http://www.hs.fi/elama/a1435719538076
Torstain Hesarin ultrajuoksujutussa oli paljon seikkoja, jotka kolahtivat (nuorisolle tiedoksi: tällaista ilmaisua todellakin käytettiin 80-luvulla). Ensinnäkin koulun liikuntanumeron ja kestävyysjuoksutaipumuksen käänteinen korrelaatio. Minullakin oli olematon liikuntanumero, sillä en ollut hyvä telinevoimistelussa enkä joukkuelajeissa. Minut valittiin viimeisenä jalkapallojoukkueeseen, vaikka tein kerran maalinkin. Tosin omaan maaliin, mutta kuitenkin.
Pidin kyllä suunnistuksesta, mutta sitähän oli vain pari kertaa vuodessa. Nyt on pakko jossitella. Entä jos pitkät juoksumatkat olisivat sisältyneet koulun liikuntaohjelmaan, ja olisin huomannut pitäväni juoksemisesta? Entä jos olisin saanut myönteisiä liikuntakokemuksia? Olisinko aloittanut juoksemisen tai ainakin pitänyt paremmin kuntoa yllä? Olisinko pitkässä juoksussa parempi?
Olen näissä teksteissä luetellut runsaasti asioita, jotka ovat menneet väärin. Tuo varhainen liikunnan muodostuminen turhaan suorastaan vastenmieliseksi on varmasti virheistä suurin.
Toinen kiinnostava asia oli iän ja pitkänmatkan juoksun suhde. Tiedän kyllä, että ikävuosien myötä pienenee hapenottokyky, lihasvoima ja ylipäätään kaikki muu paitsi eturauhanen. Maratonien tuloksista voi kuitenkin helposti nähdä, että vauhti ei juurikaan hiljene iän myötä. Itse asiassa pärjään kai suhteessa paremmin nykyisessä ikäluokassa kuin seuraavassa, johon siirryn vuoden päästä. Siinä vaiheessa ovat nimittäin mukana vain tosiharrastajat.
Kolmas tutun kuuloinen asia oli puhe juoksun meditatiivisesta puolesta. Aina joskus pääsee ns. flow-tilaan, jossa kaikki vain sujuu. Tosin tässäkin jutussa ilmeni tietty ristiriita: meditatiiviseen tilaan ei kuulu kilpailu, ei edes oman itsensä kanssa.
Tänään ei flow-tilaa löytynyt 12 kilometrin lenkillä ja ikäkin oli jo haittaavinaan. Onneksi selitys löytyy tällä kertaa muualta kuin omasta kunnosta: mittari näyttää jo yli 30 asteen lämpöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti