maanantai 27. heinäkuuta 2015

Onko vika minussa vai tavoitteessa?

Laitan tähän kuvan Sibelius-juoksupaitani selästä, sillä tämän selkäpuolen pääsi näkemään juoksun aikana vain aniharva. 



On se niin väärin. Toiset saavat harjoitella juoksua tosissaan vaikka kuinka kauan, ja sitten tulee joku hiihtäjä ja voittaa kaikki. Näin kävi Hämeenlinnassa sekä miesten maratonilla että naisten kympillä. Iiro Niskanen on juossut maratonin vain pari kertaa, mutta on hiihtäjänä SM-tasolla, naisten kympin voittanut Ida Ingemarsdotter taas on hiihdossa peräti olympiamitalisti.
Joiltain se vain käy vaikka ensimmäisellä kerralla. Toisin kuin monet uskovat, me emme ole tasa-arvoisia. Toisilla on geeneissään avaimet menestykseen jossain lajissa, toisilla taas toisessa lajissa, ja useimmilla ei missään.
Se on totuus, joka on hyväksyttävä. Toisaalta on myös hyvin lohdullista tietää, että vika ei välttämättä ole omassa harjoittelussa eikä asenteessa. Minulla vain ei ole sellaisia geenejä, joilla saavutettaisiin riittävä hapenottokyky. Jos sellaiset on, lajillakaan ei näytä olevan väliä, vaan sama ihminen voi vaivatta siirtyä hiihdosta juoksuun.
Huonosti sujuneen ja vaivaisesti alle kahden tunnin aikaan päättyneen Hämeenlinan puolimaratonin jälkeen olin jo luovuttamassa. Tajusin etten koskaan pääsisi alle neljän tunnin maratonaikaan. Mutta entä jos vika onkin tavoitteessa? Neljä tuntia voi olla 57-vuotiaana juoksemisen aloittaneelle ja ilmiselvästi vailla marataongeeniä syntyneelle ihmiselle tarpeettoman kova tavoite. On siis vaihdettava tavoitetta ja pyrittävä ensin sellaiseen, minkä voi saavuttaa.
Ensimmäinen tavoitteeni oli ylipäätään juosta maraton. Sen saavutin puolentoista kuukauden harjoittelun jälkeen. Toinen tavoite oli kilometrin juokseminen alle neljän minuutin. Siihen pääsin viime kesänä. Kolmas tavoite oli 25 minuutin alittaminen vitosella, ja se onnistui helposti pari viikkoa sitten. 50 minuutin alittaminen kympillä on vielä tavoitteena. Puolikas alle kahteen tuntiin sujui lokakuussa Kankaanpäässä ja vielä jäi muutama minuutti pelivaraakin. Vielä on tavoitteena 50 minuutin alittaminen kympillä.
Ellen sattumalta jonain aamuna herää uudet geenit ruumiissani, joudun nyt asettamaan itselleni uuden maratontavoitteen: yli puoli minuuttia lisää armonaikaa joka kilometrille. Neljä ja puoli tuntia siintäköön silmissäni uutena päämääränä, jota kohti juoksen seuraavat pari kuukautta.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Puolimaraton Sibelius-kaupungissa




                          Goodmanin kauppakeskuksen kohdalla juoksu sujui vielä kevyesti. 

Merkit eivät ennustaneet hyvää. En tuntenut itseäni riittävän palautuneeksi, parin viikon unenpuutekin varmasti vaivasi. Ja Polarin kunotestin mukaan harjoittelu oli vain heikentänyt hapenottokykyä. Kuukausi sitten se oli 45, kaksi viikkoa myöhemmin 44 ja toissapäivänä 43. Sää oli kuitenkin hyvä, parikymmentä astetta, ja reitti kaunis ja jokseenkin tasainen. Asetin tavoitteeksi kahden tunnin alituksen. Ja samalla tietysti toivoin juoksun lähtevän jossain vaiheessa sujumaan niin, että voisin tavoitella omaa ennätystä.
Kaurialan urheilukentällä oli mukava tunnelma, väkeä oli, mutta mikään massatapahtuma tämä Hämeenlinnan kaupunkimaraton ei kuitenkaan ollut. Oli jopa elävää musiikkia, varsin hyvin soittanut bändi. Valkoinen tapahtumapaitakin näytti hyvältä.
Asetuin lähdössä joukon keskivaiheille, laukaus kajahti, ja kaikki tuntui sujuvan parin ensimmäisen kilometrin aikana. Matka taittui kuin huomaamatta, en joutunut ohittelemaan eikä ruuhkaa ollut liikaa. Muutaman kilometrin jälkeen vierelle ilmaantui puhelias juoksija, joka tiedusteli aikatavoitettani ja asettui juoksemaan samaan vauhtia. Matka eteni puhellessa kuin huomaamatta. Mutta oliko sillä vaikutusta lopputulokseen? Jos puhuu ja juoksee toisen kanssa samaa vauhtia, ei kuitenkaan voi edetä aivan oman suunnitelmansa mukaan.
Kilometrivauhti pysyi pitkään 5.38 tasolla ja tein suunnitelmia suuresta loppukiristä, jossa ainakin viimeiset viisi kilometriä vetäisin kunnolla. Toisin kävi. Juuri 16 kilometrin kohdalla jalat alkoivat yllättäen painaa ja sikä nousta anaerobisen kynnyksen tuntumaan ja tiesin, että on pakko hellittää. Juoksukaveri meni menojaan parikymmentä vuotta vähäisemmän ikänsä voimin ja jäin kamppailemaan uupumusta vastaan. Kilometrit alkoivat tuntua pitkiltä. Mittari näytti jo 5.39 keskivauhtia, vielä pari kilometriä matkaa, ja vauhti oli jo 5.40. Jopa kahden tunnin alitus alkoi näyttää epätodennäköiseltä Vanajaveden rannalla juostessani. Sen jälkeen oli vielä tulossa ylämäkiä.
Jaksoin väkisin pitää vauhdin kahden tunnin tuntumassa. Urheilukenttä läheni, ja joku huusi matkaa olevan vain 300 metriä. Nyt oli pakko yrittää. Kun pääsin urheilukentälle, näin maalissa tikittävän kellon: se oli jo ylittänyt 1.59. Jostain löytyi jalkoihin vielä voimaa ja katse tiukasti kellossa juoksin niin lujaa kuin vain tässä vaiheessa pystyin. Lopulta ylitin maalilinjan, ajanottolaite piippasi. 1.59.55! Olisin voinut näköjään löysätä vielä neljän sekunnin verran.
Maalihuolto toimi, sain Sibelius-aiheisen mitalin ja lihakeittoa. Pari tuttua kävi tervehtimässä, toinen oli juossut 1.50 ja toinen vielä pari minuuttia sen alle. Kadehdin, tosin hekin olivat parikymmentä vuotta nuorempia.
Olinhan minä saavuttanut minimitavoitteen. Nyt jäi kuitenkin puuttumaan se maaliintulon helpotus, jota olin aiemmissa kilpailuissa tuntunut. Juoksu oli ollut liian vaikeaa.
Minulle oli selvinnyt kiistämätön tosiseikka: en tulisi koskaan alittamaan maratonilla neljän tunnin rajaa.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Hyvin toimittu, Polar!

Näin pienestä se voi olla kiinni: vasemmanpuoleinen vanha liitin ei sulkeudu yhtä tiiviisti kuin uusi.

Tilanne oli luultavasti sama kuin lähes kaikilla työpaikoilla: vika oli johdossa. Polar lähetti uuden kellon ja uuden johdon, ja nyt kaikki toimii. Liittimien sulkeutumisessa oli selvästi näkyvä ero, ja se saattoi riittää aiheuttamaan ongelmat.
Kyse on siis Polar V800 -mittariani vaivanneesta oudosta ominaisuudesta. Se kadotti synkronoinnin yhteydessä harjoitusnäkymäasetukset, jotka jouduin joka kerta laittamaan uudestaan. Synkronoidessa se myös kadotti toisinaan yhteyden tietokoneen ja laitteen välillä kesken kaiken. Kirjoitin Polarin asiakaspalveluun, ja tovin odottelun jälkeen sieltä otettiin yhteyttä. Parin sähköpostin jälkeen sieltä luvattiin lähettää uusi laite, ja viime viikolla sitten tuli pieni paketti Kempeleeltä. Mukana oli palautuskuori ja vanha kello lähti viallisine johtoineen takaisin heti kun olin varmistunut uuden toimivuudesta.
Polarin hankin alunperin Garminin jumiuduttua täysin juuri HCR:n alla. Takuuta oli runsaasti jäljellä, joten vein sen Giganttiin. Siellä se makasi kuukauden verran kunnes menin ihmettelemään asiaa. Olihan se paikalla, oli kuulemma alkanut toimia, kun oli vain ladattu. Laitoin sen kotona lataukseen. Tuloksena taas täydellinen jumiutuminen. Se oli siis alkanut toimia uudelleen nollauduttuaan akun tyhjentyessä, mutta varsinainen vika ei ollut korjautunut itsekseen. Enpä taida jaksaa viedä sitä enää uudelleen huoltoon.
Joskus vuosia sitten ostin langattoman ovikellon suuresta halpaketjusta. Hinta oli halpa, taisi olla viisi euroa. Laite oli muuten oikein hyvä, mutta ei toiminut. Vein sen takaisin, ja liikkeessä pohdittiin asiaa suurella joukolla ja pyrittiin varmistumaan siitä, että ovikello todella oli rikki ja että minä en ollut sitä hajottanut. Patteritkin vaihdettiin, mutta ovikello ei alkanut soida eikä kukkua. Kun lopulta olin saanut uuden ovikellon, päätin että en enää turvautuisi sen liikkeen palveluihin. Enkä ole niin tehnyt, en edes silloin kun olisin saanut sieltä venetrailerin hiukan halvemmalla kuin muualta. Viiden euron laitteesta nipottaminen on aiheuttanut liikkeelle monin verroin suuremman vahingon.
Polar saa asiakaspalvelustaan korkeimman arvosanan. Juuri näin pitää toimia, tällainen kohtelu sitouttaa asiakkaan. En tosin usko pystyväni kovinkaan pikaisesti käyttämään loppuun V800-mittaria, mutta tämän kokemuksen jälkeen voin suositella sitä kaikille. Ainakin jos se saa minut juoksemaan huomisella Sibelius-maratonilla puolikkaan alle viimesyksyisen ennätykseni.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Ennätystä tavoittelemassa

                                                           Ennätysyrityksen näyttämö.

Lähettäjä nostaa pistoolinsa, täyden katsomon pauhu yltyy, vieressäni jamaikalaisen hirmujuoksijan lihakset värähtelevät valmiina syöksyyn, nyt tavoitellaan ennätystä. Tai niin, jos nyt ollaan aivan rehellisiä, edessä on Kuhmon tyhjä urheilukenttä varhain aamulla.
Mutta ennätystä kuitenkin ollaan rikkomassa. Olen täysin vakuuttunut, että pystyisin tekemään oman ennätykseni. Lujaan uskoon on kolme syytä. Ensinnäkin olen kaikista työkiireistä huolimatta onnistunut juoksemaan säännöllisesti koko viime viikon. Toiseksi olosuhteet ovat ihanteelliset: 13 astetta, ei juurikaan tuulta, hiljainen aamuhetki, alla oikea juoksurata. Kolmas peruste on tärkein: en ole koskaan ottanut aikaa tällä matkalla. Ennätys olisi varma.
Ankara keskittyminen, ja sitten pamahtaa kuvitellun lähettäjän starttipistooli. Lähden liikkeelle, painan viivan kohdalla ajanoton käyntiin ja kiihdytän. Rata alla tuntuu mainiolta, sehän suorastaan ponnauttaa jokaisen askelen takaisin. Ensimmäinen suora päättyy, kaarre alkaa, syke nousee ja hengitys tihenee ja jo parinsadan metrin kohdalla huomaan aloittaneeni liian lujaa. 400 metriä ei näköjään voi juosta täysillä ainakaan tässä kunnossa. 300 metrin kohdalla alkaa tuntua selvää kangistumista ja maalissa pysäytän kellon aikaan 1.29. Mukaan ehtii tulla ylimääräinen kymmenen metriä, joten ehkä 1.28 olisi oikea aika. Siihen en ole tyytyväinen, mutta en kokeile uudestaan, tämähän on juuri sellainen sopivan huono oma ennätys, jonka pystyy vaivatta joskus rikkomaan.
Entä sata metriä? Sitäkään en ole kokeillut koskaan. Lähtötelineitä ei ole, joten sallin itselleni lentävän lähdön. Viivan kohdalla kello käyntiin, täysillä eteenpäin, ja kun pysäytän kellon, on kulunut 20 sekuntia. Matkaa näyttä taas tulleen ylimääräiset kymmenen metriä. Itse asiassahan näin lyhyt matka on hauska, sillä kerrankin voi vetää täysillä miettimättä jaksaako loppuun asti.
Tätä aikaa kannattaa yrittää parantaa saman tien. Heti kun hengitys on tasaantunut, lähden takaisin, ja nyt tuntuu paremmalta, jalat ovat lämmenneet ensimmäisessä yrityksessä kunnolla ja nyt askeleessa on riittävästi pituutta. Mainio juoksu, kerrankin kaikki menee kohdalleen. Paitsi että ei mene. Ajanotto ei olekaan käynnistynyt. Olen kiireessä ilmeisesti painanut nappia liian hiljaa.
Siis vielä kerran, silläkin uhalla että saisin reväytettyä jonkin lihaksen, jonka olemassaolosta en ollut aiemmin edes tiennyt. Liikkeelle, kellon käynnistys, täysillä eteenpäin, ja viivan kohdalla kellon pysäytys. Nyt lukema on 17.5 ja maksimikilometrivauhti 2.40. Ajanotto on tietysti epäluotettava, mutta silti olen kohtuullisen tyytyväinen. Jos vastoin kaikkia odotuksia saavutan neljän tunnin maratontavoitteeni, voin ottaa uuden päämäärän lyhyillä matkoilla. Tälläkin ajalla olisin sijoittunut aivan mainiosti 80-vuotiaiden sarjassa.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Täydennyksiä lakeihin

                                   Korkeuskäyrän mukaan nousua oli 30 metriä ja laskua 15.

1. Täydennys yleisiin luonnonlakeihin: Juoksulenkin pystyy toteuttamaan niin, että siinä on enemmän ylämäkiä kuin alamäkiä.

2. Täydennys Murphyn lakiin: Jos rankkasade alkaa, se alkaa täsmälleen kymmenen kilometrin lenkin puolivälissä.


perjantai 17. heinäkuuta 2015

Ennätystä tavoittelemassa

                                      Tämän nopeammin juoksen vain karhun kirittämänä.


Tätä olin suunnitellut jo pitkään: kokeilisin kerrankin oikein kunnollisella urheilukentällä, millaiseen aikaan saisin menemään viisi kilometriä. Ei nousuja, ei laskuja, tuuli olisi yhtä paljon myötäinen kuin vastainenkin ja alla olisi ihanteellinen pohja.
Olin päässyt kokeilemaan Kuhmon urheilukenttää viime vuonna maratonin lähdössä, ja kun tänään satuin heräämään sopivan aikaisin, päätin pukea kevyemmät Adidakset ja lähteä kentälle.
Väärin meni, tietenkin.
Kenttä oli täynnä asuntovaunuja ja sitä ympäröi muoviaita. Asuntoautojen seassa häämötti muutama museoauto. Tajusin vasta siinä vaiheessa, että Kuhmon jokakesäinen harrasteautotapahtuma ja rompetori onkin tänä vuonna siirretty urheilukentälle.
Luopuisinko hankkeesta? En, sillä tapahtuma kestäisi yli viikonlopun eikä säätilastakaan koskaan voi tietää. Nyt se oli juuri sopiva, viileää, pientä sadetta.
Oli pakko keksiä suunnitelma B. Kokemuksesta tiesin, että urheilukentältä lähtevä kevyen liikenteen väylä on ainakin puolentoista kilometrin matkalta jokseenkin tasaista. Siispä pysäköin polkupyörän ja jätin juomapullon tavaratelineelle. Kevyttä takkia en uskaltanut siihen jättää, vaan se oli pakko kääriä mytyksi ja ottaa mukaan, vaikka siitä muutama kymmenen grammaa lisäpainoa tulikin.
Kello käyntiin, hetken odotus, gps ilmoittaa olevansa ok, ja sitten liikkeelle. Alku näyttää hyvältä. Kilometrivauhti asettuu 4.55 paikkeille ja sykekin tuntuu sopivalta. Alussa on sopivasti hieman alamäkeä, sitten tasaista, ja sitten taas loivaa nousua. Ensimmäinen kilometri menee kuin huomaamatta. Pian on edessä kääntöpaikka, siinä vauhti hidastuu aivan hiukan, ja kiihdytän taas. Nyt lukemana on jo 4.53.
Napautan kelloa, ja esiin tulee sykenäyttö. Mitä? se laskee jo alle sadan! Joko kuntoni on noussut aivan yllättävälle tasolle, tai sitten mittarissa on vikaa tai sitten minussa. Päätän keskittyä seuraamaan nopetutta ja huolestua toden teolla vasta jos sykemittari alkaa näyttää nollaa.
Seuraava kilometrikin menee hyvin ja vauhti pysyy selvästi tavoitteessa eli alle viidessä minuutissa. Kolmen kilometrin kohdalla minun pitäisi olla lämmennyt, mutta siinä vaiheessa alkaa jo painaa jaloissa. Sadekin yltyy. Neljäs kilometri jää hitaammaksi, mutta vielä tavoitteen rajoissa. Teen pienen lisäkierroksen omakotialueella, tie on edelleen tasaista ja uusi maisema tuntuu virkistävän. Koira haukkuu minua koppinsa katolta kuin paheksuisi joutavanpäiväistä juoksentelua, sehän on tottunut siihen, että metsässä juostaan oikealla asialla.
Vielä yksi käännös, ja lasken että kun pääsen polkupyörälle, matka on kasassa. 700 metriä, sehän ei ole mitään, ja keskivauhti on jo 4.54. Nyt maali on jo niin lähellä, että ei kannata säästellä, ja pian mittarissa on uusi lukema 4.53. Nyt ennätystä ei estä enää mikään. Ja lopulta laskuriin tulee viisi kilometriä. Pysäytän ajanoton.
Kyllä, ennätys on nyt: 24 minuuttia ja 31 sekuntia, parannusta entiseen peräti minuutti ja 20 sekuntia. Tästä ajastahan ei tarvitse saada pois enää kuin kymmenen minuuttia, niin voi jo sanoa itseään juoksijaksi.
Neljän tunnin maratonaika on tullut taas hivenen lähemmäksi.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Uusissa maisemissa

Nyt ei ole valittamista juoksureiteissä. Hienoja maisemia, rauhallisia teitä, havuntuoksuista puhdasta ilmaa, lämpötilat juuri sopivan viileitä.
Kuhmo voisi olla juoksijan paratiisi - jos vain olisi aikaa. Olen täällä kahden viikon tiiviissä työtehtävässä eikä lenkkeihin tahdo jäädä aikaa kuin varhain aamulla. Sunnuntaina viisi, eilen kolme, tänä aamuna vain kaksi kilometriä. Parempi kuin ei mitään, mutta harjoittelun kannalta se ei tietysti ole järkevää. Siispä on vain taas kerran juostava väärin.
Kuhmossa järjestetään myös maraton. Osallistuin siihen viime vuonna, tukalan helteen vuoksi tosin jouduin viime hetkellä vaihtamaan täysmaratonin kymppiin. Tunnelma pienehkössä joukossa oli mainio ja järjestelyt toimivat. Aiemmin maraton juostiin Lentiirasta Kuhmoon, mutta nykyisin sekä lähtö että maali ovat Kuhmon urheilukentällä ja juoksureittinä on kymmenen kilometrin lenkki. Reitti on nopea ja tasainen, matkaan sisältyi oikeastaan vain yksi loiva nousu. Ilman tukahduttavaa hellettä olisin voinut jopa parantaa kympin ennätystä. Jos vain Kainuussa päin liikutte heinäkuun lopulla, voin suositella.
Jos näin kiirettä on, eikö kannattaisi pitää kokonaan paussia juoksemisesta? Ei onnistu. Olen hulluuksissani mennyt ilmoittautumaan Hämeenlinnan Sibelius-maratonille ja siihen on enää puolitoista viikkoa. Toisin kuin kaikki muut kesälomalaiset, toivon hartaasti, että ilmat jatkuisivat tällaisina vielä pari viikkoa.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Testissä Polarin asiakaspalvelu

Yksi mieleenjäävimpiä näkemiäni myyntilauseita oli kirpputorilla myytävässä nauhurissa ollut kyltti: "ei toimi, muuten ehjä".
Erään suomalaisen matkapuhelinyhtiön asenteessa oli aikanaan hiukan samaa. Laitteet olivat maailman parhaita ja vika oli aina käyttäjässä, joka kuitenkin osasi sujuvasti käyttää kilpailijamerkin koneita. Sillä asenteella ei globaalissa kilpailussa pärjää.
Ovatko ajat muuttuneet? Otin testiin Polarin asiakaspalvelun. Uusi Polar V800-mittarini oikutteli muuttamalla harjoitusnäkymiään omin päin. Lähtökohtani oli, että teen taas jotain väärin, mutta lopulta vakuutuin siitä, että jossain on ongelma. Toinen pulma oli johdon liittämisessä. Sitä piti välillä puristaa sormin ja silti yhteys tahtoi katketa.
Polarin sivuilta löytyi lomake, jonka täyttämällä saattoi ottaa yhteyttä asiakaspalveluun. Vähään aikaan ei kuulunut mitään, sitten tuli ilmoitus, että asiakaspalvelussa on ruuhkaa ja sieltä vastataan heti kun pystytään.
Uskoin jo kysymykseni hautautuvan jonnekin ikuisiksi ajoiksi, mutta sitten alkoi tapahtua. Asiakaspalvelusta laittoi sähköpostia Birgitta, joka varmisti ensin, että olen käyttänyt asianmukaisia ohjelmia. Kerroin nyt myös johto-ongelmasta ja esitin arveluni sen liittymisestä synkronointipulmiin.
Hyvin nopeasti Birgitta pyysi mittarin sarjanumeroa, tihrustin sitä suurennuslasin avulla ja lähetin eteenpäin. Pian tuli ilmoitus, että Polar lähettää minulle uuden mittarin ja johdon ja palautan sinne nykyisen.
Olin yllättynyt. Ei oikeastaan pitäisi olla, sillä juuri näinhän yrityksen pitää toimia. Asiakas voi olla joskus oikeassa ja hänet kannattaa pitää tyytyväisenä. Polar saa tässä vaiheessa palvelusta täydet viisi tähteä. Nyt odotan jännityksellä postipakettia. Ehkä jo Sibelius-maratonilla uutuuttaan kiiltävä mittari siivittää askeleeni uuteen ennätykseen.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Entä jos saavutan tavoitteen?

Avioero omakotitalon valmistuttua, äkkikuolema eläkkeelle jäätyä - kaikki tuntevat tapauksia, joissa kauan odotettu tavoite ei tuokaan sitä, mitä on kuviteltu. Tavoitteen saavuttaminen on tunnetusti vaarallista jos siihen ladataan liikaa odotuksia.
Onneksi minulla ei ole tätä vaaraa. Tällä hetkellä näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä, että saavuttaisin tänä vuonna tavoitettani, siis neljän tunnin alitusta maratonilla.
Juoksin eilen maratonvauhdilla 13 kilometriä ja syke näytti nousevan tasaisesti. Se ei lupaa hyvää. Loput kolme kilometriä lenkistä juoksin verkalleen. Kunto ei vain nouse, olen yrittänyt kaikkea, on pitkiä ja lyhyitä lenkkejä, on hitaita ja nopeita, on kiihtyviä ja vaihtelevia.
Nyt on myönnettävä, että neljän tunnin alitus saattaa olla yksi niistä lukuisista asioista, joihin minulla ei yksinkertaisesti ole edellytyksiä.
Vielä on aikaa harjoitella ja siksi on edelleen pieni mahdollisuus. Mutta se vasta hirivittääkin. Entä jos saavutan tavoitteen, lakkaako juokseminen kiinnostamasta ja tuleeko sen tilalle jokin uusi harrastus? Vuoristokiipeily? Postimerkkeily?

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Ikä ei ole este

http://www.hs.fi/elama/a1435719538076

Torstain Hesarin ultrajuoksujutussa oli paljon seikkoja, jotka kolahtivat (nuorisolle tiedoksi: tällaista ilmaisua todellakin käytettiin 80-luvulla). Ensinnäkin koulun liikuntanumeron ja kestävyysjuoksutaipumuksen käänteinen korrelaatio. Minullakin oli olematon liikuntanumero, sillä en ollut hyvä telinevoimistelussa enkä joukkuelajeissa. Minut valittiin viimeisenä jalkapallojoukkueeseen, vaikka tein kerran maalinkin. Tosin omaan maaliin, mutta kuitenkin.
Pidin kyllä suunnistuksesta, mutta sitähän oli vain pari kertaa vuodessa. Nyt on pakko jossitella. Entä jos pitkät juoksumatkat olisivat sisältyneet koulun liikuntaohjelmaan, ja olisin huomannut pitäväni juoksemisesta? Entä jos olisin saanut myönteisiä liikuntakokemuksia? Olisinko aloittanut juoksemisen tai ainakin pitänyt paremmin kuntoa yllä? Olisinko pitkässä juoksussa parempi?
Olen näissä teksteissä luetellut runsaasti asioita, jotka ovat menneet väärin. Tuo varhainen liikunnan muodostuminen turhaan suorastaan vastenmieliseksi on varmasti virheistä suurin.
Toinen kiinnostava asia oli iän ja pitkänmatkan juoksun suhde. Tiedän kyllä, että ikävuosien myötä pienenee hapenottokyky, lihasvoima ja ylipäätään kaikki muu paitsi eturauhanen. Maratonien tuloksista voi kuitenkin helposti nähdä, että vauhti ei juurikaan hiljene iän myötä. Itse asiassa pärjään kai suhteessa paremmin nykyisessä ikäluokassa kuin seuraavassa, johon siirryn vuoden päästä. Siinä vaiheessa ovat nimittäin mukana vain tosiharrastajat.
Kolmas tutun kuuloinen asia oli puhe juoksun meditatiivisesta puolesta. Aina joskus pääsee ns. flow-tilaan, jossa kaikki vain sujuu. Tosin tässäkin jutussa ilmeni tietty ristiriita: meditatiiviseen tilaan ei kuulu kilpailu, ei edes oman itsensä kanssa.
Tänään ei flow-tilaa löytynyt 12 kilometrin lenkillä ja ikäkin oli jo haittaavinaan. Onneksi selitys löytyy tällä kertaa muualta kuin omasta kunnosta: mittari näyttää jo yli 30 asteen lämpöä.