maanantai 27. kesäkuuta 2016

Sadepäivä

Yksi suosikkimaisemiani, mäntykangasta halkova hiekkatie. Tielle johtaa jyrkkä mäki, mutta vaivannäkö kannattaa.


Suuret pisarat napsahtelevat ikkunalautaan, lätäkön pinnasta kohoaa roiskeita kun taivaalta tulee vettä aivan loputtoman tuntuisesti. Istun sisällä ja odotan. Suunnitelmissa oli pitkä lenkki mutta tuohon ilmaan en lähde. Ei ole lähtenyt kukaan muukaan, kadut ja pyörätiet ovat hiljaisia ja linnutkin taitavat kuivatella sulkiaan tiheäoksaisissa kuusissa.
Loman alku on kyllä ollut liikunnallinen ja tarkoituksella monipuolinen. Pyöräilyä pitkin mäntykankaita halkovia metsäautoteitä, soutua ohikiitävien moottoriveneiden peräaaltoja väistellen ja pesäänsä puolustavia lokkeja vältellen, puutarhatöitä raskaine betonilaattoineen ja täysine kottikärryllisineen, tiivistahtisia viiden kilometrin lenkkejä pölyävällä soratiellä ja auringon kuumentamalla asfaltilla, pari pitkää ja rauhallista juoksua lintuja kuunnellen ja tienvarren kukintoja tarkkaillen.
Eilen lähdin liikkeelle jo aamukuudelta, sillä tulossa oli kesän tähän asti kuumin päivä. Lämpötila oli ihanteellinen 12 astetta, mehulasillinen antoi riittävästi energiaa, ja syke pysyi ihmeen hyvin hallinnassa. Mitään erityistä kiirettä en pitänyt, vaan juoksin sykkeen mukaan. Juoksu tuntui kohtuullisen kevyeltä, ja sitä todisti lopussa myös Polar. Askeltiheys oli säilynyt koko ajan 180 tuntumassa ja juoksuindeksilukema oli kesän korkein, 49.
Nyt olen palautunut riittävästi, ja jaloissa tuntuu siltä, että pitäisi päästä jatkamaan. Ja nyt jotain on tapahtumassa. Lätäkön pinta muuttuu, se väreilee enää pienistä ja kevyistä pisaroista. Tuuli ajaa synkänharmaita pilviä pohjoista kohti ja taustalta paljastuu vaaleampaa taivasta. Illaksi taitaa sittenkin tulla juoksukeli.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Yllätysvoitto


Voitin sittenkin Ideapark-juoksussa. 


Tänään tuli postissa yllättävä kirje. Se osoitti paikkansapitäväksi vanhan raamatullisen toteamuksen, jonka mukaan ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. En sijoittunut Ideapark-juoksussa omassa sarjassani millään tavalla, mutta sain silti palkinnon. Jokaisen sarjan osallistujien kesken oli arvottu lahjakortteja ja sellainen osui nyt minun kohdalleni. Se oli ensimmäinen ja erittäin suurella todennäköisyydellä viimeinen juoksemalla saavuttamani rahapalkinto.
Myönnän, että juuri tässä sarjassa oli kovin vähän osallistujia ja palkitseminen perustui sattumaan. Mutta arpapeliähän juoksukilpailut ovat joka tapauksessa. Tulos riippuu siitä, keitä ilmoittautuu mukaan, sattuuko joku sairastumaan, onko polvikipuja, onko muuten vain väsynyt olo, tai toisaalta sattuuko juuri kilpailun ajankohtaan se harvinainen päivä, jolloin kaikki tuntuu menevän kuin itsestään.
Lempäälän Kisa ja Ideapark-juoksu nousivat arvostusasteikossani nyt huimasti. Alkoi suorastaan vaivata huono omatunto siitä, että moitiskelin vaatimatonta ruokatarjoilua. Nyt olen valmis antamaan puutteet anteeksi. Tällä summalla söisi jo aika kohtuullisen puolimaratonin jälkeisen aterian. Paitsi että lahjakortti kelpaa vain Intersportissa, joka ei ole varsinainen gourmet-paikka.
Lahjasta ilahtuneena päätin lähteä välittömästi lenkille ja puin päälleni Ideapark-juoksun paidan. Oli aika kokeilla vauhtikestävyyttä, hitaita pitkiä lenkkejä on tälle kaudelle tullut jo tehtyä riittävästi. Viiden kilometrin kohdalla liian kova alkuvauhti kostautui, jalat alkoivat painaa ja ylämäessä tie tuntui nousevan pystysuoraan kohti harmaata, sadetta enteilevää taivasta.
Tiesin kokemuksesta, että juoksun itsepintainen jatkaminen ei silloin hyödytä mitään. Kävelin hetken, jatkoin juoksemista verkkaisella tahdilla ja sain tavanomaisen kymmenen kilometrin lenkin tehtyä. Olin yllättynyt: lahjakortti ei ollutkaan tehnyt minusta parempaa juoksijaa. Siihen eivät olleet pystyneet myöskään kirjat, lehdet ja blogit eivätkä uudet varusteet. Kuntoa ei saa kaupasta.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Nopeuden nautinto


Tässä kuvassa kokeilen vauhdikasta juoksua työpaikalla arkivaatteissa.  

Juoksen viiden minuutin kilometrivauhdilla ja nautin. Jalka ojentuu pitkälle taakse ja lennähtää kuin itsestään eteenpäin, kosketus maahan on lyhyt, olen suurimman osan aikaa ilmassa. Löydän sisäisen kenialaiseni ja tunnen vauhdin hurmaa, todellista juoksemisen iloa.
Sitä riittää puoli kilometriä.
Sitten on pakko hidastaa ja tasata sykettä. Taas alkaa tylsä hölköttäminen, jossa ei ole minkäänlaista lennokkuutta. Hapenottokyky ei vain riitä.
Nopeasti juokseminen on paljon, paljon mukavampaa. Siihen en vain pysty, en nyt enkä todennäköisesti jatkossakaan. Viime kesänä kokeilin kuinka pitkään pystyn ylläpitämään tuota nautittavaa viiden minuutin kilometrivauhtia. Sain täyteen viisi kilometriä. Sekin oli ihan hyvin näillä ikävuosilla ja tällä lähtötasolla. Etäisenä tavoitteena kangastelee mielessä kympin juokseminen alle 50 minuutin. Se on aivan mahdollista. Pitää vain löytää jostain riittävän pitkä alamäki.
Viime viikolla juokseminen jäi taas kerran aivan liian vähiin. Lyhyt nopea lenkki ja maanantaina verkkainen 16 kilometriä. Näillä harjoitusmäärillä kunnon koheneminen ei ole todennäköistä.
Tänään alkaa sentään kesäloma, joten tekosyitä harjoittelemattomuuteen on yksi vähemmän. Se ei haittaa, aina voi keksiä uusia.


tiistai 7. kesäkuuta 2016

Eikö nyt mennytkään väärin?

Lenkkipolun maisemat kutsuivat yli viikon tauon jälkeen. 

Mitä? Teinkö kerrankin jotain oikein? Minä, joka olen tehnyt lyhyen juoksu-urani aikana kaikki virheet liian pienistä kengistä, liian nopeista harjoituksista ja liian lyhyestä palautumisesta alkaen.
Kilpailun jälkeen tapahtuu aina näin: kohtuullisesti sujuneen juoksutapahtuman jälkeen jossain mieleni syvyyksissä loikkii innoissaan pieni juoksija, joka vaatii lähtemään heti todella pitkälle ja nopealle lenkille tai vielä mieluummin johonkin kilpailuun, koska nyt kuntoni on aivan varmasti kohonnut taianomaisesti, ja jos kaikki ei nyt aivan onnistunutkaan, sekin johtui vain välineistä, mars urheiluvälinekauppaan ja sitten kahdenkymmenen kilometrin maratonvauhtiselle lenkille.
Ensimmäisen maratonin jälkeen kuuntelin tuota yli-innokasta sisäistä juoksijaa ja kävin ostamassa alennusmyynnistä kalliit Asicsin kengät. Kolmen päivän palautumisen jälkeen arvelin olevani mainiossa juoksukunnossa ja lähdin kokeilemaan. Löysäsin matkalla nauhoja moneen kertaan, mutta aina vain tuntui kuin jokin olisi puristanut ja pistänyt jalkapöydässä. Löysääminen ja juokseminen eivät auttaneet. Vaiva osoittautui rasitusmurtumaksi. Ja kengätkin olivat aivan liian isot.
Vielä seuraavien puolimaratonien jälkeenkin uskoin sisäistä ääntä ja kuvittelin olevani heti valmis uusiin koitoksiin. Seurauksena oli vain pitkäksi aiotulta lenkiltä palaaminen ennenaikaisesti ja silti uupuneena ja juoksuharrastuksen suosiota syvästi ihmetellen.
Nyt komensin jossain aivojen lokerossa säntäilevän juoksijan pysymään paikallaan ja olemaan hiljaa. Ei se hiljentynyt, mutta suljin siltä korvani ja pysyin sitkeästi juoksematta. Kävelin toki pitkähköjä lenkkejä, tein pienen souturetken ja pilkoin polttopuita. Katselin Polarin tallentamia Ideapark-juoksun tietoja ja löysin vielä yhden ilahduttavan seikan: askeltiheys oli enimmäkseen se, mitä tavoittelinkin, eli 180 askelta minuutissa.
Lauantain kilpailusta ehti kulua yli viikko ennen kuin lähdin liikkeelle. Eilen sain hämmästellä, miten kerrankin juoksu sujuu kevyesti, syke pysyy hallinnassa, jaloissa tuntuu mukavalta ja kilometrit taittuvat kuin huomaamatta. Juoksin 14 kilometriä, pitempää lenkkiä en uskaltanut juosta kun takana kuitenkin oli viikon paussi. Ja nyt olo on aivan mainio.
Aivan ilmeisesti olin tehnyt jotain oikein. Älkää kuitenkaan huolestuko. Lupaan tehdä jatkossa ainakin sen verran virheitä, että saan blogiin päivitettävää.