Yllätysvoitto

Voitin sittenkin Ideapark-juoksussa. 

Tänään tuli postissa yllättävä kirje. Se osoitti paikkansapitäväksi vanhan raamatullisen toteamuksen, jonka mukaan ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. En sijoittunut Ideapark-juoksussa omassa sarjassani millään tavalla, mutta sain silti palkinnon. Jokaisen sarjan osallistujien kesken oli arvottu lahjakortteja ja sellainen osui nyt minun kohdalleni. Se oli ensimmäinen ja erittäin suurella todennäköisyydellä viimeinen juoksemalla saavuttamani rahapalkinto.
Myönnän, että juuri tässä sarjassa oli kovin vähän osallistujia ja palkitseminen perustui sattumaan. Mutta arpapeliähän juoksukilpailut ovat joka tapauksessa. Tulos riippuu siitä, keitä ilmoittautuu mukaan, sattuuko joku sairastumaan, onko polvikipuja, onko muuten vain väsynyt olo, tai toisaalta sattuuko juuri kilpailun ajankohtaan se harvinainen päivä, jolloin kaikki tuntuu menevän kuin itsestään.
Lempäälän Kisa ja Ideapark-juoksu nousivat arvostusasteikossani nyt huimasti. Alkoi suorastaan vaivata huono omatunto siitä, että moitiskelin vaatimatonta ruokatarjoilua. Nyt olen valmis antamaan puutteet anteeksi. Tällä summalla söisi jo aika kohtuullisen puolimaratonin jälkeisen aterian. Paitsi että lahjakortti kelpaa vain Intersportissa, joka ei ole varsinainen gourmet-paikka.
Lahjasta ilahtuneena päätin lähteä välittömästi lenkille ja puin päälleni Ideapark-juoksun paidan. Oli aika kokeilla vauhtikestävyyttä, hitaita pitkiä lenkkejä on tälle kaudelle tullut jo tehtyä riittävästi. Viiden kilometrin kohdalla liian kova alkuvauhti kostautui, jalat alkoivat painaa ja ylämäessä tie tuntui nousevan pystysuoraan kohti harmaata, sadetta enteilevää taivasta.
Tiesin kokemuksesta, että juoksun itsepintainen jatkaminen ei silloin hyödytä mitään. Kävelin hetken, jatkoin juoksemista verkkaisella tahdilla ja sain tavanomaisen kymmenen kilometrin lenkin tehtyä. Olin yllättynyt: lahjakortti ei ollutkaan tehnyt minusta parempaa juoksijaa. Siihen eivät olleet pystyneet myöskään kirjat, lehdet ja blogit eivätkä uudet varusteet. Kuntoa ei saa kaupasta.

Eikö nyt mennytkään väärin?

Lenkkipolun maisemat kutsuivat yli viikon tauon jälkeen. 

Mitä? Teinkö kerrankin jotain oikein? Minä, joka olen tehnyt lyhyen juoksu-urani aikana kaikki virheet liian pienistä kengistä, liian nopeista harjoituksista ja liian lyhyestä palautumisesta alkaen.
Kilpailun jälkeen tapahtuu aina näin: kohtuullisesti sujuneen juoksutapahtuman jälkeen jossain mieleni syvyyksissä loikkii innoissaan pieni juoksija, joka vaatii lähtemään heti todella pitkälle ja nopealle lenkille tai vielä mieluummin johonkin kilpailuun, koska nyt kuntoni on aivan varmasti kohonnut taianomaisesti, ja jos kaikki ei nyt aivan onnistunutkaan, sekin johtui vain välineistä, mars urheiluvälinekauppaan ja sitten kahdenkymmenen kilometrin maratonvauhtiselle lenkille.
Ensimmäisen maratonin jälkeen kuuntelin tuota yli-innokasta sisäistä juoksijaa ja kävin ostamassa alennusmyynnistä kalliit Asicsin kengät. Kolmen päivän palautumisen jälkeen arvelin olevani mainiossa juoksukunnossa ja lähdin kokeilemaan. Löysäsin matkalla nauhoja moneen kertaan, mutta aina vain tuntui kuin jokin olisi puristanut ja pistänyt jalkapöydässä. Löysääminen ja juokseminen eivät auttaneet. Vaiva osoittautui rasitusmurtumaksi. Ja kengätkin olivat aivan liian isot.
Vielä seuraavien puolimaratonien jälkeenkin uskoin sisäistä ääntä ja kuvittelin olevani heti valmis uusiin koitoksiin. Seurauksena oli vain pitkäksi aiotulta lenkiltä palaaminen ennenaikaisesti ja silti uupuneena ja juoksuharrastuksen suosiota syvästi ihmetellen.
Nyt komensin jossain aivojen lokerossa säntäilevän juoksijan pysymään paikallaan ja olemaan hiljaa. Ei se hiljentynyt, mutta suljin siltä korvani ja pysyin sitkeästi juoksematta. Kävelin toki pitkähköjä lenkkejä, tein pienen souturetken ja pilkoin polttopuita. Katselin Polarin tallentamia Ideapark-juoksun tietoja ja löysin vielä yhden ilahduttavan seikan: askeltiheys oli enimmäkseen se, mitä tavoittelinkin, eli 180 askelta minuutissa.
Lauantain kilpailusta ehti kulua yli viikko ennen kuin lähdin liikkeelle. Eilen sain hämmästellä, miten kerrankin juoksu sujuu kevyesti, syke pysyy hallinnassa, jaloissa tuntuu mukavalta ja kilometrit taittuvat kuin huomaamatta. Juoksin 14 kilometriä, pitempää lenkkiä en uskaltanut juosta kun takana kuitenkin oli viikon paussi. Ja nyt olo on aivan mainio.
Aivan ilmeisesti olin tehnyt jotain oikein. Älkää kuitenkaan huolestuko. Lupaan tehdä jatkossa ainakin sen verran virheitä, että saan blogiin päivitettävää.

Ideaparkjuoksu - paljon kehuja ja yksi moite

Ideaparkjuoksun lilanväristä paitaa kehtaa käyttää. 

Kartanoita, maataloja, kukkivia omenapuita, pihlajien tuoksuvia kukkapilviä, hevosia laitumella, ruohottunut järvi... Ideapark-juoksun reitin jälkipuolisko kulki mitä ihastuttavimmassa vanhassa maalaismaisemassa. Olisin nauttinut siitä vielä enemmän, jos ranteessa oleva kello ei olisi paljastanut, miten paljon olin jäljessä aikatavoitteesta.
Olin harjoitellut aivan liian vähän, tiesin hyvin, etten ole vielä minkäänlaisessa kunnossa. Vielä liikkeelle lähdettäessä pohdin millaisen tavoitteen ottaisin. Mutta kun heti alussa oli alamäki ja juoksu tuntui aivan kevyeltä ja edessä näkyi kahden tunnin jänis, päätin ottaa riskin. Lähtisin tavoittelemaan kahden tunnin alitusta. Tavoitteesta voisi matkalla luopua, mutta jos heti alun ottaisi verkkaisesti, kahden tunnin alittamiseen ei olisi mitään mahdollisuuksia.
Ruuhkassa oli pakko ohitella, ensimmäistä laskua seurasi tietenkin nousu, mutta juoksu sujui, ja ensimmäisen kilometrin täyttyessä olin vain pari sekuntia jäljessä tavoiteajasta. Olin liikkeellä kevyimmillä Adidaksen kengilläni ja juuri asfaltilla ne tuntuivat suorastaan antavan lisää vauhtia. Seuraavassa alamäessä pääsin jo tavoitevauhtiin. Ja kolmen kilometrin kohdalla olin pari sekuntia edellä. Minä yllättäisin kaikki, itsenikin.
Seuraavat kilometrit pysyin tasaisen välimatkan päässä kahden tunnin jäniksestä, jonka vihreä ilmapallo keikkui vain muutaman kymmenen metrin päässä. Mutta sitten alkoi nousu kohti kirkonkylää, ja urheilukentälle poiketessa tunsin miten askel alkoi painaa. Oli pakko keventää, muuten saattaisin hyytyä kokonaan, matkaa oli sentään jäljellä vielä 14 kilometriä. Voisinhan minä taas lisätä vauhtia myöhemmin, uskottelin itselleni. Katsoin kelloa, keskivauhti oli jo kymmenen sekuntia jäljessä tavoitteesta.
Pahimmat mäet olivat takana ja lisäsin hiukan vauhtia. Oikealle jäi Hakkarin kartano, jonka ravintolassa muuten saa kesäaikana maakunnan parhaita lounaita historiallisessa ympäristössä, silta vei yli Kuokkalankosken, jossa vesi virtasi kovin ruskeana, nousua kohti keskiaikaista kirkkoa, sitten vielä rautatien ylittävälle sillalle, ja lopulta alamäkeä. Se ei enää auttanut, nousu oli siirtänyt tavoitteen niin kauaksi, että kahden tunnin alittamisesta oli enää turha haaveilla. Sen myöntäminen oli itse asiassa vapauttavaa. Nyt juoksisin vain itseäni vastaan. Paitsi tuon sadan metrin päässä juoksevan keltapaitaisen ottaisin vielä kiinni, samoin hänen edellään juoksevan musta-asuisen. Viimeistään loppukirissä näyttäisin niille.
Seurasi koko juoksun hienoin osuus, kun ruohottuneen, lintujen huutoja tulvivan Ahtialanjärven jälkeen käännyttiin soratielle ja Ahtialan kylään. Mikä maalaisidylli, ja aivan lähellä modernia ja kiihkeästi kasvavaa Tamperetta. Jostain syystä juoksukin taas helpottui, maasto oli loivasti kumpuilevaa ja tappavat ylämäet puuttuivat. Ja se keltapaitainen oli yhä lähempänä. Pari kävelemään sortunutta kanssakilpailijaa jäi taakse. No, joku meni kyllä ohitsekin, mutta sitä ei muistella.
Nyt en tarkkaillut enää vauhtia, sillä tavoitteita ei ollut. Jälkikäteen saatoin huomata, että juuri tälle osuudelle ajoittuivat kaikkein hitaimmat kilometrit. Mutta sillä ei ollut enää merkitystä, nyt saatoin nauttia maisemista. Ja nyt aloin jo vakuuttua siitä, että selviäisin kunnialla loppuun. Sekään ei ollut itsestään selvää, tänä keväänä en ollut juossut 16 kilometriä pitempää matkaa. Ja kaiken lisäksi lokakuisella maratonilla mustunut isovarpaan kynsi oli juuri irtoamassa ja voisi aiheuttaa pahan kipeytymisen.
Viimeisellä huoltopisteellä otin vesimukin, en pysähtynyt, kaadoin vettä suuhun ja rinnuksille ja ohitin kaksi juomaan pysähtynyttä, myös sen keltapaitaisen. Joko uskaltaisin aloittaa loppukirin? Ei vielä, päätin lähteä vauhtiin vasta kun 20 kilometriä olisi täynnä. Ja siinä se tuli, lopulta yllättävän äkkiä. Lisäsin vauhtia, ohitin vielä yhden juoksijan, Ideapark oli jo näkyvissä, vielä viimeinen nousu, jossa pääsin yhden kilpailijan ohi, ja sitten maalissa.
Olin tyytyväinen. Kunnes tutkin tuloksia. Oli käynyt juuri kuten tilastoista olin päätellytkin. Uuteen sarjaan siirtyminen vain huonontaisi sijoituksiani. Jätin taakseni 35 miestä, joista yleisestä sarjasta 17 ja nelikympppisten sarjasta 15. Mutta omassa sarjassani en saanut minkäänlaista sijoitusta, vaikka keskimääräinen kilometrivauhti oli ihan kelpo 5.55. Vanhempien sarjoista ovat tavalliset juoksijat karsiutuneet, mukana on enää todellisia harrastajia ja entisiä kilpaurheilijoita. Jotain kertoo se, että Ideaparkjuoksussakin miesten kuusikymppisten sarjan voittaja olisi vielä yleisessäkin sarjassa sijoittunut tuloksellaan kymmenen parhaan joukkoon.
Pari ilonaihetta tulosten tarkastelu sentään antoi. Viimeinen kilometri oli mennyt reilusti alle kahden tunnin alitusta lupaavan vauhdin. Kaiken lisäksi Polar kertoi, että juoksuindeksi oli 47, mikä laskettaisiin erinomaiseksi tulokseksi vielä jos olisin 20 vuotta nuorempi. Ehkä vielä sittenkin pystyn joskus parantamaan Kankaanpäässä juostua omaa puolikkaan ennätystä 1.57.17.
Ideaparkjuoksu oli hieno kokemus, mäkisyydestään huolimatta reitti oli antoisa ja järjestelyt toimivat. Reitin varrella oli paljon kannustajia ja ohjelmaakin oli tarjolla, Hakkarissa ensin mainion nostalginen rautalankabändi aitoine Vox-vahvistimineen, kirkonkylässä haitariryhmä ja myöhemmin vielä yksinäinen klarinetisti.

Mutta sitten se yksi moite. Kun lähtöaika on klo 13, lounasta ei kannata syödä. Klo 15 kahden tunnin juoksun jälkeen ravinnontarvetta alkaa väistämättä olla, ja maalissa odottavan tarjoilun ajatteleminen saa jaksamaan vielä viimeisenkin nousun. Mitalin jälkeen käteen annettiin lupaavan näköinen pussi, ja aloin tutkia sitä toiveikkaasti. Saalis oli laiha. Aterian maittavin anti oli banaani. Sen lisäksi pussissa oli neljä pientä annospakkausta. Ensimmäiseksi söin Dexal-energiageelin, ja se kyllä maistui. Seuraavaksi nautin tuubin, jossa luki Ice Power Cold Gel. Siinä oli kyllä mukava mentolin maku ja se todella tuntui viilentävän oloa nimensä mukaisesti, mutta jotenkin rasvainen olo siitä jäi. Magnesium In -nimistä tuotetta oli aivan pieni määrä, ja sekin maistui lähinnä voiteelta. Viimeiseksi söin tuotteen, jonka nimi oli Compeed. Se oli jokseenkin mauton ja kovin sitkeä.

Ideaparkjuoksun jälkeen tarjottu ateria oli niukka ja osittain mauton.

Harjoitusohjelmat ovat oikeasssa ainakin yhdessä asiassa

Suosikkivaatteeni. Adidaksen takki on ohut ja hyvin hengittävä, siinä on tilavat taskut ja huppu. Tiukoissa juoksuhousuissa on yleensä niin pieni tasku, että sinne saa mahtumaan yhden laastarin, jos sen taittelee huolellisesti. Siksi pidän enemmän näistä Niken hiukan väljemmän mallisista housuista, joiden taskuihin menee vaikka kännykkä.  

En usko erilaisiin lehdissä ja kirjoissa julkaistuihin harjoitusohjelmiin. Ihmiset ovat yksilöllisiä. Kuten Hesarissa hiljattain kerrottiin, geneettiset erot ihmisten välillä ovat niin suuria, että joillain lihasvoima jopa heikkeni harjoituksen seurauksena. Tiedetään myös, että kaikilla hapenottokyky ei nouse, vaikka miten paljon harjoittelisi.
On siis aivan mahdoton ajatus, että joku minua tuntematon voisi jossain kirjoituspöydän ääressä tietää, miten verenkiertoni, hengityselimeni ja lihakseni reagoivat erilaisiin harjoituksiin. En usko myöskään juoksukouluihin. Ryhmässä juokseminen lisää aivan varmasti motivaatiota ja tekee harjoittelusta hauskempaa, mutta samaa tahtia kaikkien ryhmäläisten kunto ei voi kehittyä. Todelliseen kehittymiseen tarvittaisiin henkilökohtainen valmentaja.
Yhdessä asiassa ohjelmat kuitenkin ovat selvästi oikeassa. Niissä ei koskaan suositella kauden alkuun viikon flunssaa ja kahden viikon juoksutaukoa.
Parin viikon paussi oli tuhoisa, kun kunto oli talven jäljiltä muutenkin tärviöllä. Vasta viime viikolla pääsin normaaliin harjoitteluvauhtiin. Tiistaina oli vuorossa kymppi ja perjantaina kevään ensimmäinen kunnollinen pitkä lenkki. Juoksin 16 kilometriä rauhallista tahtia miellyttävässä maaseutuympäristössä, eikä tällaisen matkan pitäisi vielä tuntua jaloissa. Nyt jalat alkoivat kuitenkin jäykistyä loppumatkasta niin paljon, että mieleen nousi pohdintoja juoksuharrastuksen järkevyydestä. Juoksusta puuttui edelleen nautintoa, vaikka olosuhteet olivat aivan ihanteelliset.
Uudet New Balancen kengät osoittautuivat sentään oivalliseksi valinnaksi. Lenkki sisälsi metsäautotietä sekä hiekkatietä, jolle oli juuri levitetty karkeaa soraa. Epätasainen alusta ei haitannut maastokelpoisilla kengillä.
Toinen positiivinen seikka oli, että viimeistään tällä lenkillä huomasin, että Helsinki City Runiin olisi nyt ollut turha mennä. Oli siis onni, että työmatka esti ajoissa ilmoittautumisen. Harmittavaa tietenkin oli, että näin katkesi perinne. Olen sentään osallistunut Helsinki City Runiin säännöllisesti vuodesta 2015 lähtien.
Jokin tavoite pitää olla, siksi olen nyt ilmoittautunut Ideapark-juoksuun toukokuun lopussa. Mitään tuloksia on turha yrittää, viisaampaa on ottaa tapahtuma hyvänä tilaisuutena juosta pitkä lenkki mukavassa ympäristössä. Tietenkin pitää yrittää ajatella positiivisesti: ainakaan en pääse toukokuun loppuun mennessä ylikuntoon.

Juoksu ja kevät edistyvät

Näin keväiseltä näytti Keskuspuistossa maaliskuun viimeisenä päivänä. Yläpuolella on samasta tilanteesta videoversio, jossa soivat lintujen hilpeät huilut. Jos video ei käynnisty, olen tehnyt jotain väärin. 

Väärin meni taas kerran.
Olin kovin tyytyväinen Polarin laskeman juoksuindeksin lukemiin. Kello kehui minua jopa huipuksi. Viime kesän huippukunnon aikaan olin näkevinäni, että se teki suorastaan aaltoja.
Niin ei tapahdu enää. Huijaukseni paljastui. Olin jossain vaiheessa onnistunut laittamaan kelloon maksimisykkeeksi 200, ja kone oli tietenkin laskenut prosentuaaliset arvot sen mukaan. Nyt olen korjannut maksimisykkeen lähemmäksi totuutta eikä kellosta enää kuulu hurraa-huutoja.
Lukemat muuttuivat maltillisemmiksi, mutta muuten tuntuu edistystä tapahtuvan. Eilen juoksin kevään pisimmän lenkin Keskuspuistossa. Siitä tuli tavanomaista pitempi koska yleensä käyttämäni reitti stadionin ohi Keskuspuistoon oli nyt tukittu rakennustyömaan vuoksi. Reitin piteneminen ei toki haittaa, mutta nyt joutuu kuulemaan katumelua pitemmän aikaa ja odottelemaan liikennevaloissa.
Keskuspuiston polut olivat jo ilahduttavassa kunnossa, hiukan sohjoa ja jäätäkin oli latujen paikalla, mutta nyt saattoi jo juosta missä tahansa. Pettymyksen aiheutti kylläkin se, että vielä ei näkynyt sen paremmin valkovuokkoja kuin leskenlehtiäkään. Menetin uskoni ilmastonmuutokseen.
Nyt olisi ollut hyvää aikaa tarkkailla luontoa, sillä olen yrittänyt noudattaa viisaampien ohjeita ja pitää vauhdin kurissa. Ei sekään niin helppoa ole, aika ja matka eivät tunnu kuluvan eikä hidas juoksu välttämättä ole jaloille ollenkaan helpompaa kuin hiukan nopeampi vauhti. Sopivaa kevyttä askellusta ja sykkeen pitämistä aisoissa on hankala saada yhdistettyä. Ja kun ei väsy riittävästi, ei pääse arkimurheita karkuun. Ajatuksettomaan tilaan pääseminen vaatisi hiukan enemmän vauhtia.
Nyt olen keksinyt myös uuden tavoitteen. En ole vielä ilmoittautunut, mutta Lempäälän Ideapark-juoksu on nyt vakavasti harkinnassa. Ajankohta toukokuun lopussa on sellainen, että siihen mennessä voisi päästä kuntoon. Reittikin näyttää kiertävän mukavissa maisemissa. Juoksun nimi ei ehkä ole aivan houkuttelevimmasta päästä, mutta olen kuullut kehuttavan järjestelyjä. Tämän kesän juoksuteemana voisi siis olla Häme, sillä lokakuussa lienee vuorossa Pirkan hölkkä. Ehkäpä nuoruuden tutuissa maisemissa juokseminen keventää edes hiukan ikävuosien painoa.