keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Onko ikä vain numeroita?



Vakuuttuakseni juoksuharrastukseni tuloksellisuudesta otin kuvan tähän mennessä saavuttamistani mitaleista. Juoksijapatsas on vain halpaa muovia, mutta se on arvokas muisto ensimmäisestä maratonista.  



Ikä on pelkkiä numeroita.
Niin mielelläni siihen uskoisin.
Mutta ikä on muutakin kuin numeroita.
Ikä on harvenevia hiuksia, jäykistyviä selkiä, hapenottokyvyn heikkenemistä, palautumisen hidastumista.
Mutta ikä on myös ymmärrystä siitä mikä lopulta elämässä on tärkeää. Ymmärrystä myös siitä, että sekään ei ole kovin tärkeää, jos en koskaan alita neljää tuntia maratonilla.
Jokainen vuosi painaa jaloissa. Huomasin sen viime kesänä. Harjoittelussa ei pitänyt olla vikaa, mutta tulokset vain huononivat. Kun muutama vuosi sitten aloitin, pääsin lähes nollapisteestä hyvinkin nopeasti sellaiselle tasolle, joka nyt talven jälkeen tuntuu tavoittamattomalta.
Olen toki juossut tänäkin vuonna. Pitkien lenkkien sarja alkoi jo perinteisellä autonhuoltojuoksulla, mikä tarkoittaa sitä, että vien auton huoltoon 12 kilometrin päässä olevaan liikkeeseen ja palaan juoksemalla. Pari pitempää lenkkiä olen tehnyt sen jälkeenkin vaikka huhtikuu on ollut hyytävä. Kauden varusteuutuutena on ollut kellottomuus. En ole mitannut sykettä enkä vauhtia vaan edennyt niinkuin tuntuu. Se on ollut suorastaan vapauttava kokemus.
Juuri nyt, tämän ikävuoden viimeisenä päivänä, Polar on taas latautumassa. Aion tehdä jokakeväisen testini ja katsoa meneekö kymppi alle tunnissa kohtuullisen vaivattomasti. Jos se sujuu, saatan harkita taas tapahtumiin osallistumista. Nyt aamulla ilma tuntuu vielä turhan kirpeältä, mutta aion lähteä liikkeelle heti kun pakkanen hellittää. Testin lopputuloksen ja tunnelmat kirjoitan kohta.
Tuloksia odotellessa kerron, että yhtenä syynä juoksuharrastuksen talviaikaiseen hiipumiseen on myös uusi harrastus, tai pikemminkin uudelleen löydetty nuoruuden villitys. On kulunut 35 vuotta siitä kun tein silloin varsin tarpeelliselta tuntuneen vaihtokaupan. Minulla oli sähkökitara mutta ei autoa. Niinpä vanha Fender Stratocaster vaihtui vanhaan Skodaan. Jokainen, joka tietää jotain vintage-Stratojen nykyhinnoista ja tuolloisten takavetoisten Skodien maineesta, ymmärtää ettei vaihtokauppa kuulunut taloushistorian nerokkaimpiin liiketoimiin.
En koskaan ollut saanut Stratoa soimaan siten kuin halusin, joten tuomitsin itseni lahjattomaksi enkä enää edes uneksinut soittamisesta. Viime elokuussa sitten uneksin. Näin unta, että osasin soittaa. Soitin musiikkia, jollaista en muistanut kuulleeni. Entä jos uni voisikin olla totta? Olisiko mahdollista, että olisin salaa oppinut soittamaan näiden kitarattomien vuosikymmenten aikana?
Asiasta pääsi selville vain hankkimalla soittimen. Muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen olen yrittänyt tavoittaa untani tässä vuosien ruostuttamalla tekniikalla soitetussa kappaleessa nimeltä
Näin unta, että osasin soittaa.

No niin, kävin tekemässä testin. Sen päätteeksi aina niin optimistinen Polar V 800 kuulutti "saavutit tavoitteesi". Mistä ihmeestä se muka saattoi tietää tavoitteeni?
Kello oli valitettavasti väärässä. Lenkki kesti kyllä alle tunnin, mutta oikaisin lopussa niin että matkaksi tuli vain yhdeksän kilometriä. Juoksu vain ei tuntunut mukavalta enkä pystynyt pitämään vauhtia. En siis ilmoittaudu Helsinki City Runiin enkä vielä mihinkään muuhunkaan tapahtumaan ennen kuin juoksemisen ilo löytyy uudelleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti