maanantai 11. syyskuuta 2017

Paluu Tampereelle

Vauhdinjakotaktiikassa oli vain yksi vika. Se oli suunniteltu 18 kilometrin mittaiselle puolimaratonille.  

Maksimivauhti 1.18 kilometrillä enkä siltikään päässyt alle kahden tunnin! Polarin keräämät tiedot saavat minut hämmästymään. Kunnes muistan, että unohdin ajanoton päälle ja sammutin kellon vasta lähdettyäni ajamaan pysäköintipaikalta kohti Ratinan siltaa. Polar ehti onneksi tallentaa tilastoihinsa näin huikean maksimivauhdin.
Palasin tänään Tampereen tunnelmiin ja aloin tutkia tarkemmin taulukoita. Kun ajanottokäyrän katkaisee oikeasta kohdasta, voi nähdä taktiikkani onnistuneen täydellisesti. Olin suunnitellut juoksevani ensin rauhallisesti kuuden minuutin vauhdilla ja kiristäväni vähitellen tavoitteeseen. Olin myös päättänyt ulosmitata hyödyn alamäkiosuudesta, jonka muistin alkavan seitsemän kilometrin paikkeilla.
Vauhtikäyrä osoittaa myös, että en ollut varautunut siihen, että puolimaraton jatkuisikin 18 kilometrin jälkeen vielä kolmen kilometrin verran. Parannusta edelliseen puolikkaaseen tässä suhteessa oli kuitenkin huomattavasti. Lempäälän Ideapark-juoksussa 2016 yllätyin jo kahdeksan kilometrin kohdalla siitä, että juostavaa olisi vielä 13 kilometriä, vaikka olin jo käyttänyt kaikki voimani.
Jos ei oteta huomioon tätä katalaa reitin mittaamista yli 21 kilometrin pituiseksi, Tampereen Pyrintö ansaitsee kiitokset hyvistä järjestelyistä. Opastusta oli siellä missä pitikin, järjestelyt toimivat sujuvasti ja Keskustorilla oli nyt jo riittävästi bajamajoja.
Juoksijoiden maalissa saama ruokapakettikin oli asiallinen: pari erilaista patukkaa, banaani, juomaa, siemennäkkäriä. Erityisen herkulliseksi tuttavuudeksi osoittautui siemennäkkileipä. Se oli niin hyvää, että kävin juuri ostamassa sitä lisää. Yksi vakava ongelma siinä kylläkin oli: sitä ei ollut tehnyt Leivo tai Linkosuo vaan Rosten, siis turkulainen leipomo. Kuvitelkaa, turkulaista leipää tamperelaisille!
Tämähän nyt on melkein samaa kuin töppäisi tamperelaisessa small talkissa. Siinähän ennestään tuntemattomat heti tarkistavat että ooksää tota niinkun ton Tapparav vai Ilveksem miähiä. Siihen voi kyllä vastata että em mää ny niin tiärä, emmää niin tosta lätkästä. Mutta siihen ei voi vastata, että em mää oikeen oo kummankaam miähiä kum mää kannatan tota Tepsiä. Tai jos näin vastaa, on parasta olla sellaisessa juoksukunnossa, että pystyy siirtymään nopeasti Tammerkosken partaalta Aurajoen rannoille.  

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Saavutinko tavoitteen Tampereen puolimaratonilla?

Tänä vuonna paidan värinä oli vihreä. 

Keskustori on täynnä kysymyksiä. Sataako? Saavutanko tavoitteen? Kestääkö kunto mäkisessä maastossa?
Tuhat juoksijaa, ja kaikilla samat kysymykset. Toisilla on kovemmat tavoitteet, oma päämääräni on kahden tunnin alittaminen. Se on epävarmaa, sillä koko kesänä en ole kokeillut puolikkaan mittaista lenkkiä.
Yksi kysymys saa vastauksen jo ennen lähtöä. Harmaalta taivaalta alkaa tulla vettä kuin suihkun hana olisi avattu.
Lähtö, Aleksis Kiven katua ylös kohti Finlaysonia, tungos on sellainen, että omaa rytmiä on vaikea pitää. Satakunnankatua länteen, sitten Hämeenpuistoa alas, ja takaisin kohti Finlaysonin punatiilisiä rakennuksia. Vettä tulee edelleen, mutta en valita. Nyt ollaan teollisuuskaupungin historian ytimessä. Tämän reitin takia olen mukana.
Maisemat ovat minulle tuttuja. Viikko sitten tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun aloitin oppikoulun Tampereen klassillisessa lyseossa. Koulu on toisella puolella Tammerkoskea, mutta Keskustorin ympäristökin tuli tutuksi tiuhaan toistuvilla kirjastokäynneillä.
Silloin en olisi voinut kuvitellakaan, että puoli vuosisataa myöhemmin juoksisin näillä kaduilla puolimaratonia. Harrastukseni olivat enemmänkin kirjallis-musiikillisia eikä liikunta kiinnostanut. Jos se olisikin kiinnostanut, viimeistään silloinen koululiikunta vei liikunnasta ilon.
Finlaysonin porttien läpi kulkeminen on kuin matka menneisyyteen. Tästä ovat menneet tuhannet työläiset eväineen ja maitopulloineen, Väinö Linna heidän joukossaan. Kouluaikoinani Linnan saattoi kohdata kävelyllä Hämeenpuistossa. Käytin kerran tilaisuutta hyväkseni ja niinpä minulla on Tuntemattomassa omistuskirjoitus. Linnaa ei Tampereella enää tule vastaan, mutta tulipa kuitenkin lähtöpaikalle siirryttäessä nykytamperelainen sanataituri eli Martti Syrjä.
Nyt ajatus harhautui, pitää päästä äkkiä sivupolulta takaisin juoksureitille, sillä aika kuluu muutenkin liian nopeasti. Polar näyttää tässä vaiheessa vielä kuuden minuutin keskivauhtia. Tungos alkaa helpottaa ja kiristän pikkuhiljaa vauhtia, pian ollaan alle kuudessa, mutta tavoitteeseen on vielä matkaa. Kilometri kilometriltä tavoitevauhti kuitenkin lähenee. En ole edes pysähtynyt juomapaikoilla, vaan olen hörppinyt mukaan ottamastani Gatorade-pullosta.
Näsijärven rannoilla voin ihmetellä kaupungin nopeaa muuttumista. Tunneli on valmistunut ja siihen, missä ennen humisi jatkuva liikenne, on nyt kohoamassa korkeita kerrostaloja huimin järvinäköaloin. Tampere kasvaa ja voi hyvin, ainakin sataman komeista huviveneistä päätellen.
Ohi Koukkuniemen, josta pari vanhusta on tullut katsomaan juoksijoita, kohti Tammelaa. Pari isompaa mäkeä verottaa vauhtia, mutta Polar alkaa jo näyttää lukemaa 5.45. Edessä on alamäkiä ja tasaista, ja kun lopulta päästään Koskipuistoon, mittarissa on 5.40, lukema joka riittäisi kahden tunnin alitukseen. Pitäisi oikeastaan katsella Koskipuiston näkymiä ja muistella keskusteluja koulukavereiden kanssa, mutta ei, on pakko yrittää pitää vauhtia.
Mahassa alkaa kipristää. Gatoraden nauttiminen ei sittenkään ollut hyvä idea, tavallinen vesi olisi parempaa. Pullosta ei ole kulunut vielä puoliakaan, mutta heitän sen pois. Olo kevenee heti.
Kun pääsen Ratinan stadionille, mittarissa on 5.39. Hyvä, mutta tiedän, että se ei riitä. Viralliset ja kellon kilometrit eivät osu kohdalleen, ja ylimääräistä matkaa olisi ainakin 200 metriä. Kierros stadionin joustavalla päällysteellä, ja kohti Härmälää. Puolimatka on takana ja imeskelen energiageelin.
Kiristän tahtia, on pakko saada keskivauhdiksi 5.38, muuten tavoite jää saavuttamatta. Hatanpään kohdalla numerot vihdoin vaihtuvat. Nyt olen siinä vauhdissa missä pitäisi, eikä vielä tunnu hyytymistä. Nousu Hatanpään valtatietä Härmälään tuottaa kuitenkin pettymyksen. Mäki on pitkä, ja vauhti hidastuu vääjäämättä. Keskivauhti putoaa nyt jo lukemaan 5.40, mutta mäen jälkeen alkaa pitkä tasainen osuus pitkin Nuolialantietä.
Yritän kiristää vauhtia enkä taaskaan ennätä riittävästi katsella ympärilleni. Sen verran näen, että näkymät ovat pysyneet samoina kuin vuosikymmeniä sitten. Tampere on kasvanut, mutta Rantaperkiö ja Härmälä ovat yhtä idyllisiä kuin 60-luvulla, matalia kerrostaloja vehreässä ympäristössä, pieniä omakotitaloja omenapuineen, yhtä remontoidaan, vuorilaudoituksen alta on paljastunut hirsitalo. Oikealla on koulu, jossa aloitin kansakoulun. Mitä muistan siitä? Ruokana oli suklaapuuroa ja mannapuuroa. Ja sitten mieleen välähtää omituinen muisto: opettaja ajoi luokkaan tultuaan partansa sähkökoneella. Onko se unta vai onko sellaista voinut tapahtua? Koulun pihaa on myllerretty, aletaanko tähänkin rakentaa?
Lopulta alamäki, ja siinä minun on pakko päästä taas lukemaan 5.38. Mäki johtaa rantaan, jossa alle kouluikäisenä seikkailimme muiden poikien kanssa. Siihen aikaan uitettiin vielä tukkeja ja keväällä tukkilautat kelluivat rannassa. Kuljimme niiden päällä lainkaan ajattelematta vaaroja. Merkillistä, että niinkin moni 60-luvun lapsista selvisi aikuisikään.
Olen tavoitteessani, mutta sitten tulee jyrkkä nousu ja se vie sekunteja ja voimia. Ja kun Hatanpään niemelle tultaessa alkaa 18. kilometri, huomaankin jalkojen äkkiä käyvän voimattomiksi. Vaikka miten yritän kiristää vauhtia, se ei vain nouse. Pohkeessa alkaa tuntua oireita krampista, keskivauhti tipahtaa jo ohi kriittisen 5.40 rajan ja minulle selviää, etten tule savuttamaan tavoitetta. Nyt alkaa jo tuntua, ettei matka lopu koskaan. Juoksijoita menee ohi, monia niistä, joita olen ohitellut kiihdyttäessäni vauhtia.
Stadion tulee jo näkyviin, mutta sinne on vielä matkaa. Ja jos vielä hetki sitten olin ollut vakuuttunut kahden tunnin alittamisesta, nyt alkaa pikemminkin kamppailu maaliin pääsemiseksi. Pohje kramppaa lievästi, mutta en pysähdy, jatkan omaa vauhtiani vaikka muut menevät ohi. Edes alempi tavoite, eli vuoden 2014 ajan parantaminen ei tule enää onnistumaan. Niin hölkötän sitkeästi kohti maalia, kengät ovat jo aivan läpimärät, niinkuin kaikki muutkin vaatteet. Laastaroinnista huolimatta varvaskin tuntuu aunneen ja sattuu joka askeleella.
Vielä viimeinen nousu, ja läpi maalin, kaksi minuuttia huonommalla ajalla kuin viimeksi. Mitali kaulaan, eväspussi käteen, vaatteita jonottamaan, ja siinä se oli. En ollut saavuttanut tavoitetta, mutta olenhan nyt kolme vuotta vanhempi, harjoittelu on jäänyt vähiin ja keliolosuhteet olivat ankeat. Tärkeintä oli kiertää vanhaa kotikaupunkia, nauttia näkymistä ja antaa muistojen virrata. No niin, eihän siihen tietysti juoksukilpailua tarvittaisi, mutta enhän minä tätä reittiä muuten olisi kiertänyt.
Kotona oli aika vertailla tuloksia. Naapurin miehelle hävisin 20 minuuttia, rouvalle 10 minuuttia. Mukana olivat kaikki asuinaluueltani tapaamani juoksunharrastajat. Tulin alueemme kolmanneksi, sillä yksi juoksi vain kympin. Onneksi, sillä olisin varmaan hävinnyt hänellekin, hän kun on vasta 70-vuotias.
Saavutinko tavoitteen? En, jos se oli kahden tunnin alittaminen. Kyllä, jos tavoitteena oli tehdä kierros komeissa kaupunkimaisemissa ja muistella puolen vuosisadan takaisia asioita. Päätän siis nyt jälkikäteen, että tuo jälkimmäinen päämäärä minulla oli tähtäimessä alusta pitäen.

torstai 31. elokuuta 2017

Tampereelle


Harvinaisen hieno reitti kiertää Tampereen keskeiset paikat.

Nyt se on sitten tehty. Olen ilmoittautunut tämän vuoden ensimmäiseen ja viimeiseen juoksutapahtumaani, Tampereen puolimaratonille. Samalla juoksen ensimmäistä kertaa samassa tapahtumassa naapureiden kanssa. Heitä en taida juuri nähdä muuta kuin vilaukselta Keskustorilla ennen lähtöä. Ennustukseni on, että herra naapurille häviän 20 minuuttia ja rouva naapurille 15 minuuttia. Olen tyytyväinen, jos tästä ennusteesta pystyn hiukankin parantamaan.
Aivan huonolta tilanne ei näytä. Kävin tänään aamuvarhaisella kokeilemassa kuntoa kympin lenkillä ja keskivauhti oli 5.52. Siihen olen tyytyväinen, sillä ensimmäiseen kilometriin käytin seitsemän minuuttia, pysähdyin kerran sitomaan kengännauhoja ja kävelin pariin otteeseen kovimmissa ylämäissä.
Ajatuksena oli harjoitella vauhdinjakoa, mutta eihän se onnistunut. Ensimmäinen kilometri oli kyllä sopivaa lämmittelyä, mutta jo seuraava meni aikaan 5.30. Kiirehtiminen kostautui lenkin puolivälissä olevan pitkän nousun jälkeen ja totesin parhaaksi hidastaa parissa ylämäessä kävelyyn. Sekin oli hyödyllistä. Huomasin, että kävelyaskelia voi aivan hyvin ottaa välillä. Pienen levon jälkeen menetetyt sekunnit saa nopeasti kiinni.
Ensi viikko menee tiiviisti niin, että en ehdi juosta. Ainakin palautumisaikaa on riittävästi ja kahden tunnin alitus on aivan mahdollinen.
Jännittävin hetki on jo ennen lähtöä. Silloin selviää, minkä värinen on tämän vuoden paita. Edellisen kerran osallistuin juoksuun 2014 ja silloin osallistujia ilahdutettiin kirkuvan pinkillä paidalla. Sen väri on niin läpitunkeva, että en ole kehdannut pitää sitä edes takin alla.

maanantai 28. elokuuta 2017

Päätös ei pitänyt

Tällaisen tuomiopäivän näyn kohtasin lenkilläni Keskuspuistossa. Myrsky oli iskenyt keskelle eläinten hautausmaata. 


Ei, mitkään päätökset eivätkä lupaukset eivät vain tunnu pitävän. Olen vakuuttanut, että jatkan juoksuharrastusta vain kunnon ja mielenterveyden vuoksi ilman tavoitteita, ilman kilpailuja. Nyt olen kuitenkin rikkonut lupauksen ja päättänyt ilmoittautua Tampereen puolimaratonille.
Miten tässä näin pääsi käymään? No, ensinnäkin juoksin pitkähkön lenkin aika vaivattomasti alle kuuden minuutin keskivauhdilla. Ja sen jälkeen päätin vielä kokeilla kympin juoksua melko kunnollisella vauhdilla. Alku oli taas hidas, mutta niinpä vain meni kymppi keskivauhdilla 5.38 per kilometri. Ja kuten kaikki maratonille tai puolikkaalle osallistuneet tietävät, se alittaa juuri kriittisen rajan: tällä vauhdilla pääsee maratonin alle neljän tunnin ja puolikkaan alle kahden tunnin. Tämä raja taas on tärkeä siksi, että viimeksi en Tampereella päässyt tavoitteesta huolimatta alle kahden tunnin. Syynä oli osittain hermostuneisuus, jonka vuoksi kengännauhat jäivät tarkistamatta ja niin jouduin sitomaan niitä kesken matkan. Toinen syy oli juuttuminen vessajonoon. Keskustori oli täynnä väkeä ja käytössä oli vain yksi bajamaja ja jono oli sen mukainen. Ja kolmas syy oli kokemattomuuden aiheuttama epäonninen vauhdinjako: lähdin liian nopeasti, vaikka alussa oli nousua.
Ja vielä yksi syy. Juuri kun olin palaamassa 17 kilometrin lenkiltä, se neljäntunninalittajanaapuri juoksi vastaan, kävi kääntymässä kilometrin päässä ja oli hetken kuluttua jo kiitämässä ohitseni, mutta malttoi jarruttaa hetkiseksi minun kohdallani. Ja silloin piti tietysti puhua juoksutavoitteista. "Puuh olen ehkä lääh har-puuh-kinnut puuh että vielä lääh johonkin puuh", minä sanoin ja naapuri kertoi juuri ilmoittautuneensa Tampereen puolikkaalle ja menevänsä sen jälkeen vielä Vantaan maratonille. "Huh puh siellä on lääh ihan mukava puuh reitti", minä vastasin ja naapuri kehotti minua lähtemään mukaan, kiihdytti vauhtia niin että kivet lentelivät soratieltä ojaan ja katosi hetkessä mutkan taakse. "Kyllä minä vielä näytän", minä sanoin. Tai en tietenkään sanonut, koska en olisi saanut ilmoille muuta kuin vinkuvaa hengitystä. Mutta sillä hetkellä päätin, että vielä kerran on yritettävä.

lauantai 12. elokuuta 2017

Festina lente

Polarin taulukko näyttää, miten vauhti ja korkeuskäyrä seuraavat toisiaan 15 kilometrin lenkilläni. Ilahduttavaa vauhtikäyrässä on sen suuntautuminen loivasti ylöspäin loppua kohden. 












Festina lente, kiiruhda hitaasti, luki Tampereen klassillisen lyseon portaikossa. Ohjeen tarkoitus oli paitsi hillitä rappusissa törmäilevän kurittoman poikajoukon vauhtia, myös antaa sopiva elämänohje. En tiedä, oliko se ohje hyvä. Olen aloittanut monet asiat aivan liian myöhään ehtiäkseni päästä niissä riittävälle tasolle. Juokseminen on yksi niistä. Eihän minusta toki urheilijaa olisi tullut vaikka olisin aloittanut nuorena, mutta se neljän tunnin alittaminen maratonilla olisi kyllä toteutunut. Mutta eihän juokseminen silloin joskus ollut mikään kaikkien harrastus, eikä maratontapahtumia ollut kaikkialla ja kaiken aikaa kuten nykyään. Maraton oli kilpailua, ja se oli tarkoitettu vain oikeille urheilijoille.
Hitaasti kiiruhtamisen ohje pitäisi kyllä muistaa juoksun alussa. Tiedän jo tälläkin kokemuksella aivan hyvin, että sitä paremmin lenkki onnistuu, mitä hitaammin maltan aloittaa. Millään ei vain malttaisi juosta hitaasti juuri siinä vaiheessa kun ei ole yhtään hengästynyt. Eilen aloitin hitaasti, koska minulla ei ollut minkäänlaisia aikatavoitteita. Olin vain päättänyt juosta 15 kilometrin kierrokseni läpi, sillä juuri tätä reittiä en koko kesänä ollut vielä mennyt. Sykevyötä en ottanut lainkaan.
Aloitin kevyesti seitsemän minuutin kilometrivauhdilla, mutta ensimmäisen ylämäen jälkeen laskettelin jo hiukan nopeammin. Kun kello näytti ensimmäisen kilometrin täytyttyä keskivauhdiksi 6.36, otin kunnianhimoisen tavoitteen: entä jos pyrkisinkin keskivauhtiin 6.30? Seuraava kilometri meni helposti aikaan 6.16, joten suunnitelma muuttui. Ehkä pääsisin peräti vauhtiin 6.20. Seurasi raskaita ylämäkiä, ja kun kolmannen kilometrin keskivauhti oli vain 6.47, totesin tavoitteen mahdottomaksi. Tosin tähän sisältyi tien ylitys ja hiukan odottelua ennen kuin liikenteessä tuli sopiva katkos.
No, kunhan nyt juoksen omaa tahtiani ja kävelen välillä, jos siltä tuntuu. Asfaltti vaihtui soratieksi, alamäkeä, tasaista tietä ohi vehreiden pihojen, hiljaista, vain yksi auto ohitti ja nostatti pölyä. Kello piippasi neljännen kilometrin täyttyessä: 5.46. Kas, kyllä tässä kuusi ja puoli sittenkin voisi toteutua.
Tie jatkui tasaisena, ohrapelto aaltoili tuulessa, hevonen katsoi aitauksestaan, ihmisiä ei enää näkynyt missään, ja juokseminen tuntui paremmalta kuin aikoihin. 5.46, 5.51 - juuri sopiva rytmi oli löytynyt. Ylämäet pudottivat seuraavan kilometrin tasan kuuteen minuuttiin, seuraava nousu vei ajan vielä 15 sekuntia huonommaksi ja vielä yhdeksäs kilometrikin sisälsi nousua niin paljon, että kilometrillä meni tasan kuusi minuuttia.
Mutta ylämäkeä seuraa väistämättä lasku, ja niinpä seuraava kilometri sujui aikaan 5.20. Nyt keskiarvo alkoi jo olla alle 6.15, joten tavoite näytti sittenkin toteutuvan. Hitaasti aloittaminen oli kannattanut.
Suurimmat nousut olivat nyt takana, jalat olivat sopivasti lämminneet, ja kymmenen kilometrin kohdalla nautittu energia-annos alkoi tehota. Oikaisin metsäautotielle, epätasaista, kivikkoista pintaa, mutta viilentäviä varjoja ja metsämaisemia, jotka ovat kuin Werner Holmbergin maalauksesta. Jyrkkä alamäki, jossa vauhtia hillitsee vain pehmeä hiekka ja tien yli kurottuvat puunjuuret.
Kilometrit menivät jatkuvasti alle kuuden minuutin, jopa 5.30 näytti kello 13. kilometrin kohdalla. Alkumatkasta mahdottomalta tuntuva tavoite, jota en ollut edes asettanut tavoitteeksi, alkoi lähestyä: koko matkan keskivauhti oli enää pari sekuntia päälle kuuden minuutin. Nyt oli pakko yrittää, enkä ollut vielä väsynytkään. Viimeisten kilometrien nousut ja laskut tunsin aivan tarkkaan, ja tiesin missä alamäessä saisin keskivauhdin alle kuuden minuutin. Ja siinä se pysyi. Viimeinen ylämäki, voimia ei tarvinnut säästää, ja loppukiri ennen 15 kilometrin täyttymistä vei kilometrin keskiarvon sopivasti lukemaan 5.59.
Nyt viidentenä juoksukesänä kuntoni näyttäisi siis olevan jokseenkin samassa kuin aloittaessani, vaikka ikää on kertynyt. Kaiken lisäksi tällä matkalla oli mittarin mukaan nousua 90 metriä ja laskua 80. Yhtälö vaikuttaa mahdottomalta, mutta selittyy sillä, että 15 kilometriä tuli täyteen juuri ennen viimeistä alamäkeä.
Olin tyytyväinen juoksuun, tyytyväisempi kuin koskaan tänä kesänä. Pitäisikö sittenkin ilmoittautua puolikkaalle?


tiistai 8. elokuuta 2017

Tavoitteellista juoksua

video
En liene ainoa lenkkeilijä, jonka sade on tänä kesänä päässyt muutamaan kertaan yllättämään. 

Olen tässä blogissa jo julistanut luopuvani tavoitteista. Se ei ole totta. Minulla on edelleen yksi tavoite: juoksemisen pitää tuntua mukavalta.
Siihen tavoitteeseen olen päässyt nyt melkein joka kerta. Keinot ovat yksinkertaiset: en mittaa sykettä, en aseta aikatavoitteita, matkan päätän sen mukaan, miltä alkaa tuntua. Voin vaikka pysähtyä tai kävellä välillä, jos siltä tuntuu. Tällä menetelmällä meni viime viikolla Keskuspuistossa 12 kilometriä kevyesti ja eilen 10 kilometriä. Ja vaikka en erityisesti aikoja tavoitellutkaan, oli ilahduttavaa huomata, että vauhti kummallakin kerralla parani loppua kohti. Eteneminen oli koko ajan kevyttä, ja juoksun jälkeen oli virkistynyt olo.
Kollega kyseli töiden alkaessa olenko vielä juossut. Kun kerroin harrastuksen hiukan hiipuneen, hän oivalsi heti syyn siihen: sehän osoittaa, että en ole yhtä stressaantunut kuin aloittaessani. Totta, silloin juoksin työperäistä ahdistusta pakoon. Nyt olen tehnyt lyhyempää viikkoa eikä sisäistä juoksupakkoa ole ollut.
Vaarana terapeuttisessa juoksussa onkin se, että harrastuksesta tulee uusi stressin aihe. Pahimmillaan ihminen siis juoksee yhtä stressiä pakoon ja päätyy toiseen.

tiistai 1. elokuuta 2017

Kestävyysjuoksu on syvällä

Kuhmon urheilukentällä oli melko hyvin tilaa iltayhdeksän aikoihin. Kuva on vinossa, tiedän, mutta yrittäkääpä itse pitää kameraa suorassa kun huidotte toisella kädellä hyttysiä ja mäkäräisiä loitommalle. 

Ensin ajattelin, että tuomitsin viime kirjoituksessa liiankin jyrkästi suomalaisen juoksun nykytilan. Mutta sitten tulivat Kalevan kisat. Vakuutuin lopullisesti, että suomalainen kestävyysjuoksu on vajonnut ennätysmäisen syvälle.
Vertailin taas tuloksia ja totesin, että tänäkin vuonna Kalevan kisojen kymppitonnin olisi voittanut Viljo Heino vuonna 1949 juoksemallaan ajalla ja Taisto Mäki olisi tullut kolmanneksi vuoden 1939 ennätyksellään. Ilmari Salminen olisi sijoittunut neljänneksi Berliinin vuoden 1936 olympialaisten voittoajalla. Martti Vainio taas olisi ehtinyt jo käydä antamassa dopingnäytteen siinä vaiheessa kun muut tulevat vasta maaliin. Vainion Prahassa 1978 juoksema ennätys 27.30.99 taitaa jäädä ikuisesti rikkomatta.
Vietin pari viikkoa Kuhmossa ja juokseminen jäi kovin epäsäännölliseksi. Kun kerrankin pääsin juoksemaan hyvällä tartanpäällysteisellä radalla, kokeilin Kalevan kisojen innoittamana 1 500 metriä. Siihen meni seitsemän minuuttia. Tätä matkaa en ole mitenkään harrastanut, harjoittelu on ollut koko kesän epämääräistä ja aivan liian vähäistä, ja juoksu tapahtui raskaan työpäivän jälkeen lähinnä maastoon tarkoitetuilla New Balance -kengillä. Näin ollen päätoimisesti harjoittelevien ja 40 vuotta nuorempien urheilijoiden pitäisi pystyä juoksemaan kaksi kertaa nopeammin. Niin vain ei käynyt tänäkään vuonna.
Kalevan kisojen miesten 1 500 metrin voittoaika oli 4.10. En halua viedä voittajien iloa mitaleistaan muistuttamalla, että Sinikka Tyynelä juoksi 1977 neljä sekuntia nopeammin. Pikemminkin haluan kiittää urheilijoitamme siitä, että he löivät peräti kuudella sekunnilla Sameli Talan voittoajan vuoden 1918 Kalevan kisoissa. Kehitystä on siis tapahtunut.
Suomessa juostaan enemmän kuin koskaan ennen, ja huonommin kuin koskaan ennen. Voivatko nämä liittyä toisiinsa? Juoksu ei enää olekaan nuorten uljasta kilvoittelua vaan keski-ikäisten puuskuttavaa kilpailua väistämätöntä lihomista ja vääjäämätöntä kuoleman lähestymistä vastaan. Se ei enää innosta. Vauhdikas skeittaaminen tai lumilautailu on paljon coolimpaa kuin tuntikausien hikoilu. Seurauksena on kunnon romahtaminen. Oma Cooper-tulokseni ei ole kaksinen, mutta se on kuitenkin parempi kuin 40 vuotta nuorempien alokkaiden keskiarvo. Tästä voisi jo huolestua.