sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Vanheneminen vaikutti välittömästi

Kissa tarjoaa omistajalleen monipuolista liikuntaa.


Käsitys, jonka mukaan kissa ei tarjoaisi isännälleen liikuntaa, on aivan väärä. Eilen kuvassa näkyvä roikale oli tiirikoinut tarhansa portin auki eikä kissaa näkynyt missään. Ei auttanut muu kuin lähteä kiertelemään peltoja, teitä, niittyjä, metsikköä ja rantaa. Ei jälkeäkään. Kuljin ja huhuilin, ja kilometrejä kertyi.
Se saattoi olla juuri sopiva lämmittely, kun lähdin ensimmäiselle juoksulenkille uudessa ikäsarjassa. Päätin tehdä perinteisen (jo vuodesta 2015) kevätkuntotestini: jos 10 kilometriä menee vaivattomasti alle tunnissa, olen talven jäljiltä sellaisessa kunnossa, että voin tähdätä johonkin alkukesän tapahtumaan.
Olosuhteet olivat ihanteelliset. Ilma oli viileä, ei satanut, tie oli jo kuiva. Koko viikkona en kuitenkaan ollut ehtinyt juosta ja edellisen viikonlopun kilometritkin olivat huonossa säässä jääneet olemattoman vähäisiksi.
Muutaman sadan metrin lämmittely, sen jälkeen odotin sykkeen laskevan, ja sitten liikkeelle. Päätin etten välitä sykkeestä, vaan pidän nopeuden tasaisesti kuuden minuutin kilometrivauhdissa. Juokseminen tuntui pitkästä aikaa mukavalta, hitaasti juokseminen ja sykkeen tarkkailu kun on jostain syystä raskaamman tuntuista kuin kohtalaisella vauhdilla eteneminen.
Ensimmäisten kilometrien jälkeen olin sopivasti edellä tavoitteesta. Alkoi lenkkini raskain osuus, sillä neljän kilometrin jälkeen on kaksi kilometriä lähes pelkkää nousua. Keskivauhti hiipui, mutta laskin sen riittävän, jos se ei nouse muutamaa sekuntia enempää yli kuuden minuutin. Ja kuuden kilometrin jälkeen oli taas jo hiukan alamäkiäkin. Pisin alamäkiosuus reitilläni alkaa seitsemän kilometrin kohdalla ja kun siinä vaiheessa keskinopeus oli vain muutaman sekunnin jäljellä tavoitteesta, tiesin pääseväni alle tunnin.
Pitkä alamäki asfalttitietä vei keskinopeuden alle kuuteen minuuttiin, ja vaikka viimeisillä kilometreillä oli nousuakin, loppuaika kymmenen kilometrin jälkeen oli 59 minuuttia. Olisin toki päässyt nopeamminkin, mutta ajatuksena oli, etten missään vaiheessa kävisi maksimisykkeen lähellä. Pienen hengähdystauon jälkeen aloin selata Polarin tietoja. Erityisellä kiinnostuksella odotin juoksuindeksiä, joka ei harvojen kevätjuoksujen aikana ollut noussut. Kun lukemat tulivat esiin, koin hetkellisen tyytyväisyyden tunteen: nousua oli neljä pykälää, ja tämä lukema tarkoitti Polarin taulukoiden mukaan parasta mahdollista tulosta. Näytössä todellakin luki "huippu".
Mahtavaa! Kannatti ikääntyä, sillä positiivinen vaikutus tuntui välittömästi. Suosittelen kaikille vanhenemista.
Tuloksen paraneminen saattoi johtua myös kissan kirittämisavusta. Kävelykierrokset vaihtelevassa maastossa olivat ilmeisesti lämmittäneet jalat juuri sopivaan kuntoon. Ei siis kannattanut olla kissalle kiukkuinen ylimääräisestä verryttelystä. Aamupäivällä olin kyllä ollut vähällä vihastua siinä vaiheessa, kun palasin turhalta etsintäretkeltä kotiin ja kissa tuli vaatehuonesta unisen näköisenä ja haukotellen. Se oli nukkunut makeasti sisällä koko ajan. Tämä oli jo toinen kerta, kun lankesin perinteiseen vaatehuoneharhautukseen.


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Viimeiset kilometrit tässä sarjassa

70-luvun moderneinta tekniikkaa: Lasse Virenin rintaan on kiinnitetty elektrodit, taskussa on lähetin, sykettä seurataan vieressä ajavassa Ladassa ja lukemat huudetaan Virenille avoimesta ikkunasta.  

Sateinen sunnuntai kirkastui iltapäivällä. Lähdin liikkeelle juostakseni viimeisen pitkän lenkin ennen siirtymistäni toiseen sarjaan.
Tahmeaa oli alusta saakka. Miltä mahtaakaan juoksu tuntua parin päivän päästä, kun olen oikeasti vanha? Kolmen kilometrin kohdalla aloin lämmitä, mutta sade palasi päivätauoltaan ja ryöpsäytti heti sellaisen annoksen, että oli pakko kääntyä takaisin.
Taakse jäi vain kuusi kilometriä. Ja nuoruus. Tai keski-ikä, jos nyt aivan rehellinen pitää olla.
Onneksi kotona oli odottamassa ystäviltä saatu mainio juoksukirja, Mauno Saaren Juoksemisen salaisuudet. Kirja on ilmestynyt 1979, siis juuri siinä vaiheessa kun ei vielä tiedetty, pystyykö Viren jatkamaan mitalisarjaansa Moskovan olympialaisissa.
Tarkkoja erittelyjä mitalijuoksuista paikoin sekunti sekunnilta, eläytymistä juoksijan tuntoihin armottomissa kilpailuissa ja rasittavan yksitoikkoisissa harjoituksissa, hiukan kurkistusta Virenin yksityiselämään ja taustaan, puhetta doping- ja veritankkausepäilyistä. Lähemmäksi juoksijan elämää tuskin voi päästä.
Arvoitukseksi jäi ainakin tuossa vaiheessa veritankkauksen vaikutus. Joko sitä käytettiin tai sitten Virenin kunnon ajoitus osui kahdesti suorastaan hämmästyttävällä tarkkuudella juuri oikeisiin päiviin. Myös ennen ja jälkeen Münchenin ja Montrealin Viren oli huippujuoksija, mutta ei samalla tavalla voittamaton kuin olympialaisissa. Tämän asian pohtiminen on sikäli turhaa, että kukaan ei voi tietää millaisia keinoja kilpailijat käyttivät.
Journalistisella otteella kirjoitettu kirja on säilyttänyt tuoreutensa hyvin. Kannattaa lukea, jos sen jostain antikvariaatista onnistuu saamaan käsiinsä. Yhtä hienoa kappaletta ette kuitenkaan onnistu saamaan kuin minulla on. Siinä on nimittäin omistuskirjoitus.
Ystävät antoivat kirjan minulle pari viikkoa sitten syntymäpäivien ennakkojuhlissa ravintolalounaalla. Ja kuinka ollakaan, eräs heistä huomasi, että viereisessä pöydässä istuu Mauno Saari. Rohkea ja sosiaalinen ystäväni meni tietenkin heti pyytämään kirjaan tekijän omistuskirjoitusta. Pienen keskustelun jälkeen omistuskirjoitus syntyikin.
Ainoa ongelma oli siinä, että viereisessä pöydässä ei istunut Mauno Saari vaan ainoastaan häntä etäisesti muistuttava henkilö. Hän oli kuitenkin juonessa mukana ja kirjoitti omistuskirjoituksen. Nyt tämä kirja on antikvaarinen harvinaisuus. Se on todennäköisesti maailman ainoa Mauno Saaren kirjoittama kirja, jonka on signeerannut Seppo Virtanen.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kunto tutkinnassa

Lenkki keskeytyi ensimmäisten sinivuokkojen kuvaamista varten. Ovat ne vain niin herkkiä. 

Kura lätisee jalkojen alla, kosteassa metsikössä soi huumaava viserrys, aurinko kohottaa jo hien otsalle. Maisema on muuttunut talven aikana, mäenharjanteelle on kohonnut talo, myytävänä olleessa hauskannäköisessä mökissä näyttää nyt olevan uudet asukkaat, pitkän suoran varrella on tehty avohakkuita niin ettei maisemaa tahdo tunnistaa. Ja mikä oudointa, tie oli muuttunut talven aikana niin, että ylämäet olivat huomattavasti pidempiä ja jyrkempiä kuin syksyllä.
Pääsin sunnuntaina pitkästä aikaa tavalliselle reitilleni juoksemaan kymmenen kilometrin lenkkiä. Aikaisempina vuosina sinne ei ole tähän aikaan ollut vielä mitään asiaa. Nyt kuraa oli enää varjoisissa rinteissä.
Tästä alkoi oikea juoksukausi, tai alkaa, jos terveydentila antaa myöten. Lähestyvä tasavuosimerkkipäivä sai minut hakeutumaan tarkastuksiin aivan varmuuden vuoksi. Toinen syy oli siinä, että sykekäyrä on ajoittain sellainen, ettei sitä voisi käyttää edes sahan mallina, koska piikit olisivat aivan liian pitkät. Tähän mennessä on tehty useita verikokeita ja kaikki on ollut normaalia. Lääkjärintarkastuksessa ei ilmennyt mitään erityistä. Myöhemmin tällä viikolla asennetaan vielä laitteet, jotka mittailevat sydämen toimintaa vuorokauden ajan, ja sen jälkeen käväisen vielä kardiologin vastaanotolla. Jos mitään ei ole vialla, lenkin väliin jättämistä ei voi perustella enää millään.
Tämäkin meni oikeastaan väärässä järjestyksessä. Ensin olisi tietenkin pitänyt tutkia ja juosta sitten maraton, minä tietenkin säntäsin ensin maratonille enkä käynyt sen jälkeenkään tarkastuksessa kun kerran jokseenkin ehjänä selvisin.




perjantai 1. huhtikuuta 2016

Juoksu ja kevät edistyvät




Näin keväiseltä näytti Keskuspuistossa maaliskuun viimeisenä päivänä. Yläpuolella on samasta tilanteesta videoversio, jossa soivat lintujen hilpeät huilut. Jos video ei käynnisty, olen tehnyt jotain väärin. 

Väärin meni taas kerran.
Olin kovin tyytyväinen Polarin laskeman juoksuindeksin lukemiin. Kello kehui minua jopa huipuksi. Viime kesän huippukunnon aikaan olin näkevinäni, että se teki suorastaan aaltoja.
Niin ei tapahdu enää. Huijaukseni paljastui. Olin jossain vaiheessa onnistunut laittamaan kelloon maksimisykkeeksi 200, ja kone oli tietenkin laskenut prosentuaaliset arvot sen mukaan. Nyt olen korjannut maksimisykkeen lähemmäksi totuutta eikä kellosta enää kuulu hurraa-huutoja.
Lukemat muuttuivat maltillisemmiksi, mutta muuten tuntuu edistystä tapahtuvan. Eilen juoksin kevään pisimmän lenkin Keskuspuistossa. Siitä tuli tavanomaista pitempi koska yleensä käyttämäni reitti stadionin ohi Keskuspuistoon oli nyt tukittu rakennustyömaan vuoksi. Reitin piteneminen ei toki haittaa, mutta nyt joutuu kuulemaan katumelua pitemmän aikaa ja odottelemaan liikennevaloissa.
Keskuspuiston polut olivat jo ilahduttavassa kunnossa, hiukan sohjoa ja jäätäkin oli latujen paikalla, mutta nyt saattoi jo juosta missä tahansa. Pettymyksen aiheutti kylläkin se, että vielä ei näkynyt sen paremmin valkovuokkoja kuin leskenlehtiäkään. Menetin uskoni ilmastonmuutokseen.
Nyt olisi ollut hyvää aikaa tarkkailla luontoa, sillä olen yrittänyt noudattaa viisaampien ohjeita ja pitää vauhdin kurissa. Ei sekään niin helppoa ole, aika ja matka eivät tunnu kuluvan eikä hidas juoksu välttämättä ole jaloille ollenkaan helpompaa kuin hiukan nopeampi vauhti. Sopivaa kevyttä askellusta ja sykkeen pitämistä aisoissa on hankala saada yhdistettyä. Ja kun ei väsy riittävästi, ei pääse arkimurheita karkuun. Ajatuksettomaan tilaan pääseminen vaatisi hiukan enemmän vauhtia.
Nyt olen keksinyt myös uuden tavoitteen. En ole vielä ilmoittautunut, mutta Lempäälän Ideapark-juoksu on nyt vakavasti harkinnassa. Ajankohta toukokuun lopussa on sellainen, että siihen mennessä voisi päästä kuntoon. Reittikin näyttää kiertävän mukavissa maisemissa. Juoksun nimi ei ehkä ole aivan houkuttelevimmasta päästä, mutta olen kuullut kehuttavan järjestelyjä. Tämän kesän juoksuteemana voisi siis olla Häme, sillä lokakuussa lienee vuorossa Pirkan hölkkä. Ehkäpä nuoruuden tutuissa maisemissa juokseminen keventää edes hiukan ikävuosien painoa.