torstai 13. lokakuuta 2016

Miten käy keväällä?


Tänä vuonna en päädy näihin maisemiin. Kuva on vuodelta 2014, silloin juoksin Kankaanpäässä oman puolimaratonennätykseni, vaikka juuri tässä kohdassa meno ei vaikutakaan erityisen vauhdikkaalta. 

Tässä pitäisi olla kisaraportti.
Ei ole. En osallistunut Pirkan hölkkään, en lähde Kankaanpään maratonille.
En vain keksinyt yhtään hyvää syytä lähteä, sillä en kuitenkaan pystyisi nyt kunnon tuloksiin. Pelkän kokemuksen vuoksi olisi voinut lähteä juoksemaan Valkeakoskelta Tampereelle, mutta en ollut varma pystyisinkö juoksemaan yli 30 kilometriä edes kohtuullisella vauhdilla.
Talvi on väistämättä tulossa. Kylmä tunkee vaatteiden läpi ja pakkaseen tottumaton ihmisparka hytisee, vaikka tietää hyvin tämän olevan vasta vaatimatonta alkusoittoa. Tänä aamuna taivaalta tuli hiukan puuterimaista luntakin.
Ei kelin pitäisi vielä missään nimessä estää juoksemista, mutta juoksuhaluja se kahlitsee. Niin tekee myös yhä syvenevä pimeys.
Jos aktiivinen juoksukausi päättyi tähän, se päättyi kuitenkin hyvissä merkeissä. Juoksin viimeksi  19 kilometriä. Omituinen mitta selittyy sillä, että juuri sen mittaisen lenkin juoksuteilläni saa kätevästi kokoon. Kokemus oli aivan mukava. Sain jopa parannettua vauhtia loppua kohti, ja viimeinen kilometri oli nopein.
Jatkuukohan juoksuharrastus keväällä? Siihen velvoittaisi jo hankittujen varusteiden määrä. Olen saanut juostua vasta yhdet kengät kutakuinkin loppuun. Takkeja, housuja ja varsinkin paitoja on niin paljon, että niitä ei tämän ikäinen ihminen ehdi juosta eläessään puhki. Kellojakin on, ja silti pitäisi hankkia lisää. Valmistajat tuntuvat olevan niin ovelia, että jättävät hienoimpiin ja kalleimpiin malleihinkin parantamisen varaa seuraavalle vuodelle. Nyt on Polarillakin jo mahdollista mitata sykettä suoraan ranteesta ilman sykevyötä ja se tietenkin kiinnostaisi.
Miten mahtaa käydä keväällä? Koenko muutamalta viime keväältä tutun kutinan, kun soratiet paljastuvat loskaisina jään alta, kun leskenlehdet täplittävät kuraisia pientareita, kun linnut visertävät kevätiloaan ja poutapilvet purjehtivat syvänsinisellä taivaalla. Silloin on pakko päästä jonnekin, pois arjesta, pois omista ahtaista ajatuksista, karkuun karusta maailmasta omaan yksityiseen tilaan, joka juoksijaa ympäröi.
Miten käy?
Siitä kerron keväällä. Talven aikana tapahtuu joka tapauksessa niin vähän, että blogin on viisainta veätytyä talviunille. Lupaan kirjoittaa seuraavan kerran 20.4., jolloin olen taas vuoden vanhempi. Toivotan mahdolliselle lukijoilleni liikunnallista talvea.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Syksyn perinteitä



Viimeinen souturetki ja veneen hinaaminen pihaan. Puimurin jyrinä talon viereisellä kullankeltaisella pellolla. Puolukkaretki metsässä nautittuine kahveineen. Keltaisten lehtien seassa piileskelevät kantarellit. Suppilovahveropaikat joissa poimimista ei malttaisi lopettaa. Hiuksiin takertuvia hirvikärpäsiä. Ja Kankaanpään maraton.
Ne kaikki kuuluvat perinteisesti syksyyni. Mutta tänä vuonna yksi niistä jää puuttumaan. Olen osallistunut Kankaanpään maratonille yhtä kauan kuin olen juoksua harrastanut. Viimesyksyinen maraton sujui lähes keskeytykseen johtaneine kramppeineen niin onnettomasti, että kokonaiselle maratonille en nyt uskaltaudu. Toissa kesänä juostua puolikkaan ennätystä taas en pysty millään parantamaan. Minulla ei ole siis mitään syytä lähteä Kankaanpäähän asti, niin hyvät kuin järjestelyt ja tunnelma ovatkin. Edes Niinisalon varuskunnan herättämät nostalgiset armeijamuistot eivät nyt saa minua liikkeelle.
En ole ilmoittautunut mihinkään muuhunkaan syksyn juoksutapahtumaan, joten pahasti näyttää siltä kuin tämän kauden kilpailut jäisivät kahteen. Vielä ehtisi mukaan Pirkan hölkkään lokakuun alussa, mutta ensi viikolla on työmatka ulkomaille ja sen jälkeen toinen kotimaassa, joten en tiedä onko aika oikein sopiva.
Juoksuharrastuksen suhteen elän sikäli historiallista hetkeä, että kohta olen saanut ensimmäiset tossut juostua pois heitettävään kuntoon. Niistä ei tietysti hennoisi luopua, mutta kun uusia on tullut ostettua enemmän kuin tarpeeksi, olisi järkevää vähentää vanhemmasta päästä. Uusimmat Adidakset tuntuvat istuvan aina vain paremmin eikä tee mieli käyttää enää muita kenkiä. Maastojuoksukelpoiset New Balancet ovat olleet erinomaiset jalkineet myös marjaretkille, niissä kun on Goretex-kalvo.
Juokseminen on jatkunut, vaikkakin aivan liian vähäisenä. Pari 16 kilometrin lenkkiä on sentään kertynyt ja muutamia kymmenen kilometrin kierroksia. Juuri tänään juoksin 16 kilometriä enkä uupunut aivan kokonaan, vaikka jalkoja jo alkoikin painaa. Jonkinlaisessa kunnossa siis olisin juoksutapahtumiinkin. Saapa nähdä houkutteleeko viileä ja raikas syysilma minut vielä ilmoittautumaan jonnekin.






lauantai 27. elokuuta 2016

Vastatuulessa

Supernova Sequence Boost näyttää parhaat puolensa vauhdin lisääntyessä.

Tielle osuva valoisa läikkä kiitää eteenpäin taivaalla purjehtivien pilvien vauhdissa, tuuli humisee, vesipullon suulta kuuluu vihellys ilmavirran osuessa siihen, etäältä kuuluu hälytysajoneuvon huuto, tielle lentelee oksia, kokonainen postilaatikkorivi on kaatunut puuskassa, puut tien vierellä taipuvat ylitseni, ja kun siirryn suojattoman peltoaukean kohdalle, en enää tahdo päästä eteenpäin vaan juoksen lähes paikallani etukumarassa.
Suunnitelma pitkästä lenkistä on pakko vaihtaa ja käännyn takaisin. Tulipa kuitenkin uusi kokemus. Lauantaista myrskyä vastaavassa tuulessa en ollut koskaan ennen juossut.
Allani olivat jälleen kerran Adidaksen Supernova Sequence Boost -kengät, joista taitaa tulla suosikkini. Valmistajille voisi kylläkin suositella lyhyempien nimien keksimistä, menestyväthän tohvelitkin erinomaisesti ytimekkäällä Reino-nimellä. Hankin ne taannoin Ideapark-juoksun arvonnassa voittamallani lahjakortilla, vaikka tiesin omistavani kenkiä vähintään riittävästi. Supernova Boost kuitenkin kiinnosti, olin lukenut niistä kehuvan arvion saksalaisesta juoksulehdestä ja ominaisuudet vaikuttivat itselleni sopivilta.
Alku oli kuitenkin pettymys. Kengät olivat jotenkin jäykät, tuntuivat hankaavan ja painavan, eikä kimmoisasta pohjasta ollut erityistä hyötyä peruslenkeillä. Pohja oli kyllä riittävän tukeva omalle jalalleni ja tukikin oli sopivan vahvuinen.
Muutaman lenkin jälkeen tilanne muuttui. Kokeilin lyhyellä lenkillä hiukan nopeampaa vauhtia, ja nythän nämä olivat kuin eri kengät. Kun jalka iskeytyi maahan sopivalla vauhdilla, kantapään alla tuntui olevan kuin pieni jousi, joka antoi menoon lisää vauhtia. Uutuudenjäykkyyskin alkoi olla poissa ja jalkineet alkoivat istua ihanteellisella tavalla.
Kunpa vielä keksittäisiin kenkä, joka parantaa hapenottokykyä. Siitä oma juoksuvauhtini kuitenkin on kiinni, millään juoksutekniikan kohentamisella en pysty olennaisesti parantamaan tuloksiani.
Harjoittelukaan ei ole tosin ollut niin aktiivista kuin pitäisi. Olympialaisia en voi syyttää, kiinnostavat juoksutapahtumat tulivat öiseen aikaan, joten niitten seuraaminen ei vienyt aikaani. Sattumalta valvoin sadan metrin finaalin aikana ja se olikin ainoa kokonaan näkemäni olympiajuoksu. Maratonin loppuvaiheet sentään seurasin. Ilahduttavaa oli huomata, että kenialaisten ylivalta ei ole aivan toivoton, vaan amerikkalainen pinnisteli hienosti kolmanneksi.
Suomalaista juoksumenestystä saadaan vielä odottaa. Ehkä Alisa Vainio tai joku muu vielä näyttää, ettei suomalainen kestävyysjuoksumenestys ole komean historian varassa.
Onneksi Suomella on kuitenkin kaikkien aikojen menestynein urheilija edes fiktion puolella. Yleisradio ilahdutti olympialaisten masentamia penkkiurheilijoita lähettämällä uusintana kuunnelman Elmosta. Yksi Elmon unohtumattomista suorituksista on olympialaisten sadan metrin finaali, jossa hän kaatuu 30 metrin kohdalla, nousee ylös, ottaa muut kiinni, voittaa ja tekee samalla uuden maailmanennätyksen. Juhani Peltosen kuolematon kuunnelma kannattaa kuunnella sekä Elmon että taiturillisten urheiluselostajien vuoksi. Elmo löytyy vielä muutaman viikon ajan Ylen Areenasta. Tässä linkki kuunnelmaan: http://areena.yle.fi/1-1585816

maanantai 8. elokuuta 2016

Hiipuuko harrastus?


Autohistoriaan perehtyneet tunnistanevat tästä kauniista yksityiskohdasta, millaisella autolla ajoin muutaman kesän. Museoautoharrastus hiipui vähitellen ja päätin, että kaunottareni ansaitsee paremman kodin.  


Tiedät varmaan tunteen: mieli palaa juoksulenkille, tarkkailet säätilaa, odotat sopivaa ajankohtaa, mietit minkä reitin nyt ottaisi, juoksisiko pitkään ja rauhallisesti vai pitäisikö vauhtia, jaloissa tuntuu kuin kutinaa, ne suorastaan vaativat päästä liikkeelle, on kuin jokin ikiaikainen vietti ottaisi ajatuksesi valtaansa ja saisi mielessäsi näkymään vain maanteitä ja metsäpolkuja, syvältä sisimmästäsi kaikuu askelten rytmi kuin kaukainen rumpujen kumu. Se kutsuu sinua mukaansa. On pakko päästä juoksemaan.
Se tunne oli minullekin tuttu. Mutta nyt olen kokenut sen aina vain harvemmin. Ensimmäisenä juoksuvuotenani minun oli aivan välttämättä päästävä liikkeelle. Nyt pakottava tarve on poissa. Kaikki merkit viittaavat nyt siihen, että juoksuharrastus tavoitteellisena toimintana on minun kohdallani hiipumassa.
Juoksevan entisen ministerin tavoin voin mainita kolme pointtia. Ensinnäkin juoksukuntoni on käytännössä pysynyt koko ajan samana. Kehitystä ei juuri ole tapahtunut, harjoittelin sitten paljon tai vähän. Tutkimukset ovat osoittaneet, että hapenottokyky on geneettinen ominaisuus eikä se kaikkien kohdalla parane ankarastikaan harjoittelemalla. Muutokset hapenottokyvyssä ovat olleet olemattomia.
Toiseksi olen ollut koko ikäni harrastuksissani varsin levoton. Niitä on riittänyt purjehtimisesta museoautoihin. Kaikista olen ollut innoissani, mutta muutamassa vuodessa innostus on laimentunut ja uusi harrastus on hivuttautunut tilalle. Suorastaan kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät paneutumaan johonkin työhön tai harrastukseen jopa vuosikymmeniksi.
Kolmas syy on kyllästyminen samoihin reitteihin. Juoksen kahdella, osittain jopa kolmella eri paikkakunnalla, mutta silti reittien määrä on rajallinen. Myönnän, että tämä on huono syy, sillä monet kiertävät vuosikausia samoja teitä väsymättä näkymiin.
Syyt eivät tietysti olekaan aivan todellisia, sillä kaiken takana on sisäinen palo tai sen puuttuminen. Jos mitä tahansa asiaa haluaa tarpeeksi, kaikki muu kyllä järjestyy. Kuhmon kympin jälkeen olen juossut vain pari mitäänsanomatonta lenkkiä. Tänä iltana aion taas kiertää Keskuspuistoa kesäloman jälkeen ja toivon että sieltä löytyisi uutta intoa.
Ehkä pitäisi vain ilmoittautua vaikka Pirkan hölkkään. Se olisi sopiva päätös kaudelle. Mutta mitä sen jälkeen? Sammuuko kipinä syyssateisiin, jäätyykö kiinnostus talvipakkasissa?



sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Mitali tuli taas kerran

Jos joku kysyy, miten juoksu meni, vastaan että mitali tuli.  
Voiko koko reitti olla pelkkää nousua, jos lähtö ja maali ovat samassa paikassa? Tiedän, että se on maantieteellinen mahdottomuus, mutta siltä Kuhmon maratonin reitti tuntuu. Tästä taulukosta voi nähdä syyn. Alempi käyrä kuvaa reitin profiilia ja siitä voi nähdä, että reitillä on paljon pitkiä nousuja ja laskut taas ovat lyhyitä. Nousu vie sopivasti voimat ja nostaa sykkeen eikä lyhyestä alamäestä ehdi hyötyä. Juoksin vain kympin, mutta maratonilla samat ylämäet mennään neljään kertaan. Kannattaisikohan järjestäjien harkita kiertosuunnan vaihtamista?


Tämä on tietenkin selittelyä siitä, että en päässyt sellaiseen tulokseen, johon olisi pitänyt pystyä. Sykkeen nousuun ja vauhdin puuttumiseen oli kyllä toinenkin syy. Takana oli kaksi viikkoa liikaa työtä ja liian vähän unta, joten lähtöpaikalla päätä särki.
Oma vika oli se, että lähdin liikkeelle liian nopeasti. Aluksi nimittäin kierrettiin urheilukenttä, ja sen hyvä juoksurata innosti ottamaan vauhtia. Syke kohosi jo ensimmäisen puolen kilometrin aikana aivan liian korkealle.
Tiesin, että mitään kympin ennätystä ei kannata lähteä tavoittelemaan. Arvelin pystyväni juoksemaan 5.30 kilometrivauhdilla ja kun ensimmäinen kilometri oli mennyt aikaan 5.20, pysyin tavoitteessa aina ensimmäiseen jyrkkään ylämäkeen asti. Keskinopeus alkoi jäädä tavoitteesta sekunti sekunnilta. Pitkät loivat ylämäet verottivat vauhtia, hitain kilometri meni aikaan 5.55. Silläkin vauhdilla ohitin yhden uupuneen kanssakilpailijan, mutta itseäni en pystynyt voittamaan. Viimeisellä kilometrillä en enää säästellyt, ja kun se meni aikaan 5.12 sain keskiarvoksi sentään 5.40. Sillä ajalla maraton menisi juuri alle neljän tunnin. Minulle olisi kuitenkin ollut turha tulla maalissa ehdottamaan lähtöä vielä kolmelle kierrokselle.
Jotkut vain jaksoivat, kolme parasta juoksi kympin raskaalla radalla kohtalaisen lämpimässä kelissä alle 36 minuutin. Omaan juoksuuni en ollut tyyväinen, vaikka en viimeiseksi jäänytkään. yritin muistaa, että olin kuitenkin parempi kuin ne tuhannet miehet, jotka eivät osallistuneet lainkaan.
Ilmapiiri oli rento, ja järjestelyt toimivat hyvin. Kaksi puutetta kuitenkin ilmeni. Hiukan epäselvässä risteyskohdassa edelläni juokseva lähti väärään suuntaan. Opastajia risteyksessä kyllä oli, mutta he juttelivat keskenään ja seisoivat väärässä kohdassa. Kanssakilpailijalle kertyi muutama ylimääräinen metri ja ainakin kymmenen sekunnin menetys ennen kuin häntä herättiin opastamaan.
Toinen huomautus menee maalitarjoilulle. Sitä ei ollut lainkaan. Maratonin huoltopisteeltä sai käydä ottamassa banaania ja rusinoita ja urheilujuomaa. Edellisellä kerralla kaksi vuotta sitten maalissa odotti oivallinen herkkupussi, jonka paikallinen K-kauppias oli lahjoittanut. Ei juoksu silloinkaan hyvin mennyt kovan helteen vuoksi, mutta tuollainen pieni ele jätti tapahtumasta paljon mukavamman muiston. Kehittäkääpä siis kuhmolaiset hyvää juoksutapahtumaanne vielä lisää!



maanantai 18. heinäkuuta 2016

Pitkästä aikaa pitkällä lenkillä

Ei, en ole juoksennellut näin eksoottisessa paikassa. Tämä kuva reittini varrelta on käsitelty Prisma-nimisellä sovelluksella, jolla olen innostunut leikkimään viime päivinä. 

Pääsinpä lopulta juoksemaan. Matkaa kertyi 11 kilometriä ja lenkin aikana ehdin katsella peräti kolmen järven kimallusta. Kierros oli suurin piirtein sama kuin täkäläisellä maratonilla, jolloin se mennään tietysti neljään kertaan. Reitti näyttää tasaiselta, mutta siinä on kavalan pitkiä loivia nousuja. Siitä huolimatta kaikki sujui nyt hyvin. Matkan tosin keskeytti työpuhelu, joka vei puolitoista minuuttia, mutta siitä huolimatta keskivauhdiksi kohtalaisella sykkeellä tuli vaivattomasti 6.15. Kun askeltiheyskin oli tasan 180 eikä yksikään hyttystä isompi petoeläin ollut käynyt matkalla kimppuuni, saatoin olla tyytyväinen.
Vielä tyytyväisempi olin, kun katsoin suihkusta tultuani ikkunaan. Se oli jo pisaroiden täplittämä ja kohta alkoi vettä tulla kunnolla. Tämä jäänee ainoaksi pitemmäksi lenkiksi tällä viikolla, mutta onneksi se oli sitäkin onnistuneempi.
Reitillä on muuten yllättävän paljon vaikutusta siihen, miten pitkältä matka tuntuu. Tällä lenkillä en joutunut palaamaan lainkaan samoja teitä. Kun maisema vaihtuu koko ajan, matka etenee kuin huomaamatta. Kotona minulla on käytännössä vain yksi mahdollisuus juosta kymppi niin, että en palaa samaa tietä takaisin. Myös 16 kilometrin lenkin saan tehtyä, mutta lyhyemmillä matkoilla on aina palattava tulojäljilleen ja sehän ei ole motivoivaa.
Vieläkään en tiedä, pääsenkö osallistumaan lauantaiseen juoksutapahtumaan. Seuraava päivitys voisi siis olla jopa kisaraportti, mutta yhtä todennäköistä on, että työt sitovat minut tiiviisti juuri juoksun aikoihin.



lauantai 16. heinäkuuta 2016

Työ haittaa harrastusta

Kaksi viikkoa kuluu taas karhujen mailla. Olen kovasti odottanut sellaista kirittäjäksi, mutta vielä toistaiseksi niitä on pitänyt mennä kuvaamaan itärajan tuntumaan. 

Jompikumpi lukijoistani on ehkä ihmetellyt blogipäivitysten puuttumista. Kävisikö selitykseksi se, että teen kahden viikon ajan työpäiviä, jotka alkavat aamukahdeksalta ja päättyvät joskus vasta lähempänä puoltayötä.
Festivaalityön aikana ei juuri ehdi edes juosta saati sitten kirjoittaa siitä. Aamun varhaisina tunteina olen ehtinyt tehdä muutamia lyhyitä lenkkejä pysyäkseni edes jonkinmoisessa kunnossa. Sunnuntaina saattaa olla juuri sen verran väljempi aikataulu, että ennätän kymmenen kilometrin lenkille. Harmillista etenkin kun pitäisi päästä kokeilemaan uusia kenkiä. Jalkinevalikoima täydentyi taas yksillä Adidaksilla, joiden ihmeellinen joustopohja aivan varmasti siivittää minut aivan uusiin ennätyksiin. Odottakaapa vain, pian minut ostetaan Turkin maajoukkueeseen.
Olin kylläkin jo päättänyt, että nykyinen kenkävalikoima riittää loppuiäksi, mutta kun Ideapark-juoksusta voitettu lahjakortti piti johonkin käyttää, niin lankesin taas uskomaan kenkävalmistajan suuria lupauksia. Onneksi kevään kenkämallistoa sentään myytiin puoleen hintaan. Se on harrastajan etu, mutta muuten aivan käsittämätöntä. Vaatteiden muoti muuttuu nopeasti, mutta eiväthän ne juoksukengät mihinkään vanhene. Mutta olkaamme kiitollisia valmistajien kvartaaliajattelusta. Olen ollut huomaavinani, että vähänkään pitempään harrastaneet eivät koskaan joudu ostamaan normaalihintaisia kenkiä, vaan tietävät niitten aina tulevan pikaisesti alennusmyyntiin.
Harvaksi jäävä juoksutahti ei sinänsä haittaa. Olen jo ehtinyt huomata kuntoni kasvavan parhaiten kun palautumisaikaa on riittävästi. En ole vielä ehtinyt edes paikalliselle urheilukentälle. Täällä on nimittäin erinomainen juoksurata vapaasti käytettävissä. Viime kesänä kokeilin siellä lyhyitä matkoja ja ajatuksena oli mennä radalle testaamaan 12 minuutin juoksukuntoa. Sunnuntaina voisin ehtiä, mutta silloin siellä on vuosittainen harrasteautonäyttely.
Paikalliseen viikon kuluttua järjestettävään juoksutapahtumaankaan en taida ehtiä töiden vuoksi. Toissa vuonna ilmoittauduin paikalliselle puolimaratonille. Viime hetkellä jänistin ja vaihdoin sen kymppiin. Arvelin etten kahden viikon työputken jälkeen jaksaisi juosta 21 kilometriä, vaikka lämpöä oli vain 30 astetta.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Hyötyliikuntaa

Näissä maisemissa juokseminen yhdisti huvin ja hyödyn. 


Auton huollattaminen on yksi niitä ihmiskunnan vitsauksia, joka on vain hyväksyttävä. Joskus olen jäänyt odottamaan, mutta se on tappavan pitkäveteistä. Kun odotustilan repaleiset autolehdet on tutkittu pikkuilmoituksia myöten ja esillä olevien autojen renkaat potkittu, ei muuta älyllistä virikettä enää ole tarjolla. Sen jälkeen ei voi muuta kuin istua, tuijottaa tyhjyyteen ja vajota talvihorrosta muistuttavaan olotilaan.
Toisin oli eilen. Jätin auton aikaisin aamulla huoltoon enkä voinut jäädä odottamaan, tällä kertaa kun piti vaihdattaa haljennut tuulilasikin. Lähdin siis juosten kotiin. 14 kilometriä kaupunkimaisemaa, viehättävää rantatietä, vettä, metsää, tasaista ja mäkiä, aivan ihanteellista juoksumaastoa. Syke pysyi sopivana, lämpötila oli 15 asteen tuntumassa, taivas oli pilvinen, mutta sade ei alkanut.
Miksi ihmeessä en ollut tätä keksinyt aikaisemmin? No siksi, että huolto oli aina sattunut sellaiseen aikaan, että taivaalta tuli jäätävää räntää tai tiet olivat iljanteisia.
Kaiken lisäksi näissä olosuhteissa juoksu vielä sujui hyvin ja kevyesti. Juoksuindeksikin kohosi korkeammalle kuin koskaan aiemmin tänä vuonna. Kerrankin oikeaa hyöty- ja huviliikuntaa!
Tämä kokemus antoi energiaa melkei koko päiväksi. Hyvä tuuli kesti aina siihen asti, kun sain autohuollon laskun.


maanantai 27. kesäkuuta 2016

Sadepäivä

Yksi suosikkimaisemiani, mäntykangasta halkova hiekkatie. Tielle johtaa jyrkkä mäki, mutta vaivannäkö kannattaa.


Suuret pisarat napsahtelevat ikkunalautaan, lätäkön pinnasta kohoaa roiskeita kun taivaalta tulee vettä aivan loputtoman tuntuisesti. Istun sisällä ja odotan. Suunnitelmissa oli pitkä lenkki mutta tuohon ilmaan en lähde. Ei ole lähtenyt kukaan muukaan, kadut ja pyörätiet ovat hiljaisia ja linnutkin taitavat kuivatella sulkiaan tiheäoksaisissa kuusissa.
Loman alku on kyllä ollut liikunnallinen ja tarkoituksella monipuolinen. Pyöräilyä pitkin mäntykankaita halkovia metsäautoteitä, soutua ohikiitävien moottoriveneiden peräaaltoja väistellen ja pesäänsä puolustavia lokkeja vältellen, puutarhatöitä raskaine betonilaattoineen ja täysine kottikärryllisineen, tiivistahtisia viiden kilometrin lenkkejä pölyävällä soratiellä ja auringon kuumentamalla asfaltilla, pari pitkää ja rauhallista juoksua lintuja kuunnellen ja tienvarren kukintoja tarkkaillen.
Eilen lähdin liikkeelle jo aamukuudelta, sillä tulossa oli kesän tähän asti kuumin päivä. Lämpötila oli ihanteellinen 12 astetta, mehulasillinen antoi riittävästi energiaa, ja syke pysyi ihmeen hyvin hallinnassa. Mitään erityistä kiirettä en pitänyt, vaan juoksin sykkeen mukaan. Juoksu tuntui kohtuullisen kevyeltä, ja sitä todisti lopussa myös Polar. Askeltiheys oli säilynyt koko ajan 180 tuntumassa ja juoksuindeksilukema oli kesän korkein, 49.
Nyt olen palautunut riittävästi, ja jaloissa tuntuu siltä, että pitäisi päästä jatkamaan. Ja nyt jotain on tapahtumassa. Lätäkön pinta muuttuu, se väreilee enää pienistä ja kevyistä pisaroista. Tuuli ajaa synkänharmaita pilviä pohjoista kohti ja taustalta paljastuu vaaleampaa taivasta. Illaksi taitaa sittenkin tulla juoksukeli.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Yllätysvoitto


Voitin sittenkin Ideapark-juoksussa. 


Tänään tuli postissa yllättävä kirje. Se osoitti paikkansapitäväksi vanhan raamatullisen toteamuksen, jonka mukaan ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. En sijoittunut Ideapark-juoksussa omassa sarjassani millään tavalla, mutta sain silti palkinnon. Jokaisen sarjan osallistujien kesken oli arvottu lahjakortteja ja sellainen osui nyt minun kohdalleni. Se oli ensimmäinen ja erittäin suurella todennäköisyydellä viimeinen juoksemalla saavuttamani rahapalkinto.
Myönnän, että juuri tässä sarjassa oli kovin vähän osallistujia ja palkitseminen perustui sattumaan. Mutta arpapeliähän juoksukilpailut ovat joka tapauksessa. Tulos riippuu siitä, keitä ilmoittautuu mukaan, sattuuko joku sairastumaan, onko polvikipuja, onko muuten vain väsynyt olo, tai toisaalta sattuuko juuri kilpailun ajankohtaan se harvinainen päivä, jolloin kaikki tuntuu menevän kuin itsestään.
Lempäälän Kisa ja Ideapark-juoksu nousivat arvostusasteikossani nyt huimasti. Alkoi suorastaan vaivata huono omatunto siitä, että moitiskelin vaatimatonta ruokatarjoilua. Nyt olen valmis antamaan puutteet anteeksi. Tällä summalla söisi jo aika kohtuullisen puolimaratonin jälkeisen aterian. Paitsi että lahjakortti kelpaa vain Intersportissa, joka ei ole varsinainen gourmet-paikka.
Lahjasta ilahtuneena päätin lähteä välittömästi lenkille ja puin päälleni Ideapark-juoksun paidan. Oli aika kokeilla vauhtikestävyyttä, hitaita pitkiä lenkkejä on tälle kaudelle tullut jo tehtyä riittävästi. Viiden kilometrin kohdalla liian kova alkuvauhti kostautui, jalat alkoivat painaa ja ylämäessä tie tuntui nousevan pystysuoraan kohti harmaata, sadetta enteilevää taivasta.
Tiesin kokemuksesta, että juoksun itsepintainen jatkaminen ei silloin hyödytä mitään. Kävelin hetken, jatkoin juoksemista verkkaisella tahdilla ja sain tavanomaisen kymmenen kilometrin lenkin tehtyä. Olin yllättynyt: lahjakortti ei ollutkaan tehnyt minusta parempaa juoksijaa. Siihen eivät olleet pystyneet myöskään kirjat, lehdet ja blogit eivätkä uudet varusteet. Kuntoa ei saa kaupasta.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Nopeuden nautinto


Tässä kuvassa kokeilen vauhdikasta juoksua työpaikalla arkivaatteissa.  

Juoksen viiden minuutin kilometrivauhdilla ja nautin. Jalka ojentuu pitkälle taakse ja lennähtää kuin itsestään eteenpäin, kosketus maahan on lyhyt, olen suurimman osan aikaa ilmassa. Löydän sisäisen kenialaiseni ja tunnen vauhdin hurmaa, todellista juoksemisen iloa.
Sitä riittää puoli kilometriä.
Sitten on pakko hidastaa ja tasata sykettä. Taas alkaa tylsä hölköttäminen, jossa ei ole minkäänlaista lennokkuutta. Hapenottokyky ei vain riitä.
Nopeasti juokseminen on paljon, paljon mukavampaa. Siihen en vain pysty, en nyt enkä todennäköisesti jatkossakaan. Viime kesänä kokeilin kuinka pitkään pystyn ylläpitämään tuota nautittavaa viiden minuutin kilometrivauhtia. Sain täyteen viisi kilometriä. Sekin oli ihan hyvin näillä ikävuosilla ja tällä lähtötasolla. Etäisenä tavoitteena kangastelee mielessä kympin juokseminen alle 50 minuutin. Se on aivan mahdollista. Pitää vain löytää jostain riittävän pitkä alamäki.
Viime viikolla juokseminen jäi taas kerran aivan liian vähiin. Lyhyt nopea lenkki ja maanantaina verkkainen 16 kilometriä. Näillä harjoitusmäärillä kunnon koheneminen ei ole todennäköistä.
Tänään alkaa sentään kesäloma, joten tekosyitä harjoittelemattomuuteen on yksi vähemmän. Se ei haittaa, aina voi keksiä uusia.


tiistai 7. kesäkuuta 2016

Eikö nyt mennytkään väärin?

Lenkkipolun maisemat kutsuivat yli viikon tauon jälkeen. 

Mitä? Teinkö kerrankin jotain oikein? Minä, joka olen tehnyt lyhyen juoksu-urani aikana kaikki virheet liian pienistä kengistä, liian nopeista harjoituksista ja liian lyhyestä palautumisesta alkaen.
Kilpailun jälkeen tapahtuu aina näin: kohtuullisesti sujuneen juoksutapahtuman jälkeen jossain mieleni syvyyksissä loikkii innoissaan pieni juoksija, joka vaatii lähtemään heti todella pitkälle ja nopealle lenkille tai vielä mieluummin johonkin kilpailuun, koska nyt kuntoni on aivan varmasti kohonnut taianomaisesti, ja jos kaikki ei nyt aivan onnistunutkaan, sekin johtui vain välineistä, mars urheiluvälinekauppaan ja sitten kahdenkymmenen kilometrin maratonvauhtiselle lenkille.
Ensimmäisen maratonin jälkeen kuuntelin tuota yli-innokasta sisäistä juoksijaa ja kävin ostamassa alennusmyynnistä kalliit Asicsin kengät. Kolmen päivän palautumisen jälkeen arvelin olevani mainiossa juoksukunnossa ja lähdin kokeilemaan. Löysäsin matkalla nauhoja moneen kertaan, mutta aina vain tuntui kuin jokin olisi puristanut ja pistänyt jalkapöydässä. Löysääminen ja juokseminen eivät auttaneet. Vaiva osoittautui rasitusmurtumaksi. Ja kengätkin olivat aivan liian isot.
Vielä seuraavien puolimaratonien jälkeenkin uskoin sisäistä ääntä ja kuvittelin olevani heti valmis uusiin koitoksiin. Seurauksena oli vain pitkäksi aiotulta lenkiltä palaaminen ennenaikaisesti ja silti uupuneena ja juoksuharrastuksen suosiota syvästi ihmetellen.
Nyt komensin jossain aivojen lokerossa säntäilevän juoksijan pysymään paikallaan ja olemaan hiljaa. Ei se hiljentynyt, mutta suljin siltä korvani ja pysyin sitkeästi juoksematta. Kävelin toki pitkähköjä lenkkejä, tein pienen souturetken ja pilkoin polttopuita. Katselin Polarin tallentamia Ideapark-juoksun tietoja ja löysin vielä yhden ilahduttavan seikan: askeltiheys oli enimmäkseen se, mitä tavoittelinkin, eli 180 askelta minuutissa.
Lauantain kilpailusta ehti kulua yli viikko ennen kuin lähdin liikkeelle. Eilen sain hämmästellä, miten kerrankin juoksu sujuu kevyesti, syke pysyy hallinnassa, jaloissa tuntuu mukavalta ja kilometrit taittuvat kuin huomaamatta. Juoksin 14 kilometriä, pitempää lenkkiä en uskaltanut juosta kun takana kuitenkin oli viikon paussi. Ja nyt olo on aivan mainio.
Aivan ilmeisesti olin tehnyt jotain oikein. Älkää kuitenkaan huolestuko. Lupaan tehdä jatkossa ainakin sen verran virheitä, että saan blogiin päivitettävää.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Ideaparkjuoksu - paljon kehuja ja yksi moite


Ideaparkjuoksun lilanväristä paitaa kehtaa käyttää. 

Kartanoita, maataloja, kukkivia omenapuita, pihlajien tuoksuvia kukkapilviä, hevosia laitumella, ruohottunut järvi... Ideapark-juoksun reitin jälkipuolisko kulki mitä ihastuttavimmassa vanhassa maalaismaisemassa. Olisin nauttinut siitä vielä enemmän, jos ranteessa oleva kello ei olisi paljastanut, miten paljon olin jäljessä aikatavoitteesta.
Olin harjoitellut aivan liian vähän, tiesin hyvin, etten ole vielä minkäänlaisessa kunnossa. Vielä liikkeelle lähdettäessä pohdin millaisen tavoitteen ottaisin. Mutta kun heti alussa oli alamäki ja juoksu tuntui aivan kevyeltä ja edessä näkyi kahden tunnin jänis, päätin ottaa riskin. Lähtisin tavoittelemaan kahden tunnin alitusta. Tavoitteesta voisi matkalla luopua, mutta jos heti alun ottaisi verkkaisesti, kahden tunnin alittamiseen ei olisi mitään mahdollisuuksia.
Ruuhkassa oli pakko ohitella, ensimmäistä laskua seurasi tietenkin nousu, mutta juoksu sujui, ja ensimmäisen kilometrin täyttyessä olin vain pari sekuntia jäljessä tavoiteajasta. Olin liikkeellä kevyimmillä Adidaksen kengilläni ja juuri asfaltilla ne tuntuivat suorastaan antavan lisää vauhtia. Seuraavassa alamäessä pääsin jo tavoitevauhtiin. Ja kolmen kilometrin kohdalla olin pari sekuntia edellä. Minä yllättäisin kaikki, itsenikin.
Seuraavat kilometrit pysyin tasaisen välimatkan päässä kahden tunnin jäniksestä, jonka vihreä ilmapallo keikkui vain muutaman kymmenen metrin päässä. Mutta sitten alkoi nousu kohti kirkonkylää, ja urheilukentälle poiketessa tunsin miten askel alkoi painaa. Oli pakko keventää, muuten saattaisin hyytyä kokonaan, matkaa oli sentään jäljellä vielä 14 kilometriä. Voisinhan minä taas lisätä vauhtia myöhemmin, uskottelin itselleni. Katsoin kelloa, keskivauhti oli jo kymmenen sekuntia jäljessä tavoitteesta.
Pahimmat mäet olivat takana ja lisäsin hiukan vauhtia. Oikealle jäi Hakkarin kartano, jonka ravintolassa muuten saa kesäaikana maakunnan parhaita lounaita historiallisessa ympäristössä, silta vei yli Kuokkalankosken, jossa vesi virtasi kovin ruskeana, nousua kohti keskiaikaista kirkkoa, sitten vielä rautatien ylittävälle sillalle, ja lopulta alamäkeä. Se ei enää auttanut, nousu oli siirtänyt tavoitteen niin kauaksi, että kahden tunnin alittamisesta oli enää turha haaveilla. Sen myöntäminen oli itse asiassa vapauttavaa. Nyt juoksisin vain itseäni vastaan. Paitsi tuon sadan metrin päässä juoksevan keltapaitaisen ottaisin vielä kiinni, samoin hänen edellään juoksevan musta-asuisen. Viimeistään loppukirissä näyttäisin niille.
Seurasi koko juoksun hienoin osuus, kun ruohottuneen, lintujen huutoja tulvivan Ahtialanjärven jälkeen käännyttiin soratielle ja Ahtialan kylään. Mikä maalaisidylli, ja aivan lähellä modernia ja kiihkeästi kasvavaa Tamperetta. Jostain syystä juoksukin taas helpottui, maasto oli loivasti kumpuilevaa ja tappavat ylämäet puuttuivat. Ja se keltapaitainen oli yhä lähempänä. Pari kävelemään sortunutta kanssakilpailijaa jäi taakse. No, joku meni kyllä ohitsekin, mutta sitä ei muistella.
Nyt en tarkkaillut enää vauhtia, sillä tavoitteita ei ollut. Jälkikäteen saatoin huomata, että juuri tälle osuudelle ajoittuivat kaikkein hitaimmat kilometrit. Mutta sillä ei ollut enää merkitystä, nyt saatoin nauttia maisemista. Ja nyt aloin jo vakuuttua siitä, että selviäisin kunnialla loppuun. Sekään ei ollut itsestään selvää, tänä keväänä en ollut juossut 16 kilometriä pitempää matkaa. Ja kaiken lisäksi lokakuisella maratonilla mustunut isovarpaan kynsi oli juuri irtoamassa ja voisi aiheuttaa pahan kipeytymisen.
Viimeisellä huoltopisteellä otin vesimukin, en pysähtynyt, kaadoin vettä suuhun ja rinnuksille ja ohitin kaksi juomaan pysähtynyttä, myös sen keltapaitaisen. Joko uskaltaisin aloittaa loppukirin? Ei vielä, päätin lähteä vauhtiin vasta kun 20 kilometriä olisi täynnä. Ja siinä se tuli, lopulta yllättävän äkkiä. Lisäsin vauhtia, ohitin vielä yhden juoksijan, Ideapark oli jo näkyvissä, vielä viimeinen nousu, jossa pääsin yhden kilpailijan ohi, ja sitten maalissa.
Olin tyytyväinen. Kunnes tutkin tuloksia. Oli käynyt juuri kuten tilastoista olin päätellytkin. Uuteen sarjaan siirtyminen vain huonontaisi sijoituksiani. Jätin taakseni 35 miestä, joista yleisestä sarjasta 17 ja nelikympppisten sarjasta 15. Mutta omassa sarjassani en saanut minkäänlaista sijoitusta, vaikka keskimääräinen kilometrivauhti oli ihan kelpo 5.55. Vanhempien sarjoista ovat tavalliset juoksijat karsiutuneet, mukana on enää todellisia harrastajia ja entisiä kilpaurheilijoita. Jotain kertoo se, että Ideaparkjuoksussakin miesten kuusikymppisten sarjan voittaja olisi vielä yleisessäkin sarjassa sijoittunut tuloksellaan kymmenen parhaan joukkoon.
Pari ilonaihetta tulosten tarkastelu sentään antoi. Viimeinen kilometri oli mennyt reilusti alle kahden tunnin alitusta lupaavan vauhdin. Kaiken lisäksi Polar kertoi, että juoksuindeksi oli 47, mikä laskettaisiin erinomaiseksi tulokseksi vielä jos olisin 20 vuotta nuorempi. Ehkä vielä sittenkin pystyn joskus parantamaan Kankaanpäässä juostua omaa puolikkaan ennätystä 1.57.17.
Ideaparkjuoksu oli hieno kokemus, mäkisyydestään huolimatta reitti oli antoisa ja järjestelyt toimivat. Reitin varrella oli paljon kannustajia ja ohjelmaakin oli tarjolla, Hakkarissa ensin mainion nostalginen rautalankabändi aitoine Vox-vahvistimineen, kirkonkylässä haitariryhmä ja myöhemmin vielä yksinäinen klarinetisti.
Mutta sitten se yksi moite. Kun lähtöaika on klo 13, lounasta ei kannata syödä. Klo 15 kahden tunnin juoksun jälkeen ravinnontarvetta alkaa väistämättä olla, ja maalissa odottavan tarjoilun ajatteleminen saa jaksamaan vielä viimeisenkin nousun. Mitalin jälkeen käteen annettiin lupaavan näköinen pussi, ja aloin tutkia sitä toiveikkaasti. Saalis oli laiha. Aterian maittavin anti oli banaani. Sen lisäksi pussissa oli neljä pientä annospakkausta. Ensimmäiseksi söin Dexal-energiageelin, ja se kyllä maistui. Seuraavaksi nautin tuubin, jossa luki Ice Power Cold Gel. Siinä oli kyllä mukava mentolin maku ja se todella tuntui viilentävän oloa nimensä mukaisesti, mutta jotenkin rasvainen olo siitä jäi. Magnesium In -nimistä tuotetta oli aivan pieni määrä, ja sekin maistui lähinnä voiteelta. Viimeiseksi söin tuotteen, jonka nimi oli Compeed. Se oli jokseenkin mauton ja kovin sitkeä.

Ideaparkjuoksun jälkeen tarjottu ateria oli niukka ja osittain mauton.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Muutakin kuin juoksua





Monipuolista liikuntaa, kesäisiä maisemia, luonnon läheisyyttä. Soutuvene on yksi parhaita investointejani. 
Joutsenpariskunta lipuu arvokkaasti, silkkiuikku sukeltaa veneen edestä näkymättömiin, rannan tuntumassa tekee tiira kalastussyöksyjään. Soudan hitaasti kesäisen aamun tyyneydestä nautiskellen, vesi liplattaa veneen keulassa ja pitkät ja hitaat aironvedot tuntuvat mukavasti käsissä, selässä ja jaloissa asti. Olen laskenut veneen vesille autiolla uimarannalla, jättänyt auton ja trailerin odottamaan ja lähtenyt soutamaan lähirantaan, jossa veneellä on oma paikkansa kaislikon suojassa.
Viime kesänä vene jäi pihaan. Alkukesä oli niin kylmä ja tuulinen, että sopivaa vesillelaskuaikaa ei löytynyt, ja kun ilmat lämpenivät, aloin perushämäläiseen tyyliin ajatella, että kohtahan tässä on jo syksy ja veneen saisi kuitenkin sitten suurella vaivalla kuljettaa takaisin pihaan. Niin jäi soutaminen koko kesältä.
Soudin eteenpäin, ihastelin rannassa kukkivia tuomia, keikuin ohi ajavan moottoriveneen aalloissa ja lähdin taas soutamaan rauhallista tahtia, kädet vielä tottumattomina talven jäljiltä. Ja samassa oivalsin jotain.
Viime kesänä olin paremmassa juoksukunnossa kuin koskaan. Paransin omaa ennätystäni sekä viidellä että kymmenellä kilometrillä, juoksu tuntui parhaimmillaan vaivattomalta, Polarin juoksuindeksi näytti yhä korkeampia lukuja. Ja silti Hämeenlinnan kaupunkimaratonin puolikkaalla sammuin siinä vaiheessa kun olisi pitänyt aloittaa loppukiri, ja Kankaanpään maratonilla romahdin täysin. Edellisenä kesänä en ollut ehtinyt juosta yhtä paljon ja olin kuitenkin tehnyt oman ennätykseni puolikkaalla.
Mitä eroa näillä kesillä oli? Ei oikeastaan mitään muuta kuin se, että viime kesänä en soutanut. Olisiko uupuminen pitkällä matkalla johtunutkin lihaskunnon puutteesta? Soutamallahan saa hyvin tasapainoista ja monipuolista lihaskuntoa, sekä kädet että selkä vahvistuvat. Kaikissa ohjeissa korostetaan lihaskunnon merkitystä, ja viime kesänä se jäi hankkimatta.
Vedin veneen teloille, vein airot autotalliin ja lähdin yhdistetylle autonhakumatkalle ja juoksulenkille. 14 kilometrin lenkki sujui jo mukavasti, kunto on alkanut talven jäljiltä palautua. Mutta miten sujuisi puolikas viikon kuluttua? Vauhtikestävyyttä en ole päässyt harjoittelemaan vielä ollenkaan, joten mitään tulostavoitteita ei kannata ottaa. Pääsin rantaan, lähdin vetämään traileria kotiin ja päätin, että tänä kesänä liikun monipuolisemmin. Juoksua, pyöräilyä, soutua. Voi olla, etteivät tulokset tälläkään keinolla parane, mutta haittaakaan siitä ei voi olla.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Harjoitusohjelmat ovat oikeasssa ainakin yhdessä asiassa

Suosikkivaatteeni. Adidaksen takki on ohut ja hyvin hengittävä, siinä on tilavat taskut ja huppu. Tiukoissa juoksuhousuissa on yleensä niin pieni tasku, että sinne saa mahtumaan yhden laastarin, jos sen taittelee huolellisesti. Siksi pidän enemmän näistä Niken hiukan väljemmän mallisista housuista, joiden taskuihin menee vaikka kännykkä.  

En usko erilaisiin lehdissä ja kirjoissa julkaistuihin harjoitusohjelmiin. Ihmiset ovat yksilöllisiä. Kuten Hesarissa hiljattain kerrottiin, geneettiset erot ihmisten välillä ovat niin suuria, että joillain lihasvoima jopa heikkeni harjoituksen seurauksena. Tiedetään myös, että kaikilla hapenottokyky ei nouse, vaikka miten paljon harjoittelisi.
On siis aivan mahdoton ajatus, että joku minua tuntematon voisi jossain kirjoituspöydän ääressä tietää, miten verenkiertoni, hengityselimeni ja lihakseni reagoivat erilaisiin harjoituksiin. En usko myöskään juoksukouluihin. Ryhmässä juokseminen lisää aivan varmasti motivaatiota ja tekee harjoittelusta hauskempaa, mutta samaa tahtia kaikkien ryhmäläisten kunto ei voi kehittyä. Todelliseen kehittymiseen tarvittaisiin henkilökohtainen valmentaja.
Yhdessä asiassa ohjelmat kuitenkin ovat selvästi oikeassa. Niissä ei koskaan suositella kauden alkuun viikon flunssaa ja kahden viikon juoksutaukoa.
Parin viikon paussi oli tuhoisa, kun kunto oli talven jäljiltä muutenkin tärviöllä. Vasta viime viikolla pääsin normaaliin harjoitteluvauhtiin. Tiistaina oli vuorossa kymppi ja perjantaina kevään ensimmäinen kunnollinen pitkä lenkki. Juoksin 16 kilometriä rauhallista tahtia miellyttävässä maaseutuympäristössä, eikä tällaisen matkan pitäisi vielä tuntua jaloissa. Nyt jalat alkoivat kuitenkin jäykistyä loppumatkasta niin paljon, että mieleen nousi pohdintoja juoksuharrastuksen järkevyydestä. Juoksusta puuttui edelleen nautintoa, vaikka olosuhteet olivat aivan ihanteelliset.
Uudet New Balancen kengät osoittautuivat sentään oivalliseksi valinnaksi. Lenkki sisälsi metsäautotietä sekä hiekkatietä, jolle oli juuri levitetty karkeaa soraa. Epätasainen alusta ei haitannut maastokelpoisilla kengillä.
Toinen positiivinen seikka oli, että viimeistään tällä lenkillä huomasin, että Helsinki City Runiin olisi nyt ollut turha mennä. Oli siis onni, että työmatka esti ajoissa ilmoittautumisen. Harmittavaa tietenkin oli, että näin katkesi perinne. Olen sentään osallistunut Helsinki City Runiin säännöllisesti vuodesta 2015 lähtien.
Jokin tavoite pitää olla, siksi olen nyt ilmoittautunut Ideapark-juoksuun toukokuun lopussa. Mitään tuloksia on turha yrittää, viisaampaa on ottaa tapahtuma hyvänä tilaisuutena juosta pitkä lenkki mukavassa ympäristössä. Tietenkin pitää yrittää ajatella positiivisesti: ainakaan en pääse toukokuun loppuun mennessä ylikuntoon.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Eräitä huomioita sairauksien vaikutuksesta, kevään edistymisestä sekä juoksutarvikkeiden hinnan ja toimivuuden käänteisestä vastaavuudesta

Maailma oli muuttunut parin viikon juoksutauon aikana. 

Tuskin olin ehtinyt saada lääkäriltä terveen paperit, kun jouduin ankaran taudin kouriin. Kuumetta, kurkkukipua, nuhaa, yskää, voimattomuutta, päänsärkyä. Siis ihan tavallinen flunssa. Se vei vuoteeseen pariksi päiväksi ja esti liikkumisen tehokkaasti. Kun ennen tautia oli vielä ollut parin päivän työmatka, juoksutauolle tuli mittaa kaksi viikkoa, ja kaikki tämä juuri kun olin pääsemässä taas jonkinlaiseen vireeseen. Onneksi tuleva työmatka oli estänyt ilmoittautumasta Helsinki City Runiin.
Tänään sain potemisesta tarpeekseni. Lähdin liikkeelle ja päätin juosta sen verran kuin hyvältä tuntuu. Alku oli tietenkin vaikeaa, jalat olivat kankeina ja ensimmäinen mäki sai hengästymään. Mutta mikä ilo olikaan tarkkailla maiseman muutosta. Kahdessa viikossa oli tullut kesä. Koivujen hento viherrys oli niin vastustamattoman kutsuva, että oli pakko jatkaa. Riisuin takin ja juoksin t-paidassa kohti kevätmaisemaa. Siinä häivähti jokin muisto etäisestä nuoruudesta, oli kuin mielessä olisi alkanut soida jokin ammoin unohtunut laulu, jossa elämä herää ja kaikki on vielä edessä, jossa odotetaan pitkää ja kuumaa kesää, jonka aikana voi tapahtua mitä tahansa.
Tässä iässä on turha odottaa, että kevään lupaus realisoituisi joksikin erityiseksi tapahtumaksi kesän aikana. Eikä silloin muinoinkaan mitään erityistä tapahtunut. Sen verran kevätajatukset kuitenkin kannustivat sairauden runtelemaa ruumista, että en malttanut kääntyä takaisin. Tulin juosseeksi kymmenen kilometriä. Juoksuindeksikin näytti aivan kelvollista lukemaa. Saattaisin sittenkin olla jonkinlaisessa kunnossa Ideapark-juoksun aikaan.
Tänään käytin toista kertaa uutta vesipulloa. Niitä on kaapissa monenlaisia, on Adidasta ja Davidia ja urheiluliikkeiden omia merkkejä, on vyötärölle kiinnitettäviä pullosarjoja ja ties mitä. Mutta nyt olen saanut parhaan kaikista: tavallinen pieni Novelle-pullo, johon olen kiinnittänyt jostain lentokentältä ostetun vissypullon korkin. Vettä tulee juuri sopivasti, "oikeista" pulloista sitä tulee usein liian ohuena suihkuna, pullo istuu käteen täydellisesti, ja kaiken lisäksi siinä on sopiva määrä vettä tavalliselle kympin lenkille. Mutta laadusta saa aina maksaa. Tässä tapauksessa peräti 10 senttiä.


maanantai 2. toukokuuta 2016

Lopullinen tuomio

EKG:n tulos näyttää tasaiselta, mutta kestääkö sydän rasitusta?

Harvasanainen kardiologi lukee tutkimustuloksia, takoo tietokoneen näppäimistöä kahdella sormella, kysyy välillä jotain lyhyesti ja kirjoittaa taas. Ja kaiken aikaa hän on huolestuneen näköinen.
Minäkin alan huolestua. Kaikki vaihtoehdot vaikuttavat huonoilta. Ehkä hän ehdottaa, että juoksen tästä lähtien vain lyhyitä lenkkejä. Tai että en osallistu mihinkään juoksutapahtumiin, joissa kilpailuvietti houkuttelisi vaaralliseen ylirasitukseen. Tai sitten tulossa on täydellinen juoksukielto, käsky elää loppuelämäni rauhallisesti, välttää rasitusta ja kaikkea mikä saisi sykkeen kohoamaan.

Olin hakeutunut tutkimuksiin, koska niin oli jossain kehotettu. Olin tulkinnut kehotusta väljästi. Muistaakseni ohje ei ollut, että liikuntaa harrastamattoman kannattaisi mennä lääkärintarkastukseen kolme vuotta ensimmäisen maratonin jälkeen. Vasta tasavuosien täyttäminen tarjosi sopivan perustelun lääkäriajan varaamiseen. Minun sukupolveni suomalainen mieshän ei mene lääkäriin, jos sinne vielä omin jaloin pääsee. 

Saan käsivarteni ympärille mansetin, lääkäri pumppaa painetta, katsoo lukemia ja hymähtää niille. Riisun paidan, asetun tutkimuspöydälle, lääkäri painelee rintakehää eri kohdista ja minun pitää kertoa, miltä missäkin kohdassa tuntuu.

Olin suunnitellut tutkimuksiin menoa jo pitkään. Sykemittarin lukemat olivat huolestuttaneet. Ensinnäkään tämän ikäisellä ihmisellä ei maksimisykkeen pitäisi olla 188. Toiseksi syke vaihteli oudon jyrkästi etenkin juoksun alussa. Tuskin Polarin sykemittari ainakaan joka kerta reistaili niin paljon. Ja tänä keväänä kunto ei tahtonut lähteä nousuun. Tosin lenkitkin olivat erinäisistä syistä jääneet aivan liian vähiin. 

Puen paidan ylleni, kardiologi asettuu taas koneensa ääreen ja tekee viimeiset muistiinpanot. Selailen saamiani koetuloksia ymmärtämättä niistä mitään. Lääkäri yskäisee ja alkaa ladella tuomiotaan.

Juoksuhistoriani oli lyhyt, mutta muistelin jo kaiholla vanhoja hyviä aikoja. Kun aloitin, kunnon kohoaminen oli suorastaan hämmästyttävää. En ollut koskaan juossut, aloitin kolmesta kilometristä ja parin viikon sisällä juoksin jo kymmenen kilometriä ja kohta kaksikymmentä. Kaiken lisäksi ajatkin paranivat niin, että kuukauden sisällä juoksemisen aloittamisesta olin jo alittanut kympillä 60 minuutin rajan. 

Ensimmäiseksi kardiologi sanoo, ettei sykemittariin aina voi luottaa. Jos en tunne mitään oireita vaikka syke näyttäisi vaihteleva kovasti, siitä ei tarvitse välittää. Ja että syke nousee liikkeelle lähdettyä, asettuu sitten sopivalle tasolle ja alkaa taas kohota matkan edistyessä. Ja maksimisyke on täysin henkilökohtainen. Sen jälkeen hän selittää, miten ylimääräisen tuntuiset lyönnit ovat normaaleja, niitä vain tulee tietty määrä. Siinä varmaan olivatkin sitten hyvät uutiset. Kohta hän sanoo "mutta", ja latelee lopullisen tuomion.

Olin käynyt kaksissa verikokeissa ja EKG:ssä, kulkenut vuorokauden johtoihin ja antureihin puettuna, täyttänyt päiväkirjaa. Olin ollut jopa kuulotutkimuksessa. Työterveyslääkäri oli kirjoittanut lähetteen kardiologille, jonka vastaanottoaika oli peräti 45 minuuttia. Miten tutkimukset jatkuisivat? Rasituskokeita? Kuvauksia? Jotainhan minussa täytyi olla pahasti vialla, muuten ei ollut selitettävissä se, että en pysynyt kilpailuissa nuorten miesten vauhdissa. 

"Kovakuntoinen mies", kardiologi sanoo.
"Sydämen puolesta voitte juosta aivan niin paljon kuin haluatte. Eikä tuloksissa ole minkäänlaisia merkkejä sepelvaltimotaudista. Rasituskokeeseen ei tarvitse mennä. Kaikki veriarvot ovat normaaleja. Vauhtia vaan."






sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Vanheneminen vaikutti välittömästi

Kissa tarjoaa omistajalleen monipuolista liikuntaa.


Käsitys, jonka mukaan kissa ei tarjoaisi isännälleen liikuntaa, on aivan väärä. Eilen kuvassa näkyvä roikale oli tiirikoinut tarhansa portin auki eikä kissaa näkynyt missään. Ei auttanut muu kuin lähteä kiertelemään peltoja, teitä, niittyjä, metsikköä ja rantaa. Ei jälkeäkään. Kuljin ja huhuilin, ja kilometrejä kertyi.
Se saattoi olla juuri sopiva lämmittely, kun lähdin ensimmäiselle juoksulenkille uudessa ikäsarjassa. Päätin tehdä perinteisen (jo vuodesta 2015) kevätkuntotestini: jos 10 kilometriä menee vaivattomasti alle tunnissa, olen talven jäljiltä sellaisessa kunnossa, että voin tähdätä johonkin alkukesän tapahtumaan.
Olosuhteet olivat ihanteelliset. Ilma oli viileä, ei satanut, tie oli jo kuiva. Koko viikkona en kuitenkaan ollut ehtinyt juosta ja edellisen viikonlopun kilometritkin olivat huonossa säässä jääneet olemattoman vähäisiksi.
Muutaman sadan metrin lämmittely, sen jälkeen odotin sykkeen laskevan, ja sitten liikkeelle. Päätin etten välitä sykkeestä, vaan pidän nopeuden tasaisesti kuuden minuutin kilometrivauhdissa. Juokseminen tuntui pitkästä aikaa mukavalta, hitaasti juokseminen ja sykkeen tarkkailu kun on jostain syystä raskaamman tuntuista kuin kohtalaisella vauhdilla eteneminen.
Ensimmäisten kilometrien jälkeen olin sopivasti edellä tavoitteesta. Alkoi lenkkini raskain osuus, sillä neljän kilometrin jälkeen on kaksi kilometriä lähes pelkkää nousua. Keskivauhti hiipui, mutta laskin sen riittävän, jos se ei nouse muutamaa sekuntia enempää yli kuuden minuutin. Ja kuuden kilometrin jälkeen oli taas jo hiukan alamäkiäkin. Pisin alamäkiosuus reitilläni alkaa seitsemän kilometrin kohdalla ja kun siinä vaiheessa keskinopeus oli vain muutaman sekunnin jäljellä tavoitteesta, tiesin pääseväni alle tunnin.
Pitkä alamäki asfalttitietä vei keskinopeuden alle kuuteen minuuttiin, ja vaikka viimeisillä kilometreillä oli nousuakin, loppuaika kymmenen kilometrin jälkeen oli 59 minuuttia. Olisin toki päässyt nopeamminkin, mutta ajatuksena oli, etten missään vaiheessa kävisi maksimisykkeen lähellä. Pienen hengähdystauon jälkeen aloin selata Polarin tietoja. Erityisellä kiinnostuksella odotin juoksuindeksiä, joka ei harvojen kevätjuoksujen aikana ollut noussut. Kun lukemat tulivat esiin, koin hetkellisen tyytyväisyyden tunteen: nousua oli neljä pykälää, ja tämä lukema tarkoitti Polarin taulukoiden mukaan parasta mahdollista tulosta. Näytössä todellakin luki "huippu".
Mahtavaa! Kannatti ikääntyä, sillä positiivinen vaikutus tuntui välittömästi. Suosittelen kaikille vanhenemista.
Tuloksen paraneminen saattoi johtua myös kissan kirittämisavusta. Kävelykierrokset vaihtelevassa maastossa olivat ilmeisesti lämmittäneet jalat juuri sopivaan kuntoon. Ei siis kannattanut olla kissalle kiukkuinen ylimääräisestä verryttelystä. Aamupäivällä olin kyllä ollut vähällä vihastua siinä vaiheessa, kun palasin turhalta etsintäretkeltä kotiin ja kissa tuli vaatehuonesta unisen näköisenä ja haukotellen. Se oli nukkunut makeasti sisällä koko ajan. Tämä oli jo toinen kerta, kun lankesin perinteiseen vaatehuoneharhautukseen.


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Viimeiset kilometrit tässä sarjassa

70-luvun moderneinta tekniikkaa: Lasse Virenin rintaan on kiinnitetty elektrodit, taskussa on lähetin, sykettä seurataan vieressä ajavassa Ladassa ja lukemat huudetaan Virenille avoimesta ikkunasta.  

Sateinen sunnuntai kirkastui iltapäivällä. Lähdin liikkeelle juostakseni viimeisen pitkän lenkin ennen siirtymistäni toiseen sarjaan.
Tahmeaa oli alusta saakka. Miltä mahtaakaan juoksu tuntua parin päivän päästä, kun olen oikeasti vanha? Kolmen kilometrin kohdalla aloin lämmitä, mutta sade palasi päivätauoltaan ja ryöpsäytti heti sellaisen annoksen, että oli pakko kääntyä takaisin.
Taakse jäi vain kuusi kilometriä. Ja nuoruus. Tai keski-ikä, jos nyt aivan rehellinen pitää olla.
Onneksi kotona oli odottamassa ystäviltä saatu mainio juoksukirja, Mauno Saaren Juoksemisen salaisuudet. Kirja on ilmestynyt 1979, siis juuri siinä vaiheessa kun ei vielä tiedetty, pystyykö Viren jatkamaan mitalisarjaansa Moskovan olympialaisissa.
Tarkkoja erittelyjä mitalijuoksuista paikoin sekunti sekunnilta, eläytymistä juoksijan tuntoihin armottomissa kilpailuissa ja rasittavan yksitoikkoisissa harjoituksissa, hiukan kurkistusta Virenin yksityiselämään ja taustaan, puhetta doping- ja veritankkausepäilyistä. Lähemmäksi juoksijan elämää tuskin voi päästä.
Arvoitukseksi jäi ainakin tuossa vaiheessa veritankkauksen vaikutus. Joko sitä käytettiin tai sitten Virenin kunnon ajoitus osui kahdesti suorastaan hämmästyttävällä tarkkuudella juuri oikeisiin päiviin. Myös ennen ja jälkeen Münchenin ja Montrealin Viren oli huippujuoksija, mutta ei samalla tavalla voittamaton kuin olympialaisissa. Tämän asian pohtiminen on sikäli turhaa, että kukaan ei voi tietää millaisia keinoja kilpailijat käyttivät.
Journalistisella otteella kirjoitettu kirja on säilyttänyt tuoreutensa hyvin. Kannattaa lukea, jos sen jostain antikvariaatista onnistuu saamaan käsiinsä. Yhtä hienoa kappaletta ette kuitenkaan onnistu saamaan kuin minulla on. Siinä on nimittäin omistuskirjoitus.
Ystävät antoivat kirjan minulle pari viikkoa sitten syntymäpäivien ennakkojuhlissa ravintolalounaalla. Ja kuinka ollakaan, eräs heistä huomasi, että viereisessä pöydässä istuu Mauno Saari. Rohkea ja sosiaalinen ystäväni meni tietenkin heti pyytämään kirjaan tekijän omistuskirjoitusta. Pienen keskustelun jälkeen omistuskirjoitus syntyikin.
Ainoa ongelma oli siinä, että viereisessä pöydässä ei istunut Mauno Saari vaan ainoastaan häntä etäisesti muistuttava henkilö. Hän oli kuitenkin juonessa mukana ja kirjoitti omistuskirjoituksen. Nyt tämä kirja on antikvaarinen harvinaisuus. Se on todennäköisesti maailman ainoa Mauno Saaren kirjoittama kirja, jonka on signeerannut Seppo Virtanen.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kunto tutkinnassa

Lenkki keskeytyi ensimmäisten sinivuokkojen kuvaamista varten. Ovat ne vain niin herkkiä. 

Kura lätisee jalkojen alla, kosteassa metsikössä soi huumaava viserrys, aurinko kohottaa jo hien otsalle. Maisema on muuttunut talven aikana, mäenharjanteelle on kohonnut talo, myytävänä olleessa hauskannäköisessä mökissä näyttää nyt olevan uudet asukkaat, pitkän suoran varrella on tehty avohakkuita niin ettei maisemaa tahdo tunnistaa. Ja mikä oudointa, tie oli muuttunut talven aikana niin, että ylämäet olivat huomattavasti pidempiä ja jyrkempiä kuin syksyllä.
Pääsin sunnuntaina pitkästä aikaa tavalliselle reitilleni juoksemaan kymmenen kilometrin lenkkiä. Aikaisempina vuosina sinne ei ole tähän aikaan ollut vielä mitään asiaa. Nyt kuraa oli enää varjoisissa rinteissä.
Tästä alkoi oikea juoksukausi, tai alkaa, jos terveydentila antaa myöten. Lähestyvä tasavuosimerkkipäivä sai minut hakeutumaan tarkastuksiin aivan varmuuden vuoksi. Toinen syy oli siinä, että sykekäyrä on ajoittain sellainen, ettei sitä voisi käyttää edes sahan mallina, koska piikit olisivat aivan liian pitkät. Tähän mennessä on tehty useita verikokeita ja kaikki on ollut normaalia. Lääkjärintarkastuksessa ei ilmennyt mitään erityistä. Myöhemmin tällä viikolla asennetaan vielä laitteet, jotka mittailevat sydämen toimintaa vuorokauden ajan, ja sen jälkeen käväisen vielä kardiologin vastaanotolla. Jos mitään ei ole vialla, lenkin väliin jättämistä ei voi perustella enää millään.
Tämäkin meni oikeastaan väärässä järjestyksessä. Ensin olisi tietenkin pitänyt tutkia ja juosta sitten maraton, minä tietenkin säntäsin ensin maratonille enkä käynyt sen jälkeenkään tarkastuksessa kun kerran jokseenkin ehjänä selvisin.




perjantai 1. huhtikuuta 2016

Juoksu ja kevät edistyvät



video

Näin keväiseltä näytti Keskuspuistossa maaliskuun viimeisenä päivänä. Yläpuolella on samasta tilanteesta videoversio, jossa soivat lintujen hilpeät huilut. Jos video ei käynnisty, olen tehnyt jotain väärin. 

Väärin meni taas kerran.
Olin kovin tyytyväinen Polarin laskeman juoksuindeksin lukemiin. Kello kehui minua jopa huipuksi. Viime kesän huippukunnon aikaan olin näkevinäni, että se teki suorastaan aaltoja.
Niin ei tapahdu enää. Huijaukseni paljastui. Olin jossain vaiheessa onnistunut laittamaan kelloon maksimisykkeeksi 200, ja kone oli tietenkin laskenut prosentuaaliset arvot sen mukaan. Nyt olen korjannut maksimisykkeen lähemmäksi totuutta eikä kellosta enää kuulu hurraa-huutoja.
Lukemat muuttuivat maltillisemmiksi, mutta muuten tuntuu edistystä tapahtuvan. Eilen juoksin kevään pisimmän lenkin Keskuspuistossa. Siitä tuli tavanomaista pitempi koska yleensä käyttämäni reitti stadionin ohi Keskuspuistoon oli nyt tukittu rakennustyömaan vuoksi. Reitin piteneminen ei toki haittaa, mutta nyt joutuu kuulemaan katumelua pitemmän aikaa ja odottelemaan liikennevaloissa.
Keskuspuiston polut olivat jo ilahduttavassa kunnossa, hiukan sohjoa ja jäätäkin oli latujen paikalla, mutta nyt saattoi jo juosta missä tahansa. Pettymyksen aiheutti kylläkin se, että vielä ei näkynyt sen paremmin valkovuokkoja kuin leskenlehtiäkään. Menetin uskoni ilmastonmuutokseen.
Nyt olisi ollut hyvää aikaa tarkkailla luontoa, sillä olen yrittänyt noudattaa viisaampien ohjeita ja pitää vauhdin kurissa. Ei sekään niin helppoa ole, aika ja matka eivät tunnu kuluvan eikä hidas juoksu välttämättä ole jaloille ollenkaan helpompaa kuin hiukan nopeampi vauhti. Sopivaa kevyttä askellusta ja sykkeen pitämistä aisoissa on hankala saada yhdistettyä. Ja kun ei väsy riittävästi, ei pääse arkimurheita karkuun. Ajatuksettomaan tilaan pääseminen vaatisi hiukan enemmän vauhtia.
Nyt olen keksinyt myös uuden tavoitteen. En ole vielä ilmoittautunut, mutta Lempäälän Ideapark-juoksu on nyt vakavasti harkinnassa. Ajankohta toukokuun lopussa on sellainen, että siihen mennessä voisi päästä kuntoon. Reittikin näyttää kiertävän mukavissa maisemissa. Juoksun nimi ei ehkä ole aivan houkuttelevimmasta päästä, mutta olen kuullut kehuttavan järjestelyjä. Tämän kesän juoksuteemana voisi siis olla Häme, sillä lokakuussa lienee vuorossa Pirkan hölkkä. Ehkäpä nuoruuden tutuissa maisemissa juokseminen keventää edes hiukan ikävuosien painoa.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Matka Paavo Nurmen mieleen

Kolmen tunnin aikoineen Karo Hämäläinen on maratoonarinakin kovaa tasoa, mutta kirjoittajana hän on kultamitaliluokkaa. 


Paavo Nurmen mielenmaisemaan tunkeutumiseen tarvittiin juuri Karo Hämäläinen, ihminen joka ymmärtää juoksua, ymmärtää liike-elämää ja ennen kaikkea kirjoittamista.
Yksin on hienoin suomalainen juoksuromaani. Sitä on vaikea tulevaisuudessakaan ylittää, niin asiantuntevasti Hämäläinen kirjoittaa juoksemisen yksityiskohdista, niin mukaansatempaavasti hän kuvaa Nurmen kilpailuja, niin syvälle hän pääsee hiljaisen ja arvoituksellisen Nurmen sielunelämään.
Kirja on tietenkin fiktiota, mutta periaatteessa kaikki siinä voisi olla totta. Yksin selvittää Nurmen elämänvaiheet lapsuudesta vanhuuteen. Elämäkerta se ei kuitenkaan ole, pikemminkin kuvitelma siitä, millaisena Nurmi itse elämänsä näki. Hämäläinen eläytyy Nurmen tuntemuksiin ja lukija voi kokea, miltä tuntuu ihmisestä, joka tietää olevansa maailman paras.
Romaanin mukaan Paavo Nurmi vihasi häviämistä. Siinä on jo hyvä motiivi sen kaiken saavuttamiseen, mihin Nurmi pystyi. Hän olisi tunnetusti pystynyt enempäänkin, jos olisi saanut juosta vielä Los Angelesin olympialaisissa. Silloin hänet tuomittiin ammattilaiseksi. Hämäläinen esittää tästäkin oman fiktiivisen tulkintansa, joka näyttää, miten pieni ja huomaamaton välikohtaus voi vuosien mittaan kasvaa suureksi.
Hämäläinen kirjoittaa kuin Paavo Nurmi juoksee. Ei mitään liikaa, taloudellinen askel, tasainen vauhdinjako, päämäärä tarkasti selvillä. Romaani on hieno lukukokemus kenelle tahansa, mutta erityisesti juoksukilpailuihin osallistuneiden on helppo eläytyä tähän kirjaan.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Polar yllätti

Talvitauon jälkeinen askeltiheys näyttää verrattain harvalta.
Eilisen verkkaisen iltalenkin jälkeen selasin tietoja juoksukellostani. Yllätyin kaksi kertaa. Ensinnäkin juoksuindeksi oli parantunut kahdella pykälällä, Ja toiseksi löysin nyt tiedon myös askeltiheydestä. Tällainen ominaisuus oli Polariin tullut viimeisimmässä päivityksessä. Sellaista en ollut osannut edes toivoa.
Ainoa miinus tässä ominaisuudessa ilmenee tuosta kuvasta. En mitenkään usko, että olisin talven mittaan kangistunut noin pahasti. Polar mittaa ilmeisesti vain toisen jalan askeleet. Tai sitten se olettaa minun olevan yksijalkainen. Sellaisen päätelmän se on kaiketi tehnyt kilpailumenestyksestäni.
Oikea keskiarvotiheys tuossa olisi siis pikaisesti päässä laskettuna sellaiset 166 ja maksimitiheys 176. Parantamisen varaa on, sillä olen monesta lähteestä saanut tietooni, että 180 olisi sopiva lukema.
Mitähän hauskaa Polar keksii seuraaviin päivityksiin? Harrastajan toivomuslistalla on mielialan mittaus ja sen ottaminen huomioon tuloksissa. Olisi erinomaista palvelua, jos Polar vaistoaisi juoksijan tuntevan toivottomuutta hitaasta tai olemattomasta edistymisestä ja pyöristäisi silloin kuljettua matkaa hiukan ylöspäin, ilmoittaisi hivenen todellisuutta suurempia nopeuksia ja vähentäisi sykettä. Harrastajan metri voisi hyvin olla 80 senttiä.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Taipumaton juoksija



Kahdeksas sija olympialaisten 5 000 metrillä ei vie ketään historiaan. Mutta kun muutamaa vuotta olympialaisten jälkeen juoksija kokee käsittämättömän selviytymisen autiolla merellä ja kauhujen vankileirillä, juoksusuorituskin saa uusia merkityksiä. Kahdeksaskin sija näyttäytyy osoituksena sinnikkyydestä ja taipumattomuuesta.
Niihin ominaisuuksiin viittaa myös elokuvan nimi. Louis Zamperinin tarina vaikuttaa aivan uskomattomalta, mutta kaikesta päätellen se on totta. Zamperini oli Berliinin vuoden 1936 olympialaisissa vielä kovin nuori, ja hän tähtäsikin Tokioon. Sinne hän myös pääsi, ei kuitenkaan juoksijana vaan sotavankina. Zamperinin kone putosi mereen ja hän selviytyi viikkojen ajelehtimisesta kumiveneessä päätyäkseen lopulta japanilaisten käsiin. Sotavankina Zamperini joutui kokemaan kovia, mutta kesti kaiken ja eli vielä niin pitkään, että pääsi kuin pääsikin Japaniin olympialaisiin. Hän kantoi soihtua Naganon olympialaisissa, ilman katkeruutta, kiduttajilleen anteeksi antaneena.
Elokuva on isolla budjetilla tehty ja ajankuva onkin mainiosti kohdallaan. Mikä tärkeintä, elokuvassa mainitaan Suomi ja jopa näytetään suomalaisia. Berliinin olympialaisissa nimittäin 5 000 metrin juoksun voitti Gunnar Höckert ja toisena oli maailmanennätyksen haltija Lauri Lehtinen ja hehän näkyvät komeasti siniristipaitoineen.  Ovatkohan suomalaisjuoksijat päässeet missään muussa suuren luokan elokuvassa esiin yhtä näkyvästi?
Unbrokenin katsominen on terveellistä juoksunharrastajallekin. Pieniä kipuja ei tämän jälkeen tee vähään aikaan mieli vaikertaa. Lisää tietoa ja mm. Louis Zamperinin haastattelun voi nähdä elokuvan Unbroken omilla nettisivuilla.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Parin päivän toiveikas kevät

Tämän kuvan on tarkoitus esittää jäiden kahleista vapautunutta puroa.
Keskiviikkona olin päättänyt juosta kunnon lenkin heti töistä vapauduttuani. Uutta intoa siihen antoi vielä viesti, jonka mukaan pitkään kustantajaa odottanut kirjani on lähdössä painoon.  Puin lenkkivaatteet ja vilkaisin vielä ylpeänä viimeistä vedosta. Ei olisi pitänyt. Huomasin että yli 300 nimen henkilöhakemistossa ei yksikään sivunumero pidä paikkaansa. Sivujako oli taiton viimeisimmässä versiossa muuttunut.
Onneksi painokoneet eivät vielä olleet käynnissä, joten aloin tehdä korjauksia. Vasta yli kahden tunnin kuluttua nousin pöydän äärestä hartiat aivan jumittuneina. Olin kuitenkin ollut niin pitkään juoksuhousut jalassa. Se pitää ilman muuta laskea harjoitteluksi.
Myöhäisestä ajankohdasta välittämättä kävin vielä kiertämässä Töölönlahden pari kertaa. Nautin rauhallisesta etenemisestä ja kevään tähän asti lämpimimmästä illasta.
Seuraavana päivänä lähdin liikkeelle ajoissa. Ilma oli tosin alkanut viilentyä ja taivaalta tippui välillä alijäähtynyttä vettä, mutta suuntasin Keskuspuistoon. Nyt uskaltauduin jo pukemaan sykevyön. Sitä en ollut käyttänyt koko talvena koska lukemat olisivat kuitenkin olleet masentavia.
Tie oli lopultakin melkein sula. Pohjoispuolen rinteissä oli tosin hiukan jäänsekaista sohjoa, mutta nyt saattoi juosta jo kaatumista pelkäämättä. Hiihtäjien käyttämille reiteille ei vielä ollut asiaa, mutta onneksi puistossa on muitakin reittejä. Etenin rauhallista vauhtia ja kahdeksan kilometrin kierros sujui rennosti, ja olo oli mainio.
Tällä kertaa ainoa väärin mennyt asia taisi olla sykevyön pukeminen. Tulokset eivät olleet varsin kannustavia. Kun Polarin juoksuindeksi näytti viime kesänä lähes 60 lukemia, nyt mittarissa oli luku 47. Kaiken lisäksi yön aikana lenkkipolut peittyivät taas lumeen aivan kuin kehotuksena unohtaa kaikki haaveet kilpailukuntoon pääsemisestä. Toiveikas kevät oli ohi.
Ei auta kuin lisätä taas pari kilometriä lenkin pituuteen, juosta kaikessa rauhassa ja uskoa, että viime kesän kunto vielä palautuu. Tulevissa kilpailuissa pääsen sentään uuteen ikäluokkaan. Parempia sijoituksia ei kuitenkaan ole odotettavissa. Vanhempien ikäluokkien kilpailijat ovat usein kovia tekijöitä, työpaikkajoukkueet ja muut kaveriporukat eivät niissä sarjoissa ole enää alentamassa keskiarvoa.
Uskon edelleen siihen, että sitkeä harjoittelu tuo tulosta. Jonain päivänä minä vielä saatan energisenä huudahtaa kesken juoksulenkin Kummelin tavoin "kylä lähtee!"


maanantai 14. maaliskuuta 2016

Kilpailusuunnitelmia



Naapuri oli pihatöissä hölkätessäni ohi ja alkoi kysellä tulevista kilpailuista. Tämä naapuri juoksee maratonin vähintään kerran vuodessa ja aina alle neljän tunnin, joten en kehdannut sanoa totuutta vaan aloin puhua Pirkan hölkästä lokakuussa. Selitin, että ei nyt osaa enempää suunnitella, kun HCR jää väliin työasioiden vuoksi eikä oikein kunnostakaan tiedä pitkän talven jälkeen.
Naapuri oli kuitenkin sitä mieltä, että kesäkuun kilpailuihin ehtii mainiosti hankkia kuntoa. Aloin siis luetella mieleeni tulevia alkukauden kilpailuja ja suunnitelmiani mahdollisesti osallistua niihin. En tiedä kuinka moneen kilpailuun olisin tullut lupautuneeksi, jos en lopulta olisi saanut sanottua että "ei maar, tarttee tästä lähtee lenkkiä jatkaan":
Ja niin minä lähdin ja yritin näyttää reippaalta ja hyväryhtiseltä ja siltä kuin edessä olisi hyvinkin vähintään kymmenen kilometriä. En tullut sanoneeksi, että lenkin suunniteltu pituus oli kaksi kilometriä ja aikaa oli varattu sen verran, mitä ruoan kypsyminen uunissa kestäisi.
Olen joka tapauksessa aloittanut, aivan kuten lupasinkin. Ainakin olen saanut jonkinlaisen tuntuman uusiin New Balance -kenkiin. Vaihtelevalla lumi-, jää- ja asfalttipinnalla ne ovat tuntuneet sopivilta. Pitkät matkat ovat vielä toistaiseksi olleet mentaaliharjoituksen tasolla, mutta uskon siihen, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.



torstai 10. maaliskuuta 2016

Nyt on aika


Kummallista, puistossa ei vielä ollutkaan kesä, vaikka maaliskuu on jo melkein puolivälissä.  

Talojen seinustoilla krookukset ovat jo työntäneet tuntosarvensa esiin. Onko jo aika nousta maan sisästä? Vieläkö pakkaset puraisevat vai voiko jo turvallisin mielin aloittaa kasvukauden?
Katsoin niitä ja uskoin kevään tulleen. Lähdin Keskuspuistoon kuuntelemaan puron solinaa, kevätlintujen iltalaulua ja soran kesäistä rahinaa.
Mitä vielä, krookusten optimismi oli ehkä oikeutettua eteläseinustalla, mutta metsä oli vielä tiukasti talven vallassa. Jatkoin itsepäisesti. Onneksi koko matka ei sentään ollut tylsää sohjossa hiihtämistä. Siihen sisältyi myös jännittävää alamäkiluistelua. Viisi kilometriä tuli kuitenkin täyteen ilman että olisin kaatunut kertaakaan.
Eivät minua pelkät krookukset saaneet aloittamaan juoksemista, ei edes puussa kevättunteitaan viheltelevä mustarastas. Lenkille lähtemiseen tarvittiin vilkaisu vaakaan. Kolme kiloa enemmän kuin syksyllä. Ja se kaikki tuntuu tulleen vatsan kohdalle, juuri kun olin uusinut vaatevarastoni pari tuumaa vähäisemmän vyötärömitan mukaan.
Kolme kiloa ei sinänsä vielä ole suuren draaman aihe. Lisäksi olen kuitenkin viime päivät ollut aivan liian väsynyt ja tahdoton. Nyt on aika aloittaa taas juokseminen. Pitkäksi venyneen tauon jälkeen jo viiden kilometrin juoksu tuntui merkittävältä uroteolta.
Se tarkoittaa myös sitä, että tähän blogiin alkaa ilmaantua tyhjänpäiväisiä päivityksiä entistä useammin. Odottakaapa vain, kun löydän talven jälkeen sykemittarin ja alan tehdä yksityiskohtaisia selvityksiä kunnon kehittymisestä ja taantumisesta.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Kauden alku lähestyy



Sisäinen juoksijani on talviunilla karhun tavoin ja odottaa kevättä lähteäkseen taas liikkeelle. 

Maa paljastuu välillä, peittyy sitten taas lumeen ja jäähän, mutta päivät pitenevät vääjäämättä ja ilta-auringossa näyttää aivan kuin puiden ja pensaiden silmut olisivat jo vaihtaneet väriään. Kevään tuloa ei voi enää mikään estää. On yhä vähemmän päteviä syitä olla lähtemättä liikkeelle.
Ainoa este on ollut ylenmääräisen työruuhkan aiheuttama uupumus. Parin kuukauden sisälle on tiivistynyt tehtäviä niin runsaasti, että juokseminen on tuntunut ylittämättämöltä lisärasitukselta. Muutaman kerran, viimeksi eilen, olen sentään kiertänyt lyhyitä lenkkejä ja ollut toiveikkaalla mielellä. Olen malttanut pitää verkkaista vauhtia ja antanut pitkäjalkaisten hirvimäisellä vauhdilla etenevien nuorten mennä rauhassa ohi. Siksi lenkkine jälkeen olo on ollut hyvä ja virkistynyt. Juokseminen on taas maistunut.
Kesän suunnitelmiin tuli jo ensimmäinen muutos. Helsinki City Run on pakko jättää väliin, vaikka uusi reitti näytti mainiolta. Samalla päivälle osuu työmatka, jolle en malta olla menemättä. Kohde ei ole erityisen eksoottinen, vaan rakennemuutoksen kourissa kipristelevä suomalaiskaupunki.
Aloitin tämän blogin pitämisen HCR:sta ja olisin mielelläni ylläpitänyt pitkää perinnettä. Kesän muihin juoksuihin nähden toukokuinen HCR meni viime vuonna aivan yllättävän kevyesti. Nyt ymmärrän myös syyn. Mahdottomassa tungoksessa jouduin ottamaan alun hitaammin kuin olin suunnitellut enkä päässyt ottamaan loppukiriä heti alussa, kuten kokemattomuuttani yleensä teen.
Muutaman viikon sisällä pahimpien työkiireiden pitäisi helpottaa, ja uskon taas pääseväni liikkeelle. Ja suunnitelmat viittaavat siihen, että syksystä alkaen saattaa olla paljon entistä enemmän aikaa joutavaan juoksentelemiseenkin.

torstai 28. tammikuuta 2016

Kengät odottavat kevättä


Kaikki juoksuharrastajat tietävät, että jossain on olemassa ne juuri oikeat kengät, joilla juoksu sujuu vaivattomasti ja vammattomasti. Kokeiltuna on nyt kolmet eri Adidakset ja kahdet Asicsit. Tulosten paraneminen ei ole ollut missään järkevässä suhteessa rahan kulumiseen. Yhdetkään näistä kengistä eivät ole onnistuneet juoksuttamaan minua maratonilla alle neljän tunnin. Siksi oli pakko taas käydä tutkimassa urheiluliikkeen alennusmyyntiä. Täytyyhän niitten nopeitten kenkien jossain olla.
Olen ehtinyt oppia, että varusteita hankkiessa on turha tutkia testejä. Tässä ei päde edes vanha väittämä siitä, että köyhän ei kannattaisi ostaa halpaa - miellyttävimmiksi sukiksi ovat osoittautuneet Lidlin halpatuotteet. Varsinkaan kenkiä ei voi hankkia testien perusteella. Jokaisen jalka on erilainen. Itselläni on varsin pitkät varpaat, joten niillä ei oikein saa ponnistusvoimaa. Esteettisistä syistä en laita tähän kuvaa niistä, sen verran mustana isovarvas vielä on maratonin jäljiltä, vaan kuvaan tähän nyt oikean käteni:

Olen opppinut, että tällaisilla jaloilla pohjissa pitää olla riittävästi jäykkyyttä. Olin havainnut New Balance -merkkisissä kengissä sopivia ominaisuuksia, mutta sopivaa kokoa ei ollut tullut vastaan sopivaan hintaan. Kun siis näin 40 % alennuksella oikean kokoiset NB:t, kävin sisäisen keskustelun siitä tarvitsenko todella vielä uudet kengät ja kuvittelenko kuntoni kohenevan varusteita vaihtamalla. Tiesin jo etukäteen häviväni väittelyn, joten en jatkanut sitä pitkään vaan suuntasin kassalle.
Olen aiemmin käyttänyt tuettuja kenkiä kaupassa tehdyn lyhyen juoksumattotestin tulosten mukaisesti, mutta en ole sittenkään varma sellaisten tarpeellisuudesta. Liikaa tuetut Asicsit aiheuttivat jopa polvikipuja. Nämä NB:t ovat aivan neutraalit, joten odotan ensimmäisiä pitkiä lenkkejä kiinnostuksella. Tämä malli on sopiva myös poluille, joten aloin heti suunnitella osallistumista Pirkan hölkkään, jossa osa reitistä kulkee metsiä pitkin.
En siis ostanut kenkiä testien perusteella. Ostamisen jälkeen olen joitain testejä katsellut eikä New Balancea ole aivan huonona pidetty. Näissä on vieläpä Goretex-käsittely, josta voi kuraisilla sorateillä ja aamukasteisilla poluilla olla hyötyä.
Todellinen testi koetaan vasta sitten kun jää ja lumi on poissa. Nyt on sitten yksi syy enemmän odottaa kevättä.




perjantai 22. tammikuuta 2016

Juosten pääsee masennusta karkuun

Tutkimusten mukaan tässä joukossa esiintyy masennusta muuta väestöä vähemmän. Kuva on Kankaanpäästä vuodelta 2014 ja olen tuolla jossain lähdössä rikkomaan omaa ennätystäni puolimaratonilla.  

Nyt se on todistettu, jälleen kerran. Liikunta auttaa masennukseen. Tuosta linkistä aukeavan jutun mukaan liikunta auttaa masennukseen yhtä hyvin kuin terapia tai lääkitys.
Sehän on aivan selvää, ja tätä aihetta olen tässä blogissakin käsitellyt muutamaan kertaan. Oma juoksemiseni alkoi hankaluuksista työelämässä. Juokseminen ei poistanut hankaluuksia, mutta auttoi suhtautumaan niihin. Ne eivät enää näyttäneetkään ylivoimaisilta.
Juuri nyt tarvitsisin liikuntaa kaikenlaisten työpaineiden vuoksi, mutta siihen ei ole aikaa eikä säätilakaan anna myöten. On siis pärjättävä kevääseen asti muilla keinoilla.
Tässä onkin yksi liikuntaan perustuvan hoidon ainoita huonoja puolia. Jos ihminen on masentunut, hän ei jaksa lähteä edes ulos. Jos stressi ja kiire taas hallitsevat ihmistä, hän ei lähde ulos koska haluaa omistaa lenkkiin käyttämänsä ajan johonkin tärkeämpään. Todellisuudessa sitä tärkeämpää asiaa ei tietysti tule edes tehtyä.
Liikunnan teho on selvä, mutta sen vaikutusmekanismi ei ole aivan yksiselitteinen. Voidaan osoittaa tiettyjä aivan fyysisiä seikkoja, jotka vaikuttavat myös mieleen. Luultavasti vaikutus johtuu kuitenkin monista seikoista yhdessä. Itse olen kokenut tärkeimmäksi jonkinlaisen irtautumisen arjesta ja sen todellisuudesta. Ja tietenkin keskittyminen yhteen ja melko vähän ajatustyötä vaativaan asiaan on toinen olennainen seikka. Luonto ja sen havainnoiminen on tietysti myös tärkeää.
On tietenkin yhdentekevää, mistä vaikutus johtuu. Tärkeintä on, että liikunta todella tehoaa. Tämän jutun luettuani päätin taas pyhästi, että juoksemisen pitää jatkua heti kun säätila antaa myöten.  
Jokin vaikutus voi olla silläkin, että juoksua harrastaessa voi kokea yhteisyyttä, huomata että on muitakin, joille samat asiat ovat tärkeitä. Ainakin tähän asti olen kokenut juoksutapahtumissa pelkästään hyvin ymmärtävää kohtelua. Alussa tietenkin jännitti. Juoksenko aivan hassusti? Olenko liian vanha? Onko naurettavaa juosta, jos ei pysty kunnon aikoihin? Mihinkään väheksyntään en ole törmännyt kilpailuissa enkä keskustelupalstoilla. Ja jos joku nuori ja itsetietoinen kolmen tunnin alittaja joskus tulee sanomaan, että tällaisella nopeudella ei pitäisi ollenkaan olla muiden tientukkeena, minulla on kyllä vastaus valmiina: menepä vaikka Keniaan juoksemaan, niin katsotaan kuka on muiden tiellä. Ei ole onneksi tarvinnut sanoa, juoksijat ymmärtävät hyvin, että jokainen juoksee omalla vauhdillaan ja omista syistään, ja ne kaikki syyt ovat yhtä arvokkaita.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Luettavaa talvitauolle

Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historia on mainiota luettavaa talven juoksutauon ajaksi. 

Ensin liikaa pakkasta, sitten liikaa lunta. Talvi tarjoaa mainioita tekosyitä olla juoksematta.
Nyt on lopultakin hyvää aikaa lukea juoksusta ja juoksijoista. Pitkän aikaa on ollut odottamassa Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historia, jonka lopulta hölkkäsin loppuun.
Vettenniemi kirjoittaa poikkeuksellisen hyvin ja hallitsee asiansa. Olen aiemmin lukenut hänen kirjansa Joutavan juoksun jäljillä, joka käsitteli juoksun varhaisvaiheita Suomessa. Se oli kaikessa akateemisuudessaan jossain määrin rasittavaa luettavaa, yliopistopiireissä kun asiaan kuuluu itse asiasta puhumisen ohella kommentoida aiempaa tutkimusta ja osoittaa toisten näkemyksiä vääräksi.
Tämä kirja on jotain aivan muuta. Vettenniemi on jättänyt jopa lähdeviitteet pois ja nyt tarina etenee henkilöiden kautta, aivan kuten nykyaiakaisessa historiankirjoituksessa parhaimmillaan tapahtuu.
Vettenniemi tuo juoksun historiaan myös uusia näkemyksiä, en ainakaan itse ollut tietoinen Viljami Kolehmaisen merkityksestä Hanneksen ja Tatun valmentajana. Viljamin omat suoritukset ovat jääneet Hanneksen varjoon, sillä ammattilaisten ennätyksiä ei noteerattu. Kuinka moni nykyisin tietää, että Viljami Kolehmainen oli aikanaan maailman nopein maratoonari?
"Väsymys jaloissa on vähän raukaisevaa, vaan päivän, parin kulutua katoaa kankeus kokonaan ja jalat tuntuvat entistä kevyemmiltä", Viljami Kolehmainen kuvaili maratonin jälkeistä olotilaa.
Erkki Vettenniemi kertaa eläytyvästi suomalaisen juoksun kunnian päivät, kuten Berliinin olympialaiset. Niitten tunnelmiin suomalaisen juoksun nykytilaa murehtivat voivat onneksi palata Ylen Elävässä arkistossa: Radioselostus Berliinin olympialaisten kolmoisvoitosta.
Lasse Virénin aikakautta käsiteltäessä esiin nousee tietenkin myös veritankkaus. Vettenniemi ei sitä sen kummemmin tuomitse, vaan toteaa suomalaisjuoksijoiden joutuneen tässä kuin sijaiskärsijöiksi. Kaikki käyttivät veritankkausta niin kauan kuin se oli sallittua, mutta jostain syystä vain suomalaisista puhuttiin. Ilman veritankkausta ei siis olisi oltu samalla viivalla muiden kanssa. Eikä mikään epäilys poista sitä, että tämä juoksu painui syvälle kansakunnan muistiin: Virénin unohtumaton 10 000 Münchenissä.
Kirjassa osoitetaan vääjäämättömästi, että loiston päivät ovat kaukana takana: "Volmari Iso-Hollo olisi puoli vuosisataa kuolemansa jälkeen estejuoksijana maaottelutasoa, samoin Taisto Mäki 5 000 metrillä ja Paavo Nurmi 10 000 metrillä. Vähätellyn 50-luvun kärkinimet olisivat Suomessa edelleen suurin piirtein lyömättömiä 1 500 metrillä ja maratonilla." 
Kirjan lopuksi Vettenniemi toteaa, että vaikka nykyajan lenkkeilijän varustus on älyvaatteineen ja mittareineen ammattilaistasoa, Viljami Kolehmainen "olisi mennyt menojaan tavanomaisissa kävelyharjoituksissaan". Lentävien suomalaisten maasta on tullut "hiipivien hölkkäreiden valtakunta."
Onhan se niinkin, mutta väitän silti, että meitä hiipiviä hölkkäreitä tarvitaan. Ei meidän joukostamme tule uusia huippujuoksijoita, mutta kai jotain merkitystä on silläkin, että meidän kauttamme kestävyysjuoksu on saanut ymmärtäjiä ja tukijoita. Kuten Vettenniemi toteaa, vielä Kolehmaisten nuoruudessa puolialastomat säntäilijät olisi kyyditetty hullujenhuoneelle. Nyt juokseminen on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää, hyvä ettei peräti kansalaisvelvollisuus.