sunnuntai 23. elokuuta 2015

Yllätys juoksulenkillä

Ei, tämä merikotka ei ole juoksulenkillä kohdattu yllätys. Sen olen kuvannut Kuhmossa ja se on todennäköisesti tullut Vienanmereltä asti. Kotka saa nyt kuitenkin kuvastaa kohtuullisen lennokkaasti sujunutta juoksua.  

Tavallinen kymmenen kilometrin lenkki edessä, ilma on vielä lämmin, takana jo parinkymmenen kilometrin kevyt pyöräily. Menisinkö hitaasti vai kohtalaisesti? Ehkä etenen verkkaista kuuden kilometrin minuuttivauhtia.
Lähden liikkeelle, mutta omituista kyllä, askel kulkee kevyesti. Vilkaisen kelloa ja totean vauhdiksi 5.20, jospa siis tästä tulisikin hiukan raskaampi harjoitus ja ottaisin tavoitteeksi keskivauhdin 5.30.
Ensimmäinen kilometri täyttyy, ja jostain syystä se on sujunut vauhtiin 5.21. No, tulossahan on raskas nousu, joten olkoon nyt alku hiukan tiiviimmässä tahdissa. Toisella kilometrillä on pieniä mäkiä, ja sen päätteeksi kello näyttää aikaa 5.19. Menköön nyt sitten tällä vauhdilla. Edessä on kohtalaisen tasaista soratietä peltojen keskellä, aurinko paistaa silmiin mutta ei kuumenna liikaa. Kolmas kilometri täyttyy ja kellossa on 5.15. Merkillistä! Johtuuko tämä siitä, että katselin juuri miten Mo Farah taas kerran voitti kympin. Hiukan eri vauhdissa tosin ollaan, sillä nämä huiputhan pitävät jatkuvasti tuollaista 2.40 kilometrivauhtia. Itse pystyisin juoksemaan sitä vauhtia vain parisataa metriä.
Mutta nyt alkaa pitkä ja loiva nousu, yhtenäistä mäkeä on kilometrin verran ja sen jälkeenkin on koko ajan nousuja. Tämä on se jakso, joka vakiolenkilläni on aina hyydyttänyt hyvin alkaneen lenkin. Talon pihassa haukkuu koira ja se juoksee jonkin aikaa rinnallani, onneksi aidan toisella puolella. Alkaa varjoisa metsä ja mäki jyrkkenee. Juuri sen laella tulee taas täyteen kilometri. 5.25. Tätä kilometriä en ole koskaan päässyt näin nopeasti. Ja seuraavalla on jo sen verran tasaistakin, että lukemaksi tulee 5.23. Pitäisikö yrittää vielä kiristää?
Pahimmat mäet ovat takana, muutamassa alamäessä otan oikein kunnon vauhdin. 5.07. Nyt kannattaa pitää vauhtia. Mutta sitten on taas mäkiä, katumaasturi tulee vastaan ja nostaa kuivalta soratieltä pölypilven, suussa maistuu hiekka. Nyt alkaa tuntua jaloissa, ajaksi tulee 5.21. Seuraava osuus on helppo, soratie loppuu ja joudun juoksemaan valtatien pientareella, lähes koko kilometri on loivaa alamäkeä. Tässä kannattaa pitää vauhtia. Rekat humahtavat ohi, on pakko keskittyä pysymään omalla kaistalla. Vielä alamäkeä, sitten taas turvalliselle kevyen liikenteen väylälle, ja kello värähtää ranteessa: 4.49. Keskimääräinen nopeus koko matkalla on 5.15, ja se on parempi kuin koskaan aikaisemmin. Viimeinen raskas ylämäki verottaa vauhtia, mutta sitä seuraa kunnon lasku, ja yhdeksäs kilometri täyttyy vauhtiin 5.18.
Nyt on pakko yrittää kunnolla, ja sykkeistä välittämättä nousen vielä pienen mäen ja käännyn kotitielle, hiukan alamäkeä, suoraa, tiedän ennestään minkä puun kohdalla kymppi täyttyy, vielä pitää pinnistää, katson kelloa, vielä 50 metriä. Ja siinä se on, pysäytän ajanoton, huohotan ja katson lukemaa: 52.18.
Ei se mikään hyvä tulos ole, tiedän sen aivan hyvin, tavoitteenahan on ollut 50 minuutin alittaminen, mikä voisi enteillä neljän tunnin tavoitamista maratonilla. Tälläkin ajalla on minulle suuri merkitys. Se tarkoittaa oman ennätyksen parantumista 28 sekunnilla. Ja se tuli aivan yllättäen.
Ehkä pyörälenkki oli lämmittänyt jalkoja juuri sopivasti, ehkä olin palautunut edellisestä juoksusta oikeaan aikaan. Tai sitten olen edistynyt.

torstai 20. elokuuta 2015

Valoa näkyvissä, ehkä

Elokuisella aamulenkillä sumu teki oksien takaa siilautuvan valon näkyväksi. Näiden näkymien takia kannattaa jatkaa juoksemista, kehityin tai en.

Paras lopettaa koko juokseminen tähän. Tulokset eivät parane yhtään, päinvastoin, jokainen lenkki tuntuu edellistä raskaammalta. Juoksen Keskuspuistossa pitkähköä hidasta lenkkiä, kolmen nuoren miehen seurue menee ohitseni hilpeästi ja hengästymättä rupatellen. Käännyn takaisin, ja hetken päästä sama joukko menee ohitseni yhtä kevyesti.
Olen juossut pitkiä ja hitaita lenkkejä, olen juossut intervalleja, olen harjoitellut vauhtikestävyyttä, kokeillut pääsisinkö kympin yhtään nopeammin kuin viime vuonna. Ei edistystä. Viitonen menee vielä vauhdilla, mutta sitten jalat alkavat muuttua painavammiksi ja painavammiksi. Tulen siihen tulokseen, että maitohappo on yksi maailmankaikkeuden raskaimpia alkuaineita.
Lopulta pääsen turhautuneena kotiovelle ja pysäytän kellon. Yksitoista kilometriä juuri sillä keskisykkeellä, millä olin suunnitellutkin. Katson keskimääräistä vauhtia ja olen tyytymätön. Tarkistan vielä viikko sitten samoissa olosuhteissa juostun saman lenkin tuloksen nähdäkseni kuinka paljon heikommin lenkki meni ja vakuuttuakseni siitä, että juokseminen on turhaa. Eroa keskimääräisessä kilometrivauhdissa on 15 sekuntia. Mutta se on eri suuntaan kuin odotin: olin sittenkin edes tämän verran nopeampi kuin viikko sitten. Luotan Polarin mittaustulokseen, vaikka oma tuntemus kertoi toista.
Voisinko sittenkin kehittyä edes hiukan? Ehkä valoa on lopulta näkyvissä.

torstai 13. elokuuta 2015

Tekniikka kehittyy

Tämä karhun kuva ei liity tähän tekstiin millään tavalla. Laitoin sen tähän vain sen vuoksi, että se on kuitenkin minun ottamakseni aika onnistunut. 

Tekniikka on taas ottanut yhden harppauksen eteenpäin. Ei kylläkään juoksutekniikka, vaan langaton viestintä. Sain lopultakin työsuhdepuhelimeksi iPhonen ja nyt saan siirrettyä Polarista tiedot bluetoothilla siihen. Ja kaiken lisäksi tieto kulkee myös puhelimesta Polariin. En ole varma onko tästä ominaisuudesta mitään varsinaista hyötyä, mutta onhan tällä ominaisuudella hienoa hämmästyttää muita. Juuri äsken palaverin aikana puhelimeni oli äänettömänä, mutta ranteessa V800 näytti, että joku soittaa. En mitenkään yrittänyt peitellä tätä tapahtumaa.
Olen tässä väittänyt tekeväni kaiken väärin, mutta ainakin varusteiden suhteen olen joissain asioissa onnistunut.
Huomasin, että blogin pitäminen on jäänyt vähälle huomiolle. Syynä on ensinnäkin se, että pidän toista, työhöni liittyvää blogia. Ja toinen hyvä syy on se, että mitään erityistä ei ole tapahtunut. Olen toki juossut, mutta en erityisen hyvin enkä erityisen huonosti. Maanantaina 13 kilometriä, eilen 10, maasto oli sama Keskuspuisto, mutta kympillä syke oli korkeammalla vaikka vauhti pysyi samana. On pakko uskoa, että tässä iässä edes yksi välipäivä ei riitä täydelliseen palautumiseen.Olen edelleen kahden vaiheilla sekä Tampereen että Kankaanpään suhteen. Mennäkö Tampereen puolimaratonille juoksemaan kymppi ja lähteäkö Kankaanpäähän puolikkaalle vai kokomaratonille, vaikka neljän tunnin alittamisesta ei ole toivoa?
Ainakin pitää ensin katsoa tänään Teemalta dokumentti Juoksukuolemat. Sen mukaan joka kuukausi jossain päin maailmaa kuolee maratonjuoksija. Ennätin jo pelästyä olevani vaarassa, mutta sitten luin ennakkotiedot tarkemmin. Lähes 60-vuotiaalla ei ole mitään hätää, sillä maratonilla kuolleiden keski-ikä on 33 vuotta.

tiistai 4. elokuuta 2015

Kilpailun jälkeen


Vesi roiskuu ja läiske kuuluu, kun karhu juoksee kuhmolaisella suolla. Tämän juoksijan kanssa ei tehnyt mieli lähteä kilpailemaan, vaan pysyin tiiviisti kuvauskojussa.

Miten jalat voivat olla näin jäykät ja painavat? Ylämäki ei lopu ollenkaan, syke nousee, mikään ei toimi. Olen jo kääntymässä takaisin, mutta jatkan sitkeästi, niin hitaasti kuin suinkin. Kolmen kilometrin jälkeen alkaa lopulta sujua, Keskuspuiston maisemat vaihtuvat jo vauhdikkaammin ja niin tulee taas kymmenen kilometriä täyteen.
Aloittaminen Hämeenlinnan puolikkaan jälkeen oli vaivalloista. Ensimmäinen juoksuyritys perjantaina loppui muutamaan kilometriin, mutta eilen juoksin jo kympin. Ilmeisesti on vain uskottava, että tässä iässä palautuminen vie pitkään.
Viime syksynä lähdin lenkille Tampereen puolimaratonin jälkeen selvästi liian aikaisin. Nyt odotin viikon, mutta ehkä sekään ei riittänyt. Välillä olin jo varma siitä, että lyhyt juoksu-urani päättyisi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Aurinkoinen ilma ja Keskuspuisto oli kuitenkin sopiva yhdistelmä vakuuttamaan, että tätä pitää jatkaa. Pitäisiköhän taas mennä Tampereen puolikkaalle? Nyt siellä voisi juosta pelkän kympin, ja sen reitti kiertäisi kaupungin kauneimpia paikkoja.
Olen suunnitellut pitkään kestävyystestiin menemistä. Siinä arveluttaa kuitenkin muutama seikka. Ensinnäkin hinta on suhteellisen kova. Mutta vielä enemmän hirvittää tulos. Entä jos siinä paljastuukin, että olen vain huijannut itseäni ja juossut pelkällä sisulla liian nopeasti? Entä jos tuomio on, että minun on turha edes haaveilla neljän tunnin alittamisesta?