri kriittisen rajan: tällä vauhdilla pääsee maratonin alle neljän tunnin ja puolikkaan alle kahden tunnin. Tämä raja taas on tärkeä siksi, että viimeksi en Tampereella päässyt tavoitteesta huolimatta alle kahden tunnin. Syynä oli osittain hermostuneisuus, jonka vuoksi kengännauhat jäivät tarkistamatta ja niin jouduin sitomaan niitä kesken matkan. Toinen syy oli juuttuminen vessajonoon. Keskustori oli täynnä väkeä ja käytössä oli vain yksi bajamaja ja jono oli sen mukainen. Ja kolmas syy oli kokemattomuuden aiheuttama epäonninen vauhdinjako: lähdin liian nopeasti, vaikka alussa oli nousua.
Ja vielä yksi syy. Juuri kun olin palaamassa 17 kilometrin lenkiltä, se neljäntunninalittajanaapuri juoksi vastaan, kävi kääntymässä kilometrin päässä ja oli hetken kuluttua jo kiitämässä ohitseni, mutta malttoi jarruttaa hetkiseksi minun kohdallani. Ja silloin piti tietysti puhua juoksutavoitteista. "Puuh olen ehkä lääh har-puuh-kinnut puuh että vielä lääh johonkin puuh", minä sanoin ja naapuri kertoi juuri ilmoittautuneensa Tampereen puolikkaalle ja menevänsä sen jälkeen vielä Vantaan maratonille. "Huh puh siellä on lääh ihan mukava puuh reitti", minä vastasin ja naapuri kehotti minua lähtemään mukaan, kiihdytti vauhtia niin että kivet lentelivät soratieltä ojaan ja katosi hetkessä mutkan taakse. "Kyllä minä vielä näytän", minä sanoin. Tai en tietenkään sanonut, koska en olisi saanut ilmoille muuta kuin vinkuvaa hengitystä. Mutta sillä hetkellä päätin, että vielä kerran on yritettävä.

lauantai 12. elokuuta 2017

Festina lente

Polarin taulukko näyttää, miten vauhti ja korkeuskäyrä seuraavat toisiaan 15 kilometrin lenkilläni. Ilahduttavaa vauhtikäyrässä on sen suuntautuminen loivasti ylöspäin loppua kohden. 












Festina lente, kiiruhda hitaasti, luki Tampereen klassillisen lyseon portaikossa. Ohjeen tarkoitus oli paitsi hillitä rappusissa törmäilevän kurittoman poikajoukon vauhtia, myös antaa sopiva elämänohje. En tiedä, oliko se ohje hyvä. Olen aloittanut monet asiat aivan liian myöhään ehtiäkseni päästä niissä riittävälle tasolle. Juokseminen on yksi niistä. Eihän minusta toki urheilijaa olisi tullut vaikka olisin aloittanut nuorena, mutta se neljän tunnin alittaminen maratonilla olisi kyllä toteutunut. Mutta eihän juokseminen silloin joskus ollut mikään kaikkien harrastus, eikä maratontapahtumia ollut kaikkialla ja kaiken aikaa kuten nykyään. Maraton oli kilpailua, ja se oli tarkoitettu vain oikeille urheilijoille.
Hitaasti kiiruhtamisen ohje pitäisi kyllä muistaa juoksun alussa. Tiedän jo tälläkin kokemuksella aivan hyvin, että sitä paremmin lenkki onnistuu, mitä hitaammin maltan aloittaa. Millään ei vain malttaisi juosta hitaasti juuri siinä vaiheessa kun ei ole yhtään hengästynyt. Eilen aloitin hitaasti, koska minulla ei ollut minkäänlaisia aikatavoitteita. Olin vain päättänyt juosta 15 kilometrin kierrokseni läpi, sillä juuri tätä reittiä en koko kesänä ollut vielä mennyt. Sykevyötä en ottanut lainkaan.
Aloitin kevyesti seitsemän minuutin kilometrivauhdilla, mutta ensimmäisen ylämäen jälkeen laskettelin jo hiukan nopeammin. Kun kello näytti ensimmäisen kilometrin täytyttyä keskivauhdiksi 6.36, otin kunnianhimoisen tavoitteen: entä jos pyrkisinkin keskivauhtiin 6.30? Seuraava kilometri meni helposti aikaan 6.16, joten suunnitelma muuttui. Ehkä pääsisin peräti vauhtiin 6.20. Seurasi raskaita ylämäkiä, ja kun kolmannen kilometrin keskivauhti oli vain 6.47, totesin tavoitteen mahdottomaksi. Tosin tähän sisältyi tien ylitys ja hiukan odottelua ennen kuin liikenteessä tuli sopiva katkos.
No, kunhan nyt juoksen omaa tahtiani ja kävelen välillä, jos siltä tuntuu. Asfaltti vaihtui soratieksi, alamäkeä, tasaista tietä ohi vehreiden pihojen, hiljaista, vain yksi auto ohitti ja nostatti pölyä. Kello piippasi neljännen kilometrin täyttyessä: 5.46. Kas, kyllä tässä kuusi ja puoli sittenkin voisi toteutua.
Tie jatkui tasaisena, ohrapelto aaltoili tuulessa, hevonen katsoi aitauksestaan, ihmisiä ei enää näkynyt missään, ja juokseminen tuntui paremmalta kuin aikoihin. 5.46, 5.51 - juuri sopiva rytmi oli löytynyt. Ylämäet pudottivat seuraavan kilometrin tasan kuuteen minuuttiin, seuraava nousu vei ajan vielä 15 sekuntia huonommaksi ja vielä yhdeksäs kilometrikin sisälsi nousua niin paljon, että kilometrillä meni tasan kuusi minuuttia.
Mutta ylämäkeä seuraa väistämättä lasku, ja niinpä seuraava kilometri sujui aikaan 5.20. Nyt keskiarvo alkoi jo olla alle 6.15, joten tavoite näytti sittenkin toteutuvan. Hitaasti aloittaminen oli kannattanut.
Suurimmat nousut olivat nyt takana, jalat olivat sopivasti lämminneet, ja kymmenen kilometrin kohdalla nautittu energia-annos alkoi tehota. Oikaisin metsäautotielle, epätasaista, kivikkoista pintaa, mutta viilentäviä varjoja ja metsämaisemia, jotka ovat kuin Werner Holmbergin maalauksesta. Jyrkkä alamäki, jossa vauhtia hillitsee vain pehmeä hiekka ja tien yli kurottuvat puunjuuret.
Kilometrit menivät jatkuvasti alle kuuden minuutin, jopa 5.30 näytti kello 13. kilometrin kohdalla. Alkumatkasta mahdottomalta tuntuva tavoite, jota en ollut edes asettanut tavoitteeksi, alkoi lähestyä: koko matkan keskivauhti oli enää pari sekuntia päälle kuuden minuutin. Nyt oli pakko yrittää, enkä ollut vielä väsynytkään. Viimeisten kilometrien nousut ja laskut tunsin aivan tarkkaan, ja tiesin missä alamäessä saisin keskivauhdin alle kuuden minuutin. Ja siinä se pysyi. Viimeinen ylämäki, voimia ei tarvinnut säästää, ja loppukiri ennen 15 kilometrin täyttymistä vei kilometrin keskiarvon sopivasti lukemaan 5.59.
Nyt viidentenä juoksukesänä kuntoni näyttäisi siis olevan jokseenkin samassa kuin aloittaessani, vaikka ikää on kertynyt. Kaiken lisäksi tällä matkalla oli mittarin mukaan nousua 90 metriä ja laskua 80. Yhtälö vaikuttaa mahdottomalta, mutta selittyy sillä, että 15 kilometriä tuli täyteen juuri ennen viimeistä alamäkeä.
Olin tyytyväinen juoksuun, tyytyväisempi kuin koskaan tänä kesänä. Pitäisikö sittenkin ilmoittautua puolikkaalle?


tiistai 8. elokuuta 2017

Tavoitteellista juoksua

En liene ainoa lenkkeilijä, jonka sade on tänä kesänä päässyt muutamaan kertaan yllättämään. 

Olen tässä blogissa jo julistanut luopuvani tavoitteista. Se ei ole totta. Minulla on edelleen yksi tavoite: juoksemisen pitää tuntua mukavalta.
Siihen tavoitteeseen olen päässyt nyt melkein joka kerta. Keinot ovat yksinkertaiset: en mittaa sykettä, en aseta aikatavoitteita, matkan päätän sen mukaan, miltä alkaa tuntua. Voin vaikka pysähtyä tai kävellä välillä, jos siltä tuntuu. Tällä menetelmällä meni viime viikolla Keskuspuistossa 12 kilometriä kevyesti ja eilen 10 kilometriä. Ja vaikka en erityisesti aikoja tavoitellutkaan, oli ilahduttavaa huomata, että vauhti kummallakin kerralla parani loppua kohti. Eteneminen oli koko ajan kevyttä, ja juoksun jälkeen oli virkistynyt olo.
Kollega kyseli töiden alkaessa olenko vielä juossut. Kun kerroin harrastuksen hiukan hiipuneen, hän oivalsi heti syyn siihen: sehän osoittaa, että en ole yhtä stressaantunut kuin aloittaessani. Totta, silloin juoksin työperäistä ahdistusta pakoon. Nyt olen tehnyt lyhyempää viikkoa eikä sisäistä juoksupakkoa ole ollut.
Vaarana terapeuttisessa juoksussa onkin se, että harrastuksesta tulee uusi stressin aihe. Pahimmillaan ihminen siis juoksee yhtä stressiä pakoon ja päätyy toiseen.

tiistai 1. elokuuta 2017

Kestävyysjuoksu on syvällä

Kuhmon urheilukentällä oli melko hyvin tilaa iltayhdeksän aikoihin. Kuva on vinossa, tiedän, mutta yrittäkääpä itse pitää kameraa suorassa kun huidotte toisella kädellä hyttysiä ja mäkäräisiä loitommalle. 

Ensin ajattelin, että tuomitsin viime kirjoituksessa liiankin jyrkästi suomalaisen juoksun nykytilan. Mutta sitten tulivat Kalevan kisat. Vakuutuin lopullisesti, että suomalainen kestävyysjuoksu on vajonnut ennätysmäisen syvälle.
Vertailin taas tuloksia ja totesin, että tänäkin vuonna Kalevan kisojen kymppitonnin olisi voittanut Viljo Heino vuonna 1949 juoksemallaan ajalla ja Taisto Mäki olisi tullut kolmanneksi vuoden 1939 ennätyksellään. Ilmari Salminen olisi sijoittunut neljänneksi Berliinin vuoden 1936 olympialaisten voittoajalla. Martti Vainio taas olisi ehtinyt jo käydä antamassa dopingnäytteen siinä vaiheessa kun muut tulevat vasta maaliin. Vainion Prahassa 1978 juoksema ennätys 27.30.99 taitaa jäädä ikuisesti rikkomatta.
Vietin pari viikkoa Kuhmossa ja juokseminen jäi kovin epäsäännölliseksi. Kun kerrankin pääsin juoksemaan hyvällä tartanpäällysteisellä radalla, kokeilin Kalevan kisojen innoittamana 1 500 metriä. Siihen meni seitsemän minuuttia. Tätä matkaa en ole mitenkään harrastanut, harjoittelu on ollut koko kesän epämääräistä ja aivan liian vähäistä, ja juoksu tapahtui raskaan työpäivän jälkeen lähinnä maastoon tarkoitetuilla New Balance -kengillä. Näin ollen päätoimisesti harjoittelevien ja 40 vuotta nuorempien urheilijoiden pitäisi pystyä juoksemaan kaksi kertaa nopeammin. Niin vain ei käynyt tänäkään vuonna.
Kalevan kisojen miesten 1 500 metrin voittoaika oli 4.10. En halua viedä voittajien iloa mitaleistaan muistuttamalla, että Sinikka Tyynelä juoksi 1977 neljä sekuntia nopeammin. Pikemminkin haluan kiittää urheilijoitamme siitä, että he löivät peräti kuudella sekunnilla Sameli Talan voittoajan vuoden 1918 Kalevan kisoissa. Kehitystä on siis tapahtunut.
Suomessa juostaan enemmän kuin koskaan ennen, ja huonommin kuin koskaan ennen. Voivatko nämä liittyä toisiinsa? Juoksu ei enää olekaan nuorten uljasta kilvoittelua vaan keski-ikäisten puuskuttavaa kilpailua väistämätöntä lihomista ja vääjäämätöntä kuoleman lähestymistä vastaan. Se ei enää innosta. Vauhdikas skeittaaminen tai lumilautailu on paljon coolimpaa kuin tuntikausien hikoilu. Seurauksena on kunnon romahtaminen. Oma Cooper-tulokseni ei ole kaksinen, mutta se on kuitenkin parempi kuin 40 vuotta nuorempien alokkaiden keskiarvo. Tästä voisi jo huolestua.