sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Ideaparkjuoksu - paljon kehuja ja yksi moite


Ideaparkjuoksun lilanväristä paitaa kehtaa käyttää. 

Kartanoita, maataloja, kukkivia omenapuita, pihlajien tuoksuvia kukkapilviä, hevosia laitumella, ruohottunut järvi... Ideapark-juoksun reitin jälkipuolisko kulki mitä ihastuttavimmassa vanhassa maalaismaisemassa. Olisin nauttinut siitä vielä enemmän, jos ranteessa oleva kello ei olisi paljastanut, miten paljon olin jäljessä aikatavoitteesta.
Olin harjoitellut aivan liian vähän, tiesin hyvin, etten ole vielä minkäänlaisessa kunnossa. Vielä liikkeelle lähdettäessä pohdin millaisen tavoitteen ottaisin. Mutta kun heti alussa oli alamäki ja juoksu tuntui aivan kevyeltä ja edessä näkyi kahden tunnin jänis, päätin ottaa riskin. Lähtisin tavoittelemaan kahden tunnin alitusta. Tavoitteesta voisi matkalla luopua, mutta jos heti alun ottaisi verkkaisesti, kahden tunnin alittamiseen ei olisi mitään mahdollisuuksia.
Ruuhkassa oli pakko ohitella, ensimmäistä laskua seurasi tietenkin nousu, mutta juoksu sujui, ja ensimmäisen kilometrin täyttyessä olin vain pari sekuntia jäljessä tavoiteajasta. Olin liikkeellä kevyimmillä Adidaksen kengilläni ja juuri asfaltilla ne tuntuivat suorastaan antavan lisää vauhtia. Seuraavassa alamäessä pääsin jo tavoitevauhtiin. Ja kolmen kilometrin kohdalla olin pari sekuntia edellä. Minä yllättäisin kaikki, itsenikin.
Seuraavat kilometrit pysyin tasaisen välimatkan päässä kahden tunnin jäniksestä, jonka vihreä ilmapallo keikkui vain muutaman kymmenen metrin päässä. Mutta sitten alkoi nousu kohti kirkonkylää, ja urheilukentälle poiketessa tunsin miten askel alkoi painaa. Oli pakko keventää, muuten saattaisin hyytyä kokonaan, matkaa oli sentään jäljellä vielä 14 kilometriä. Voisinhan minä taas lisätä vauhtia myöhemmin, uskottelin itselleni. Katsoin kelloa, keskivauhti oli jo kymmenen sekuntia jäljessä tavoitteesta.
Pahimmat mäet olivat takana ja lisäsin hiukan vauhtia. Oikealle jäi Hakkarin kartano, jonka ravintolassa muuten saa kesäaikana maakunnan parhaita lounaita historiallisessa ympäristössä, silta vei yli Kuokkalankosken, jossa vesi virtasi kovin ruskeana, nousua kohti keskiaikaista kirkkoa, sitten vielä rautatien ylittävälle sillalle, ja lopulta alamäkeä. Se ei enää auttanut, nousu oli siirtänyt tavoitteen niin kauaksi, että kahden tunnin alittamisesta oli enää turha haaveilla. Sen myöntäminen oli itse asiassa vapauttavaa. Nyt juoksisin vain itseäni vastaan. Paitsi tuon sadan metrin päässä juoksevan keltapaitaisen ottaisin vielä kiinni, samoin hänen edellään juoksevan musta-asuisen. Viimeistään loppukirissä näyttäisin niille.
Seurasi koko juoksun hienoin osuus, kun ruohottuneen, lintujen huutoja tulvivan Ahtialanjärven jälkeen käännyttiin soratielle ja Ahtialan kylään. Mikä maalaisidylli, ja aivan lähellä modernia ja kiihkeästi kasvavaa Tamperetta. Jostain syystä juoksukin taas helpottui, maasto oli loivasti kumpuilevaa ja tappavat ylämäet puuttuivat. Ja se keltapaitainen oli yhä lähempänä. Pari kävelemään sortunutta kanssakilpailijaa jäi taakse. No, joku meni kyllä ohitsekin, mutta sitä ei muistella.
Nyt en tarkkaillut enää vauhtia, sillä tavoitteita ei ollut. Jälkikäteen saatoin huomata, että juuri tälle osuudelle ajoittuivat kaikkein hitaimmat kilometrit. Mutta sillä ei ollut enää merkitystä, nyt saatoin nauttia maisemista. Ja nyt aloin jo vakuuttua siitä, että selviäisin kunnialla loppuun. Sekään ei ollut itsestään selvää, tänä keväänä en ollut juossut 16 kilometriä pitempää matkaa. Ja kaiken lisäksi lokakuisella maratonilla mustunut isovarpaan kynsi oli juuri irtoamassa ja voisi aiheuttaa pahan kipeytymisen.
Viimeisellä huoltopisteellä otin vesimukin, en pysähtynyt, kaadoin vettä suuhun ja rinnuksille ja ohitin kaksi juomaan pysähtynyttä, myös sen keltapaitaisen. Joko uskaltaisin aloittaa loppukirin? Ei vielä, päätin lähteä vauhtiin vasta kun 20 kilometriä olisi täynnä. Ja siinä se tuli, lopulta yllättävän äkkiä. Lisäsin vauhtia, ohitin vielä yhden juoksijan, Ideapark oli jo näkyvissä, vielä viimeinen nousu, jossa pääsin yhden kilpailijan ohi, ja sitten maalissa.
Olin tyytyväinen. Kunnes tutkin tuloksia. Oli käynyt juuri kuten tilastoista olin päätellytkin. Uuteen sarjaan siirtyminen vain huonontaisi sijoituksiani. Jätin taakseni 35 miestä, joista yleisestä sarjasta 17 ja nelikympppisten sarjasta 15. Mutta omassa sarjassani en saanut minkäänlaista sijoitusta, vaikka keskimääräinen kilometrivauhti oli ihan kelpo 5.55. Vanhempien sarjoista ovat tavalliset juoksijat karsiutuneet, mukana on enää todellisia harrastajia ja entisiä kilpaurheilijoita. Jotain kertoo se, että Ideaparkjuoksussakin miesten kuusikymppisten sarjan voittaja olisi vielä yleisessäkin sarjassa sijoittunut tuloksellaan kymmenen parhaan joukkoon.
Pari ilonaihetta tulosten tarkastelu sentään antoi. Viimeinen kilometri oli mennyt reilusti alle kahden tunnin alitusta lupaavan vauhdin. Kaiken lisäksi Polar kertoi, että juoksuindeksi oli 47, mikä laskettaisiin erinomaiseksi tulokseksi vielä jos olisin 20 vuotta nuorempi. Ehkä vielä sittenkin pystyn joskus parantamaan Kankaanpäässä juostua omaa puolikkaan ennätystä 1.57.17.
Ideaparkjuoksu oli hieno kokemus, mäkisyydestään huolimatta reitti oli antoisa ja järjestelyt toimivat. Reitin varrella oli paljon kannustajia ja ohjelmaakin oli tarjolla, Hakkarissa ensin mainion nostalginen rautalankabändi aitoine Vox-vahvistimineen, kirkonkylässä haitariryhmä ja myöhemmin vielä yksinäinen klarinetisti.
Mutta sitten se yksi moite. Kun lähtöaika on klo 13, lounasta ei kannata syödä. Klo 15 kahden tunnin juoksun jälkeen ravinnontarvetta alkaa väistämättä olla, ja maalissa odottavan tarjoilun ajatteleminen saa jaksamaan vielä viimeisenkin nousun. Mitalin jälkeen käteen annettiin lupaavan näköinen pussi, ja aloin tutkia sitä toiveikkaasti. Saalis oli laiha. Aterian maittavin anti oli banaani. Sen lisäksi pussissa oli neljä pientä annospakkausta. Ensimmäiseksi söin Dexal-energiageelin, ja se kyllä maistui. Seuraavaksi nautin tuubin, jossa luki Ice Power Cold Gel. Siinä oli kyllä mukava mentolin maku ja se todella tuntui viilentävän oloa nimensä mukaisesti, mutta jotenkin rasvainen olo siitä jäi. Magnesium In -nimistä tuotetta oli aivan pieni määrä, ja sekin maistui lähinnä voiteelta. Viimeiseksi söin tuotteen, jonka nimi oli Compeed. Se oli jokseenkin mauton ja kovin sitkeä.

Ideaparkjuoksun jälkeen tarjottu ateria oli niukka ja osittain mauton.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Muutakin kuin juoksua





Monipuolista liikuntaa, kesäisiä maisemia, luonnon läheisyyttä. Soutuvene on yksi parhaita investointejani. 
Joutsenpariskunta lipuu arvokkaasti, silkkiuikku sukeltaa veneen edestä näkymättömiin, rannan tuntumassa tekee tiira kalastussyöksyjään. Soudan hitaasti kesäisen aamun tyyneydestä nautiskellen, vesi liplattaa veneen keulassa ja pitkät ja hitaat aironvedot tuntuvat mukavasti käsissä, selässä ja jaloissa asti. Olen laskenut veneen vesille autiolla uimarannalla, jättänyt auton ja trailerin odottamaan ja lähtenyt soutamaan lähirantaan, jossa veneellä on oma paikkansa kaislikon suojassa.
Viime kesänä vene jäi pihaan. Alkukesä oli niin kylmä ja tuulinen, että sopivaa vesillelaskuaikaa ei löytynyt, ja kun ilmat lämpenivät, aloin perushämäläiseen tyyliin ajatella, että kohtahan tässä on jo syksy ja veneen saisi kuitenkin sitten suurella vaivalla kuljettaa takaisin pihaan. Niin jäi soutaminen koko kesältä.
Soudin eteenpäin, ihastelin rannassa kukkivia tuomia, keikuin ohi ajavan moottoriveneen aalloissa ja lähdin taas soutamaan rauhallista tahtia, kädet vielä tottumattomina talven jäljiltä. Ja samassa oivalsin jotain.
Viime kesänä olin paremmassa juoksukunnossa kuin koskaan. Paransin omaa ennätystäni sekä viidellä että kymmenellä kilometrillä, juoksu tuntui parhaimmillaan vaivattomalta, Polarin juoksuindeksi näytti yhä korkeampia lukuja. Ja silti Hämeenlinnan kaupunkimaratonin puolikkaalla sammuin siinä vaiheessa kun olisi pitänyt aloittaa loppukiri, ja Kankaanpään maratonilla romahdin täysin. Edellisenä kesänä en ollut ehtinyt juosta yhtä paljon ja olin kuitenkin tehnyt oman ennätykseni puolikkaalla.
Mitä eroa näillä kesillä oli? Ei oikeastaan mitään muuta kuin se, että viime kesänä en soutanut. Olisiko uupuminen pitkällä matkalla johtunutkin lihaskunnon puutteesta? Soutamallahan saa hyvin tasapainoista ja monipuolista lihaskuntoa, sekä kädet että selkä vahvistuvat. Kaikissa ohjeissa korostetaan lihaskunnon merkitystä, ja viime kesänä se jäi hankkimatta.
Vedin veneen teloille, vein airot autotalliin ja lähdin yhdistetylle autonhakumatkalle ja juoksulenkille. 14 kilometrin lenkki sujui jo mukavasti, kunto on alkanut talven jäljiltä palautua. Mutta miten sujuisi puolikas viikon kuluttua? Vauhtikestävyyttä en ole päässyt harjoittelemaan vielä ollenkaan, joten mitään tulostavoitteita ei kannata ottaa. Pääsin rantaan, lähdin vetämään traileria kotiin ja päätin, että tänä kesänä liikun monipuolisemmin. Juoksua, pyöräilyä, soutua. Voi olla, etteivät tulokset tälläkään keinolla parane, mutta haittaakaan siitä ei voi olla.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Harjoitusohjelmat ovat oikeasssa ainakin yhdessä asiassa

Suosikkivaatteeni. Adidaksen takki on ohut ja hyvin hengittävä, siinä on tilavat taskut ja huppu. Tiukoissa juoksuhousuissa on yleensä niin pieni tasku, että sinne saa mahtumaan yhden laastarin, jos sen taittelee huolellisesti. Siksi pidän enemmän näistä Niken hiukan väljemmän mallisista housuista, joiden taskuihin menee vaikka kännykkä.  

En usko erilaisiin lehdissä ja kirjoissa julkaistuihin harjoitusohjelmiin. Ihmiset ovat yksilöllisiä. Kuten Hesarissa hiljattain kerrottiin, geneettiset erot ihmisten välillä ovat niin suuria, että joillain lihasvoima jopa heikkeni harjoituksen seurauksena. Tiedetään myös, että kaikilla hapenottokyky ei nouse, vaikka miten paljon harjoittelisi.
On siis aivan mahdoton ajatus, että joku minua tuntematon voisi jossain kirjoituspöydän ääressä tietää, miten verenkiertoni, hengityselimeni ja lihakseni reagoivat erilaisiin harjoituksiin. En usko myöskään juoksukouluihin. Ryhmässä juokseminen lisää aivan varmasti motivaatiota ja tekee harjoittelusta hauskempaa, mutta samaa tahtia kaikkien ryhmäläisten kunto ei voi kehittyä. Todelliseen kehittymiseen tarvittaisiin henkilökohtainen valmentaja.
Yhdessä asiassa ohjelmat kuitenkin ovat selvästi oikeassa. Niissä ei koskaan suositella kauden alkuun viikon flunssaa ja kahden viikon juoksutaukoa.
Parin viikon paussi oli tuhoisa, kun kunto oli talven jäljiltä muutenkin tärviöllä. Vasta viime viikolla pääsin normaaliin harjoitteluvauhtiin. Tiistaina oli vuorossa kymppi ja perjantaina kevään ensimmäinen kunnollinen pitkä lenkki. Juoksin 16 kilometriä rauhallista tahtia miellyttävässä maaseutuympäristössä, eikä tällaisen matkan pitäisi vielä tuntua jaloissa. Nyt jalat alkoivat kuitenkin jäykistyä loppumatkasta niin paljon, että mieleen nousi pohdintoja juoksuharrastuksen järkevyydestä. Juoksusta puuttui edelleen nautintoa, vaikka olosuhteet olivat aivan ihanteelliset.
Uudet New Balancen kengät osoittautuivat sentään oivalliseksi valinnaksi. Lenkki sisälsi metsäautotietä sekä hiekkatietä, jolle oli juuri levitetty karkeaa soraa. Epätasainen alusta ei haitannut maastokelpoisilla kengillä.
Toinen positiivinen seikka oli, että viimeistään tällä lenkillä huomasin, että Helsinki City Runiin olisi nyt ollut turha mennä. Oli siis onni, että työmatka esti ajoissa ilmoittautumisen. Harmittavaa tietenkin oli, että näin katkesi perinne. Olen sentään osallistunut Helsinki City Runiin säännöllisesti vuodesta 2015 lähtien.
Jokin tavoite pitää olla, siksi olen nyt ilmoittautunut Ideapark-juoksuun toukokuun lopussa. Mitään tuloksia on turha yrittää, viisaampaa on ottaa tapahtuma hyvänä tilaisuutena juosta pitkä lenkki mukavassa ympäristössä. Tietenkin pitää yrittää ajatella positiivisesti: ainakaan en pääse toukokuun loppuun mennessä ylikuntoon.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Eräitä huomioita sairauksien vaikutuksesta, kevään edistymisestä sekä juoksutarvikkeiden hinnan ja toimivuuden käänteisestä vastaavuudesta

Maailma oli muuttunut parin viikon juoksutauon aikana. 

Tuskin olin ehtinyt saada lääkäriltä terveen paperit, kun jouduin ankaran taudin kouriin. Kuumetta, kurkkukipua, nuhaa, yskää, voimattomuutta, päänsärkyä. Siis ihan tavallinen flunssa. Se vei vuoteeseen pariksi päiväksi ja esti liikkumisen tehokkaasti. Kun ennen tautia oli vielä ollut parin päivän työmatka, juoksutauolle tuli mittaa kaksi viikkoa, ja kaikki tämä juuri kun olin pääsemässä taas jonkinlaiseen vireeseen. Onneksi tuleva työmatka oli estänyt ilmoittautumasta Helsinki City Runiin.
Tänään sain potemisesta tarpeekseni. Lähdin liikkeelle ja päätin juosta sen verran kuin hyvältä tuntuu. Alku oli tietenkin vaikeaa, jalat olivat kankeina ja ensimmäinen mäki sai hengästymään. Mutta mikä ilo olikaan tarkkailla maiseman muutosta. Kahdessa viikossa oli tullut kesä. Koivujen hento viherrys oli niin vastustamattoman kutsuva, että oli pakko jatkaa. Riisuin takin ja juoksin t-paidassa kohti kevätmaisemaa. Siinä häivähti jokin muisto etäisestä nuoruudesta, oli kuin mielessä olisi alkanut soida jokin ammoin unohtunut laulu, jossa elämä herää ja kaikki on vielä edessä, jossa odotetaan pitkää ja kuumaa kesää, jonka aikana voi tapahtua mitä tahansa.
Tässä iässä on turha odottaa, että kevään lupaus realisoituisi joksikin erityiseksi tapahtumaksi kesän aikana. Eikä silloin muinoinkaan mitään erityistä tapahtunut. Sen verran kevätajatukset kuitenkin kannustivat sairauden runtelemaa ruumista, että en malttanut kääntyä takaisin. Tulin juosseeksi kymmenen kilometriä. Juoksuindeksikin näytti aivan kelvollista lukemaa. Saattaisin sittenkin olla jonkinlaisessa kunnossa Ideapark-juoksun aikaan.
Tänään käytin toista kertaa uutta vesipulloa. Niitä on kaapissa monenlaisia, on Adidasta ja Davidia ja urheiluliikkeiden omia merkkejä, on vyötärölle kiinnitettäviä pullosarjoja ja ties mitä. Mutta nyt olen saanut parhaan kaikista: tavallinen pieni Novelle-pullo, johon olen kiinnittänyt jostain lentokentältä ostetun vissypullon korkin. Vettä tulee juuri sopivasti, "oikeista" pulloista sitä tulee usein liian ohuena suihkuna, pullo istuu käteen täydellisesti, ja kaiken lisäksi siinä on sopiva määrä vettä tavalliselle kympin lenkille. Mutta laadusta saa aina maksaa. Tässä tapauksessa peräti 10 senttiä.


maanantai 2. toukokuuta 2016

Lopullinen tuomio

EKG:n tulos näyttää tasaiselta, mutta kestääkö sydän rasitusta?

Harvasanainen kardiologi lukee tutkimustuloksia, takoo tietokoneen näppäimistöä kahdella sormella, kysyy välillä jotain lyhyesti ja kirjoittaa taas. Ja kaiken aikaa hän on huolestuneen näköinen.
Minäkin alan huolestua. Kaikki vaihtoehdot vaikuttavat huonoilta. Ehkä hän ehdottaa, että juoksen tästä lähtien vain lyhyitä lenkkejä. Tai että en osallistu mihinkään juoksutapahtumiin, joissa kilpailuvietti houkuttelisi vaaralliseen ylirasitukseen. Tai sitten tulossa on täydellinen juoksukielto, käsky elää loppuelämäni rauhallisesti, välttää rasitusta ja kaikkea mikä saisi sykkeen kohoamaan.

Olin hakeutunut tutkimuksiin, koska niin oli jossain kehotettu. Olin tulkinnut kehotusta väljästi. Muistaakseni ohje ei ollut, että liikuntaa harrastamattoman kannattaisi mennä lääkärintarkastukseen kolme vuotta ensimmäisen maratonin jälkeen. Vasta tasavuosien täyttäminen tarjosi sopivan perustelun lääkäriajan varaamiseen. Minun sukupolveni suomalainen mieshän ei mene lääkäriin, jos sinne vielä omin jaloin pääsee. 

Saan käsivarteni ympärille mansetin, lääkäri pumppaa painetta, katsoo lukemia ja hymähtää niille. Riisun paidan, asetun tutkimuspöydälle, lääkäri painelee rintakehää eri kohdista ja minun pitää kertoa, miltä missäkin kohdassa tuntuu.

Olin suunnitellut tutkimuksiin menoa jo pitkään. Sykemittarin lukemat olivat huolestuttaneet. Ensinnäkään tämän ikäisellä ihmisellä ei maksimisykkeen pitäisi olla 188. Toiseksi syke vaihteli oudon jyrkästi etenkin juoksun alussa. Tuskin Polarin sykemittari ainakaan joka kerta reistaili niin paljon. Ja tänä keväänä kunto ei tahtonut lähteä nousuun. Tosin lenkitkin olivat erinäisistä syistä jääneet aivan liian vähiin. 

Puen paidan ylleni, kardiologi asettuu taas koneensa ääreen ja tekee viimeiset muistiinpanot. Selailen saamiani koetuloksia ymmärtämättä niistä mitään. Lääkäri yskäisee ja alkaa ladella tuomiotaan.

Juoksuhistoriani oli lyhyt, mutta muistelin jo kaiholla vanhoja hyviä aikoja. Kun aloitin, kunnon kohoaminen oli suorastaan hämmästyttävää. En ollut koskaan juossut, aloitin kolmesta kilometristä ja parin viikon sisällä juoksin jo kymmenen kilometriä ja kohta kaksikymmentä. Kaiken lisäksi ajatkin paranivat niin, että kuukauden sisällä juoksemisen aloittamisesta olin jo alittanut kympillä 60 minuutin rajan. 

Ensimmäiseksi kardiologi sanoo, ettei sykemittariin aina voi luottaa. Jos en tunne mitään oireita vaikka syke näyttäisi vaihteleva kovasti, siitä ei tarvitse välittää. Ja että syke nousee liikkeelle lähdettyä, asettuu sitten sopivalle tasolle ja alkaa taas kohota matkan edistyessä. Ja maksimisyke on täysin henkilökohtainen. Sen jälkeen hän selittää, miten ylimääräisen tuntuiset lyönnit ovat normaaleja, niitä vain tulee tietty määrä. Siinä varmaan olivatkin sitten hyvät uutiset. Kohta hän sanoo "mutta", ja latelee lopullisen tuomion.

Olin käynyt kaksissa verikokeissa ja EKG:ssä, kulkenut vuorokauden johtoihin ja antureihin puettuna, täyttänyt päiväkirjaa. Olin ollut jopa kuulotutkimuksessa. Työterveyslääkäri oli kirjoittanut lähetteen kardiologille, jonka vastaanottoaika oli peräti 45 minuuttia. Miten tutkimukset jatkuisivat? Rasituskokeita? Kuvauksia? Jotainhan minussa täytyi olla pahasti vialla, muuten ei ollut selitettävissä se, että en pysynyt kilpailuissa nuorten miesten vauhdissa. 

"Kovakuntoinen mies", kardiologi sanoo.
"Sydämen puolesta voitte juosta aivan niin paljon kuin haluatte. Eikä tuloksissa ole minkäänlaisia merkkejä sepelvaltimotaudista. Rasituskokeeseen ei tarvitse mennä. Kaikki veriarvot ovat normaaleja. Vauhtia vaan."