sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Aikatavoitteet saivat jäädä

Ensimmäisten kilometrien aikana askel oli vielä näin lennokas, mutta sitten juoksusta tuli kamppailua keskeyttämistä vastaan. 


Sillä hetkellä päätin keskeyttää. Kramppi oli iskenyt jo pari kertaa, mutta huoltopisteen suolakurkkujen avulla olin päässyt jatkamaan. Nyt tuntui etten saa jalkaa liikkumaan enää minnekään, kouristukselta tuskin pystyisin edes kävelemään. Kilometrejä oli takana vasta 30.
Silloin hän lennähti paikalle kuin pelastava enkeli, kaivoi repustaan suolatabletteja, tarjosi urheilujuomaa, hymyili, rohkaisi ja kannusti, ja niin jatkoin taas jo kovin hidastunutta matkantekoani.
Hän oli juuri oikealla paikalla oikeaan aikaan. Tuo tuntemattomaksi jäänyt huoltaja oli vain yksi ilmentymä Kankaanpään maratonin ilmapiiristä. Taivallukseni oli viimeisellä kymmenellä kilometrillä ontuvaa ja kaikille kävi selväksi, ettei minusta tule oikeaa maratoonaria, mutta pienintäkään ylenkatsetta ei ollut sen paremmin järjestäjien kuin toisten kilpailijoiden taholta. Vain kannustusta, ymmärrystä ja rohkaisua. Sen takia tämä kannatti taas kokea.
Olosuhteet olivat kohdallaan kaunista syyssäätä myöten. Itse juoksu meni kuitenkin alle kaikkien odotusten. Jo ensimmäisen kympin aikana huomasin, että nyt ei vain kulje. Ehkä lähdin liian nopeasti, mutta toisaalta kramppi olisi saattanut iskeä yhtä hyvin hitaammassakin vauhdissa. Syytän kolmen viikon juoksutaukoa. Polven kipeytyminen sekoitti valmistautumisen perusteellisesti. Vasta viimeisellä viikolla polvi oli kivuton, mutta siinä vaiheessa ei enää kannattanut juosta. Etenkin pitkiä lenkkejä olin tehnyt aivan liian vähän.
Vuosi sitten olisin ollut selvästi paremmassa kunnossa. Silloin juoksin kuitenkin vain puolikkaan, koska en kuitenkaan olisi pystynyt tavoittelemaan neljän tunnin aikaa.
Nyt huomasin jo 25 kilometrin kohdalla, että saan unohtaa kaikki aikatavoitteet. Päämääränä oli enää maaliin pääseminen. Sain nyt kuitenkin juostua yhteen menoon kolme ensimmäistä kierrosta, vasta viimeisellä kierroksella oli pakko antaa periksi ja muuttaa kävelyvauhtiin hiipunut ontuva juoksu kävelyksi.
Maalisuoralla sentään otin loppukirin ja sain parannettua ennätystäni 20 minuutilla. Onhan sekin saavutus. Siihen ei edes Usain Bolt pysty.


maanantai 12. lokakuuta 2015

Kankaanpään maraton odottaa

Monta asiaa ehtii ajatella, ennen kuin tämä reitti on kierrettynä neljään kertaan, 

Tällä viikolla on menossa maratonharjoittelun se vaihe, jossa aina olen ollut parhaimmillani: palautuminen ja hiilihydraattien tankkaaminen.
Itse juoksu on sitten sujunutkin jossain määrin heikommin. Viikko sitten sunnuntaina juoksin yhdeksän kilometrin lenkin, tiistaina oli tarkoitus tehdä pitkä lenkki, mutta polvi tuntui koko päivän aralta. Lauantaina kokeilin vitosen verran, ja polvi kesti, mutta tänään taas tuntuu lievää kipua. Miten mahtaa käydä lauantaina?
Harjoittelu jäi siis aivan liian vähiin hyvistä suunnitelmista huolimatta. Aion silti lähteä Kankaanpäähän ja juosta sillä tavalla kuin sopivalta tuntuu ilman suurempia aikatavoitteita. Maratonille ilmoittautuneita on nyt 147. Se on juuri sopiva määrä, jokainen voi juosta omaa tahtiaan ilman ruuhkaa, mutta ilmassa on riittävästi urheilujuhlan tuntua.
Olen muuten kahden viime vuoden kunnonkohennushuumassani salaa toivonut, että vielä joku erehtyisi iästäni niin paljon, että kysyisi papereita. Eilen niin melkein kävi. Museon kassalla minulle tarjottiin eläkeläislippua. Vai vielä eläkeläinen! Minä joka sentään olen paremmassa kunnossa kuin 40 vuotta nuoremmat varusmiehet keskimäärin!
Mutta ehkä tämä ensimmäinen eläkeläiseksi kutsuminen oli juuri tarpeellinen henkinen kolaus. Saakoon se minut sisuuntumaan ja juoksemaan pienemmistä polvikivuista perustamatta.

torstai 1. lokakuuta 2015

Syksy, luopumisen aika

Syksy on verhonnut talon, josta eilen lähdin lenkille.

Syksy. Sade, jaloissa kahisevat keltaiset lehdet, sängelle puidut pellot, lintujen rivistöistä notkuvat langat, metsän syvenevä hiljaisuus.
Tämä on muutoksen ja luopumisen aikaa. Ehkä minullekin. Maratonin aion juosta Kankaanpäässä, mutta entä sitten? Jatkuuko harrastus ja kuinka aktiivisena?
Se riippuu maratonin onnistumisesta, ei tavoiteaikojen saavuttamisesta niinkään, vaan siitä miltä tuntuu. Juoksemisesta, tai mistä tahansa harrastamisesta, pitää saada jotain. Juuri nyt alan olla siinä vaiheessa, että pelkkä lenkille lähteminen tuntuu jo velvollisuudelta. En tunne kehittyneeni riittävästi.
Eilen juoksin 17 kilometriä Keskuspuistossa, ja väsyin yllättävän paljon. Viimeksi juoksi pitemmän  lenkin kotona maalla hiljaisia hiekkateitä pitkin eikä se tuntunut ollenkaan näin raskaalta.
Niin kaunista ja vaihtelevaa kuin Helsingin Keskuspuistossa onkin, siinä on juoksijan kannalta ongelmansa. Tasaista kohtaa ei ole lainkaan, vain nousua tai laskua, ja kumma kyllä voisin vakuuttaa, että ylämäkiä on enemmän. Toinen ongelma on se, että kunnollista pitkää lenkkiä on vaikea saada kokoon, nytkin juoksin vielä Töölönlahden ympäri saadakseni sopivan mitan. Ja kolmas ongelma ovat pyöräilijät. Pimeyden keskeltä ilmaantuu äänettömästi suihkivia valottomia pyöriä, joista ei voi tietää mihin suuntaan ne ovat risteyksessä menossa.
Sekä työssäni että harrastuksissani olen jakautunut moneen suuntaan. Liikunnalliset harrastukset ovat vaihdelleet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana: moottorivene, purjevene, pyöräily, soutu. Siinä välissä muutaman vuoden vei museoauton parissa puuhailu. Kaikista harrasteista on ollut sekä hupia että huolta. Kaikista olen myös oppinut jotain.
Juokseminenkin on opettanut paljon. Tiedän nyt paljon enemmän ihmisen fysiikasta ja ravinnosta ja urheilun historiasta Olen oppinut ymmärtämään urheilijoita. Tavallinen penkkiurheilijahan ei voi käsittää, miksi huippujenkin tulokset vaihtelevat. Omat kokemukset ovat opettaneet, että ihminen ei ole kone (ehkä Usain Boltia lukuunottamatta). Joskus vain kaikki sujuu, toisinaan taas ei mikään, vaikka kaikki olosuhteet olisivat samat. Vielä kaksi vuotta sitten saatoin naureskella tutulle selitykselle "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää". Mutta nyt tiedän, että se on totta. Ihminen ei voi hallita itseään. Voi tehdä vain parhaansa, eikä se ole joka päivä sama.
Kaksi vuotta sitten opin myös sen, että sisältään voi löytää sellaisia voimavaroja, joiden ei tiennyt olevan olemassakaan. Pitää vain yrittää, pitää uskaltaa, mutta pitää myös tunnustaa, jos johonkin ei kerta kaikkiaan ole edellytyksiä. Miksi tehdä vain sitä, mikä on helppoa?
Hienoimmin asian ilmaisi John F. Kennedy ilmoittaessaan 1962, että Yhdysvallat lennättäisi ihmisen kuuhun: "Me olemme päättäneet mennä kuuhun tällä vuosikymmenellä ja tehdä muita asioita, ei siksi että ne olisivat helppoja, vaan siksi että ne ovat vaikeita, koska päämäärä saa meidät organisoimaan ja mittaamaan kaiken energiamme ja taitomme, koska haaste on sellainen, jonka haluamme hyväksyä, jota me emme halua lykätä, ja jonka me aiomme voittaa."