tiistai 25. huhtikuuta 2017

Juoksua rahan vuoksi

Suomen rahapajan juhlaraha sai minut liikkeelle. 

Liityin tänään niitten joukkoon, jotka ovat juosseet rahan vuoksi.
Näin uutisen Suomen rahapajan itsenäisyyden juhlarahasta ja se sai minut juoksemaan. Oli pakko, se oli ainoa keino rauhoittua. Muuten seurauksena olisi ollut vaikeammin kontrolloitava liikuntamuoto: olisin alkanut hyppiä seinille.
En yleensä hermostu aivan vähästä, mutta jostain syystä tämä juhlaraha sai minut pois tolaltani. Koin sen syvästi loukkaavana. Kuva ei nimittäin ole fiktiota. Perustana on tunnettu valokuva, jossa Paavolaisen Valkoinen terrori -kirjan mukaan teloitetaan punaisia mahdollisesti Tammisaaren maaseurakunnassa.
Kuvan henkilöt ovat selvästi tunnistettavissa. Pitäisin kunninanloukkauksena heitä ja heidän omaisiaan kohtaan, että heidän epäoikeudenmukaista kuolemaansa käytetään kaupallisessa tarkoituksessa. Rahapajan mielestä tämä ei ole kunnianloukkaus.
Tarkistin rahapajan eettiset toimintaohjeet: "Kunnioitamme ja noudatamme YK:n ihmisoikeuksien julistukseen kirjattuja periaatteita." Kyseinen julistus taas sanoo 12. artiklassa, että "älköön loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta."
Haukuttakoon hallitusta kaikesta muusta, mutta ainakin Petteri Orpo reagoi heti näkyvästi. Sittemmin kyllä ilmeni, että hän oli itse ollut hyväksymässä kuvaa. Tosin rahapaja ei missään vaiheessa tuonut esille sitä, että kyseessä on aito dokumentti, mikä saattoi harhauttaa kiireistä ministeriä.
Kaksi hyvää seurausta tästä oli. Ensinnäkin kävi selväksi, että Suomessa on sentään täysjärkisiä ihmisiä, jotka nostavat metelin kun aihetta on. Toiseksi se sai minut juoksemaan, vaikka olin huonon kelin vuoksi jo hylännyt tämän päivän lenkkisuunnitelmat. Ja kas, juokseminen tehosi. En ole enää juuri yhtään hermostunut. Kirjoitan vain vuorotellen blogia, lähetän sähköpostia rahapajalle ja päivitän facebookiin asian uusia käänteitä. Mitähän tekisinkään jos en olisi käynyt rauhoittumassa kuuden kilometrin lenkillä?

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Onko ikä vain numeroita?



Vakuuttuakseni juoksuharrastukseni tuloksellisuudesta otin kuvan tähän mennessä saavuttamistani mitaleista. Juoksijapatsas on vain halpaa muovia, mutta se on arvokas muisto ensimmäisestä maratonista.  



Ikä on pelkkiä numeroita.
Niin mielelläni siihen uskoisin.
Mutta ikä on muutakin kuin numeroita.
Ikä on harvenevia hiuksia, jäykistyviä selkiä, hapenottokyvyn heikkenemistä, palautumisen hidastumista.
Mutta ikä on myös ymmärrystä siitä mikä lopulta elämässä on tärkeää. Ymmärrystä myös siitä, että sekään ei ole kovin tärkeää, jos en koskaan alita neljää tuntia maratonilla.
Jokainen vuosi painaa jaloissa. Huomasin sen viime kesänä. Harjoittelussa ei pitänyt olla vikaa, mutta tulokset vain huononivat. Kun muutama vuosi sitten aloitin, pääsin lähes nollapisteestä hyvinkin nopeasti sellaiselle tasolle, joka nyt talven jälkeen tuntuu tavoittamattomalta.
Olen toki juossut tänäkin vuonna. Pitkien lenkkien sarja alkoi jo perinteisellä autonhuoltojuoksulla, mikä tarkoittaa sitä, että vien auton huoltoon 12 kilometrin päässä olevaan liikkeeseen ja palaan juoksemalla. Pari pitempää lenkkiä olen tehnyt sen jälkeenkin vaikka huhtikuu on ollut hyytävä. Kauden varusteuutuutena on ollut kellottomuus. En ole mitannut sykettä enkä vauhtia vaan edennyt niinkuin tuntuu. Se on ollut suorastaan vapauttava kokemus.
Juuri nyt, tämän ikävuoden viimeisenä päivänä, Polar on taas latautumassa. Aion tehdä jokakeväisen testini ja katsoa meneekö kymppi alle tunnissa kohtuullisen vaivattomasti. Jos se sujuu, saatan harkita taas tapahtumiin osallistumista. Nyt aamulla ilma tuntuu vielä turhan kirpeältä, mutta aion lähteä liikkeelle heti kun pakkanen hellittää. Testin lopputuloksen ja tunnelmat kirjoitan kohta.
Tuloksia odotellessa kerron, että yhtenä syynä juoksuharrastuksen talviaikaiseen hiipumiseen on myös uusi harrastus, tai pikemminkin uudelleen löydetty nuoruuden villitys. On kulunut 35 vuotta siitä kun tein silloin varsin tarpeelliselta tuntuneen vaihtokaupan. Minulla oli sähkökitara mutta ei autoa. Niinpä vanha Fender Stratocaster vaihtui vanhaan Skodaan. Jokainen, joka tietää jotain vintage-Stratojen nykyhinnoista ja tuolloisten takavetoisten Skodien maineesta, ymmärtää ettei vaihtokauppa kuulunut taloushistorian nerokkaimpiin liiketoimiin.
En koskaan ollut saanut Stratoa soimaan siten kuin halusin, joten tuomitsin itseni lahjattomaksi enkä enää edes uneksinut soittamisesta. Viime elokuussa sitten uneksin. Näin unta, että osasin soittaa. Soitin musiikkia, jollaista en muistanut kuulleeni. Entä jos uni voisikin olla totta? Olisiko mahdollista, että olisin salaa oppinut soittamaan näiden kitarattomien vuosikymmenten aikana?
Asiasta pääsi selville vain hankkimalla soittimen. Muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen olen yrittänyt tavoittaa untani tässä vuosien ruostuttamalla tekniikalla soitetussa kappaleessa nimeltä
Näin unta, että osasin soittaa.

No niin, kävin tekemässä testin. Sen päätteeksi aina niin optimistinen Polar V 800 kuulutti "saavutit tavoitteesi". Mistä ihmeestä se muka saattoi tietää tavoitteeni?
Kello oli valitettavasti väärässä. Lenkki kesti kyllä alle tunnin, mutta oikaisin lopussa niin että matkaksi tuli vain yhdeksän kilometriä. Juoksu vain ei tuntunut mukavalta enkä pystynyt pitämään vauhtia. En siis ilmoittaudu Helsinki City Runiin enkä vielä mihinkään muuhunkaan tapahtumaan ennen kuin juoksemisen ilo löytyy uudelleen.