lauantai 12. elokuuta 2017

Festina lente

Polarin taulukko näyttää, miten vauhti ja korkeuskäyrä seuraavat toisiaan 15 kilometrin lenkilläni. Ilahduttavaa vauhtikäyrässä on sen suuntautuminen loivasti ylöspäin loppua kohden. 












Festina lente, kiiruhda hitaasti, luki Tampereen klassillisen lyseon portaikossa. Ohjeen tarkoitus oli paitsi hillitä rappusissa törmäilevän kurittoman poikajoukon vauhtia, myös antaa sopiva elämänohje. En tiedä, oliko se ohje hyvä. Olen aloittanut monet asiat aivan liian myöhään ehtiäkseni päästä niissä riittävälle tasolle. Juokseminen on yksi niistä. Eihän minusta toki urheilijaa olisi tullut vaikka olisin aloittanut nuorena, mutta se neljän tunnin alittaminen maratonilla olisi kyllä toteutunut. Mutta eihän juokseminen silloin joskus ollut mikään kaikkien harrastus, eikä maratontapahtumia ollut kaikkialla ja kaiken aikaa kuten nykyään. Maraton oli kilpailua, ja se oli tarkoitettu vain oikeille urheilijoille.
Hitaasti kiiruhtamisen ohje pitäisi kyllä muistaa juoksun alussa. Tiedän jo tälläkin kokemuksella aivan hyvin, että sitä paremmin lenkki onnistuu, mitä hitaammin maltan aloittaa. Millään ei vain malttaisi juosta hitaasti juuri siinä vaiheessa kun ei ole yhtään hengästynyt. Eilen aloitin hitaasti, koska minulla ei ollut minkäänlaisia aikatavoitteita. Olin vain päättänyt juosta 15 kilometrin kierrokseni läpi, sillä juuri tätä reittiä en koko kesänä ollut vielä mennyt. Sykevyötä en ottanut lainkaan.
Aloitin kevyesti seitsemän minuutin kilometrivauhdilla, mutta ensimmäisen ylämäen jälkeen laskettelin jo hiukan nopeammin. Kun kello näytti ensimmäisen kilometrin täytyttyä keskivauhdiksi 6.36, otin kunnianhimoisen tavoitteen: entä jos pyrkisinkin keskivauhtiin 6.30? Seuraava kilometri meni helposti aikaan 6.16, joten suunnitelma muuttui. Ehkä pääsisin peräti vauhtiin 6.20. Seurasi raskaita ylämäkiä, ja kun kolmannen kilometrin keskivauhti oli vain 6.47, totesin tavoitteen mahdottomaksi. Tosin tähän sisältyi tien ylitys ja hiukan odottelua ennen kuin liikenteessä tuli sopiva katkos.
No, kunhan nyt juoksen omaa tahtiani ja kävelen välillä, jos siltä tuntuu. Asfaltti vaihtui soratieksi, alamäkeä, tasaista tietä ohi vehreiden pihojen, hiljaista, vain yksi auto ohitti ja nostatti pölyä. Kello piippasi neljännen kilometrin täyttyessä: 5.46. Kas, kyllä tässä kuusi ja puoli sittenkin voisi toteutua.
Tie jatkui tasaisena, ohrapelto aaltoili tuulessa, hevonen katsoi aitauksestaan, ihmisiä ei enää näkynyt missään, ja juokseminen tuntui paremmalta kuin aikoihin. 5.46, 5.51 - juuri sopiva rytmi oli löytynyt. Ylämäet pudottivat seuraavan kilometrin tasan kuuteen minuuttiin, seuraava nousu vei ajan vielä 15 sekuntia huonommaksi ja vielä yhdeksäs kilometrikin sisälsi nousua niin paljon, että kilometrillä meni tasan kuusi minuuttia.
Mutta ylämäkeä seuraa väistämättä lasku, ja niinpä seuraava kilometri sujui aikaan 5.20. Nyt keskiarvo alkoi jo olla alle 6.15, joten tavoite näytti sittenkin toteutuvan. Hitaasti aloittaminen oli kannattanut.
Suurimmat nousut olivat nyt takana, jalat olivat sopivasti lämminneet, ja kymmenen kilometrin kohdalla nautittu energia-annos alkoi tehota. Oikaisin metsäautotielle, epätasaista, kivikkoista pintaa, mutta viilentäviä varjoja ja metsämaisemia, jotka ovat kuin Werner Holmbergin maalauksesta. Jyrkkä alamäki, jossa vauhtia hillitsee vain pehmeä hiekka ja tien yli kurottuvat puunjuuret.
Kilometrit menivät jatkuvasti alle kuuden minuutin, jopa 5.30 näytti kello 13. kilometrin kohdalla. Alkumatkasta mahdottomalta tuntuva tavoite, jota en ollut edes asettanut tavoitteeksi, alkoi lähestyä: koko matkan keskivauhti oli enää pari sekuntia päälle kuuden minuutin. Nyt oli pakko yrittää, enkä ollut vielä väsynytkään. Viimeisten kilometrien nousut ja laskut tunsin aivan tarkkaan, ja tiesin missä alamäessä saisin keskivauhdin alle kuuden minuutin. Ja siinä se pysyi. Viimeinen ylämäki, voimia ei tarvinnut säästää, ja loppukiri ennen 15 kilometrin täyttymistä vei kilometrin keskiarvon sopivasti lukemaan 5.59.
Nyt viidentenä juoksukesänä kuntoni näyttäisi siis olevan jokseenkin samassa kuin aloittaessani, vaikka ikää on kertynyt. Kaiken lisäksi tällä matkalla oli mittarin mukaan nousua 90 metriä ja laskua 80. Yhtälö vaikuttaa mahdottomalta, mutta selittyy sillä, että 15 kilometriä tuli täyteen juuri ennen viimeistä alamäkeä.
Olin tyytyväinen juoksuun, tyytyväisempi kuin koskaan tänä kesänä. Pitäisikö sittenkin ilmoittautua puolikkaalle?


tiistai 8. elokuuta 2017

Tavoitteellista juoksua

video
En liene ainoa lenkkeilijä, jonka sade on tänä kesänä päässyt muutamaan kertaan yllättämään. 

Olen tässä blogissa jo julistanut luopuvani tavoitteista. Se ei ole totta. Minulla on edelleen yksi tavoite: juoksemisen pitää tuntua mukavalta.
Siihen tavoitteeseen olen päässyt nyt melkein joka kerta. Keinot ovat yksinkertaiset: en mittaa sykettä, en aseta aikatavoitteita, matkan päätän sen mukaan, miltä alkaa tuntua. Voin vaikka pysähtyä tai kävellä välillä, jos siltä tuntuu. Tällä menetelmällä meni viime viikolla Keskuspuistossa 12 kilometriä kevyesti ja eilen 10 kilometriä. Ja vaikka en erityisesti aikoja tavoitellutkaan, oli ilahduttavaa huomata, että vauhti kummallakin kerralla parani loppua kohti. Eteneminen oli koko ajan kevyttä, ja juoksun jälkeen oli virkistynyt olo.
Kollega kyseli töiden alkaessa olenko vielä juossut. Kun kerroin harrastuksen hiukan hiipuneen, hän oivalsi heti syyn siihen: sehän osoittaa, että en ole yhtä stressaantunut kuin aloittaessani. Totta, silloin juoksin työperäistä ahdistusta pakoon. Nyt olen tehnyt lyhyempää viikkoa eikä sisäistä juoksupakkoa ole ollut.
Vaarana terapeuttisessa juoksussa onkin se, että harrastuksesta tulee uusi stressin aihe. Pahimmillaan ihminen siis juoksee yhtä stressiä pakoon ja päätyy toiseen.

tiistai 1. elokuuta 2017

Kestävyysjuoksu on syvällä

Kuhmon urheilukentällä oli melko hyvin tilaa iltayhdeksän aikoihin. Kuva on vinossa, tiedän, mutta yrittäkääpä itse pitää kameraa suorassa kun huidotte toisella kädellä hyttysiä ja mäkäräisiä loitommalle. 

Ensin ajattelin, että tuomitsin viime kirjoituksessa liiankin jyrkästi suomalaisen juoksun nykytilan. Mutta sitten tulivat Kalevan kisat. Vakuutuin lopullisesti, että suomalainen kestävyysjuoksu on vajonnut ennätysmäisen syvälle.
Vertailin taas tuloksia ja totesin, että tänäkin vuonna Kalevan kisojen kymppitonnin olisi voittanut Viljo Heino vuonna 1949 juoksemallaan ajalla ja Taisto Mäki olisi tullut kolmanneksi vuoden 1939 ennätyksellään. Ilmari Salminen olisi sijoittunut neljänneksi Berliinin vuoden 1936 olympialaisten voittoajalla. Martti Vainio taas olisi ehtinyt jo käydä antamassa dopingnäytteen siinä vaiheessa kun muut tulevat vasta maaliin. Vainion Prahassa 1978 juoksema ennätys 27.30.99 taitaa jäädä ikuisesti rikkomatta.
Vietin pari viikkoa Kuhmossa ja juokseminen jäi kovin epäsäännölliseksi. Kun kerrankin pääsin juoksemaan hyvällä tartanpäällysteisellä radalla, kokeilin Kalevan kisojen innoittamana 1 500 metriä. Siihen meni seitsemän minuuttia. Tätä matkaa en ole mitenkään harrastanut, harjoittelu on ollut koko kesän epämääräistä ja aivan liian vähäistä, ja juoksu tapahtui raskaan työpäivän jälkeen lähinnä maastoon tarkoitetuilla New Balance -kengillä. Näin ollen päätoimisesti harjoittelevien ja 40 vuotta nuorempien urheilijoiden pitäisi pystyä juoksemaan kaksi kertaa nopeammin. Niin vain ei käynyt tänäkään vuonna.
Kalevan kisojen miesten 1 500 metrin voittoaika oli 4.10. En halua viedä voittajien iloa mitaleistaan muistuttamalla, että Sinikka Tyynelä juoksi 1977 neljä sekuntia nopeammin. Pikemminkin haluan kiittää urheilijoitamme siitä, että he löivät peräti kuudella sekunnilla Sameli Talan voittoajan vuoden 1918 Kalevan kisoissa. Kehitystä on siis tapahtunut.
Suomessa juostaan enemmän kuin koskaan ennen, ja huonommin kuin koskaan ennen. Voivatko nämä liittyä toisiinsa? Juoksu ei enää olekaan nuorten uljasta kilvoittelua vaan keski-ikäisten puuskuttavaa kilpailua väistämätöntä lihomista ja vääjäämätöntä kuoleman lähestymistä vastaan. Se ei enää innosta. Vauhdikas skeittaaminen tai lumilautailu on paljon coolimpaa kuin tuntikausien hikoilu. Seurauksena on kunnon romahtaminen. Oma Cooper-tulokseni ei ole kaksinen, mutta se on kuitenkin parempi kuin 40 vuotta nuorempien alokkaiden keskiarvo. Tästä voisi jo huolestua.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Uskon valmentajia yhdellä ehdolla


Tällaisissa Kuhmon maisemissa juoksen tällä viikolla. Kuva Stefan Bremer. 
Ainoa aika, jolloin näinä viikkoina ehdin juosta, on varhainen aamu. Päivät ja illat kuluvat festivaalityössä, mutta onneksi lähes yötön yö saa heräämään varhain. Aamulenkit jäävät tosin muutaman kilometrin mittaisiksi, mutta ne virittävät tehokkaasti kehon ja mielen.
Olen edelleen jatkanut harjoittelua, joka perustuu puhtaasti omiin tuntemuksiin. Juoksen välillä niin lujaa kuin huvittaa, sitten kävelen ja kun syke on tasaantunut, annan taas mennä.
Onhan tällainen harjoitusmenetelmä saanut nimenkin, se on lyhenteenä HIIT, sanoista high energy interval training. Se on todettu yhtä tehokkaaksi kuin hitaiden pitkien lenkkien juokseminen, joten miksi en siis tekisi sitä.
Mutta miten on mahdollista, että oikeat valmennusopit vaihtelevat kuin erilaisten muotien mukaan. Ensin kirjoitetaan, että pitää juosta hitaasti ja kauan, seuraavalla viikolla todetaan, että pitää juosta nopeasti ja vähän aikaa. Vettä pitää juoda runsaasti ja jo ennen kuin tulee jano, paitsi että seuraavana päivänä todistetaan, että tunnin harjoitus ei vielä mitään vesipulloa vaadi. Proteiinia pitäisi popsia, kunnes joku taas todistaa, että sitä saa normaaliravinnosta ihan riittävästi. Kompressiovaatteet parantavat suorituskykyä prosenttikaupalla, kunnes tehdään tutkimus ja huomataan, että niistä ei ole minkäänlaista hyötyä.
Tietenkin tuosta nyt käyttämästäni luonnollisesta harjoittelustakin täytyy bloggaajien, toimittajien ja kuntoyrittäjien myös tehdä mukatieteellistä. Et suinkaan saa vain juosta ja levätä, vaan se pitää tehdä ns. oikein. Minun pitäisi uskoa, että joku pitkillä kynsillään blogia naputteleva ja tiukkoihin trikoihin verhotusta takapuolestaan kuvia levittelevä hädin tuskin puberteetin ohittanut elämäntapavalmentaja tai toisella puolella maapalloa vaikuttava kaikkitietäväksi itsensä uskova valmentaja tuntisi minut paremmin kuin minä itse.
Muutaman juoksuvuoden ja lukemattomien ja luettujen kirjojen ja artikkeleiden jälkeen olen ryhtynyt kapinaan. Älkää hyvät bloggaajat, tutkijat, valmentajat ja urheiluvälinekauppiaat tulko sanomaan minulle, mitä minun pitää tehdä. Alan uskoa teitä yhdellä ehdolla: kertokaa minulle, miten on mahdollista, että suomalaiset olivat 30-luvulla maailman parhaita juoksijoita, mutta nyt ollaan kaiken tieteellisen valmennuksen ja rahoituksen jälkeen lähes jalkapallomaajoukkueen tasolla.
Ja kertokaa, miten silloisilla varusteilla ja juoksuradoilla Taisto Mäki pystyi jo 1939 alittamaan kympillä puoli tuntia. Silloin juostiin lähinnä perunan ja piimän voimalla. Nyt kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin juoksijamme ovat hyvin ruokittuja ja perusteellisesti valmennettuja, mutta juuri ja juuri alle puolen tunnin pääsee vuosittain Kalevan kisojen kympillä korkeintaan kaksi juoksijaa. Onko tämä sattumaa, vai onko koko suuri valmennuskoneisto täysin turha?

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Juoksija katolla

Pari viikkoa sitten vietin muutaman päivän Kuhmossa ja sain ihailla juoksureitin varrella kosken kevätkuohuja.

"Onko edessä pitkäkin lenkki?" huuteli mies autotallin katolta. Olin päässyt muutaman sadan metrin päähän kotoa ja nousin juuri lenkin aloittavaa ikävää ylämäkeä. Oli siis hyvä syy hengähtää ja pysähtyä juttelemaan. Kerroin olevani menossa 16 kilometrin lenkille, ja mies tiedusteli olenko osallistunut juoksutapahtumiin. Luettelin niitä melkein ylpeänä, olihan niitä jonkinlainen lista. Sitten oli hänen vuoronsa. Ilmeni, että hän oli ollut kaikissa niissä ja lukemattomissa muissakin Tukholman maratonia myöten. Maratoneja oli takana useita, mutta nyt ikä oli alkanut painaa ja puolikas tuntui sopivammalta. Totesin, että minun on parasta lähteä jatkamaan matkaa eikä yrittää edes puheissa kilpailla tämän tason juoksijoiden kanssa.
Oli kuitenkin mukava huomata, että monet aivan normaaleina ja täysjärkisinä pidetyt ihmiset saattavat harjoittaa näin joutavaa puuhaa kuin juokseminen. Aiemmin olen tutustunut parin talon päässä asuvaan pariskuntaan, joka kävi juuri juoksemassa Tukholman maratoni. Ja alittivat vieläpä neljä tuntia, mokomat. Muutaman sadan metrin säteellä saisi siis kokoon maratonviestijoukkueen, jos joku tällaisen vähemmän yleisöystävällisen kilpailun järjestäisi.
Minulla oli edessä ongelma: olin kehuskellut 16 kilometrin lenkillä. Vakioreitilläni on pari vaihtoehtoista tietä, toinen johtaa 10 ja toinen 16 kilometrin matkalle. Entä jos väsähdän ja haluankin mennä vain kympin? Mies saattaa palatessani olla edelleen kattoa korjaamassa, ja jos tulisin takaisin jo tunnin kuluttua, se tarkoittaisi 16 kilometrillä ammattilaisaikaa. Voisin tietysti palata kotiin pellonpientareen kautta, katsoa kellosta, milloin olisi sopiva aika olla tulevinaan 16 kilometriltä, siirtyä tavanomaiselle paluureitille ja juosta sitä kevyen näköisesti.
Yksinkertaisempaa oli vain juosta se 16 kilometriä. Tällä kertaa harjoitusohjelmassa oli vuorossa vauhtikestävyys. No eipä ollut, nimitän sitä vain jälkikäteen sillä tavalla, jotta näyttäisi että noudatan kuuliaisesti harjoitusohjelmia. Todellisuudessa juoksin sen mukaan miltä tuntui. Ensimmäiset 13 kilometriä menivät suhteellisen nopeasti 6 minuutin keskimääräisellä kilometrivauhdilla. Suunnittelin jo puolikkaalle osallitumista, mutta viimeiset kolme kilometriä olivat sen verran takkuisia, että päätin lykätä ilmoittautumista.
Kotikulmille päästyä otin taas loppukirin näyttääkseni miten kevyesti juoksu sujuu vielä tällaisenkin matkan jälkeen. Ihan suotta, maratoonari oli saanut katon korjattua eikä ketään muutakaan tullut vastaan. Onneksi on edes tämä blogi, jossa voi kehuskella tekemisillään.


perjantai 26. toukokuuta 2017

Vähät välitän ohjeista



Torstain Hesarissa neuvottiin harjoittelemaan hitaasti. 

Tiedän hyvin, että peruskuntoa pitäisi rakentaa hitaasti juoksemalla. Tiedän sen, koska siitä muistutetaan joka kevät. Tämä on ainakin toinen juttu tänä keväänä. Onneksi olen siinä iässä, että minun tarvitsee vähät välittää näistä ohjeista. Minun ei tarvitse kehittyä eikä kehitykseni enää riipu harjoitusmenetelmistä.
Hitaan harjoittelun edut ovat tieteellisesti tutkittuja, mutta harrastajan kohdalla pitää ottaa huomioon muutkin kuin fysiologiset tekijät. Entä jos harjoitusohjelmien seuraaminen ja sykemittarin tuijottaminen viekin juoksusta jotain olennaista? Jos lenkille lähtemisestä tuleekin suorittamista, motivaatio heikkenee.
Tästä minulla on omia kokemuksia. Olen aloittanut väärin ja juossut liian nopeasti alussa, tein siis samat virheet kuin muutkin. Siitä huolimatta etenin kuukaudessa nollapisteestä maratonille ja sain parhaat tulokseni seuraavana kesänä. Sittemmin noudatin ohjeita ja juoksin paljon hitaita lenkkejä - seurauksena innon väheneminen ja tulosten heikkeneminen.
Liian hidas juokseminen tuntuu minusta raskaalta, jalat eivät löydä sopivaa rytmiä ja ne väsyvät enemmän kuin hiukan nopeammin juostessa. Siksi juoksen mieluummin juuri sellaisella nopeudella, jolla askellus alkaa sujua, silläkin uhalla että syke nousee liikaa.
Nämä ovat tietysti yksilöllisiä asioita ja saattaa vain olla, että minun pitää tehdä kaikki asiat väärinpäin. Tämän blogin nimi ei ole vitsi, olen monissakin asioissa aloittanut liian suurista ja vaikeista asioista, ja joskus onnistunutkin. Viime syksynä aloitin uudelleen toisen harrastukseni vuosikymmenten tauon jälkeen enkä tietenkään siinäkään malta edetä kaikessa rauhassa. No, tässä iässä siihen ei oikeastaan ole aikaa. Nyt se kaikki on tehtävä tai ei koskaan. Kiusaan lukijoita vielä kerran näytteellä harrastuksestani, vaikka tämä tuskin sopii juoksumusiikiksi. Kyseessä on jälleen osa sarjasta "Omaeläkerrallisia soitteita", olkoon tämä nimeltään vaikkapa Toukokuussa satoi lunta.

torstai 25. toukokuuta 2017

Heräteostos

Sorruin heräteostokseen. Auttoivatko uudet housut uuden vauhdin saavuttamisessa?

Olin jo päättänyt, että en enää osta juoksutarvikkeita. Niitä oli aivan tarpeeksi, ja osa niistä on jäänyt käyttämättä kuten talvijuoksuhousut. Mutta nyt oli pakko investoida. Luhdan poistomyynnissä kaupattiin kuitenkin Li-Ning -merkkisiä juoksushortseja ja sorruin heräteostokseen.
Huomasin heti, että ne istuvat täydellisesti. Kävin toissapäivänä juoksemassa helteisen ilman innoittamana viiden kilometrin lenkin ja askel kulki. Tuntui kuin olisi löytynyt pitkään kadoksissa ollut oikea asento ja oikea rytmi. Tiedättehän sen tunteen, kun sitä vain kaatuu eteenpäin ja jalat rullaavat alla kevyesti. Ylämäessä tekniikka ei vielä auta, vaan hapenottokyvyn rajat tulevat nopeasti vastaan. Tasaisella ja alamäessä juoksu sujui kuitenkin rennosti.
Positiivisen kokemuksen kannustamana puin tänäänkin shortsit jalkaan ja päätin kokeilla perinteistä kevättestiäni: jos kymppi menee jokseenkin kevyesti alle tunnissa, olen normikunnossa ja annan itselleni luvan ilmoittautua johonkin tapahtumaan, jos siltä alkaa tuntua.
Alku sujui kevyesti ja keskivauhti pysytteli mukavasti alle kuudessa minuutissa. Myönnetään, myötätuuli auttoi, mutta toisaalta tiesin sen olevan paluumatkalla vastainen. Lenkilläni on kilometrin mittainen ylämäki, ja laskin että jos mäen laella keskivauhti on vielä kuudessa minuutissa tai vain muutaman sekunnin sen päälle, minulla on kaikki mahdollisuudet onnistua. Mäkeä jatkui ja jatkui, ja keskivauhti alkoi pudota uhkaavasti.
Saavutin huipun, ja kello näytti edelleen kuutta minuuttia, mutta sitten iski navakka vastatuuli, hiekkaa lensi silmiin ja suuhun. Tasaisellakin vauhti alkoi hiipua. Tunnen reitin joka mäen ja mutkan, ja tiesin pelastavan jyrkän alamäen olevan tulossa. Sain pidettyä siihen saakka vauhdin kuudessa minuutissa, joten olin edelleen tavoitteessa kiinni. Alamäessä rullasin kevyesti, vauhti kiihtyi, ja tiesin tästä alkaen myötämäkeä olevan enemmän kuin vastaista.
Asfalttiosuuden alkaessa olin edelleen aikataulussa. Kesämökkiliikenne virtasi, ja mietin joka kerta, mitä tapahtuisi, jos juuri minun kohdallani joku tunari kirjoittaisi tekstiviestiä ja auto ajautuisi pientareelle. Ehtisinkö loikata sivuun?
Selvisin kunnialla maantieosuudesta ja keskiaika oli painunut jo viisi sekuntia alle kuuden minuutin. Vielä pari rankkaa mäkeä, viimeinen lasku ja loppukiri. Ja kun kymmenen kilometriä tuli täyteen pysäytin kellon: 58.45.
Uudet housut eivät ainoastaan istu vaan myös juoksevat. Tätä ostosta ei tarvitse katua, vaikka jouduinkin näistä maksamaan kaksi euroa.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Ryhtiliike

Kuvan on tarkoitus esittää yksinkertaista liikettä, jolla juoksuryhti kohentui. Todellisuudessa tietysti nostetaan molempia käsiä, mutta kameran käsittely ja toista kättä vaivaava ns. jäätynyt olkapää estivät poseeraamisen oikeassa asennossa. 

Ei! Antaisinko muka periksi kehon tuntemuksille? Täytyyhän hengen olla vahvempi kuin lihan ja luiden. Vielä ei saa olla edellisessä päivityksessä vallinneiden hautausmaatunnelmien aika!
Päätin ryhdistäytyä, lähdin vielä kerran liikkeelle juostakseni edes viitosen. Ja kas, matkaa taittuikin kymppi, kilometriaika oli keskimäärin puolitoista minuuttia parempi kuin maanantaina, Polarin juoksuindeksi näytti lukemaa 45, ja mikä tärkeintä: ensimmäistä kertaa tänä keväänä juoksu tuntui ainakin ajoittain sujuvan.
Tein aivan konkreettisenkin ryhtiliikkeen. Olen oppinut erittäin yksinkertaisen keinon korjata asentoa juostessa. Kohottamalla vähäksi aikaa kädet hartioista ylöspäin voi tuntea selän oikenevan ja askelen kevenevän aivan kuin nousisin hiukan ylöspäin. Juokseminen kädet siipimäisessä asennossa ei vastaa perinteisä käsityksiä esteettisesti kauniista juoksusta, mutta onneksi vaikutus tuntuu vielä pitkään käsien laskemisenkin jälkeen.
Jotain erityistä tuo pieni liike saa aikaan, koska lihasväsymystä tuntuu selässä ja lantiossa nyt aivan uusissa paikoissa.
Edellisessä tekstissä unohtui juoksuharrastuksen täydellisyysluettelosta yksi tärkeä seikka: sitä voi tehdä joko yksin tai ryhmässä. Jos haluaa liikunnan olevan myös sosiaalista toimintaa, juoksu antaa siihenkin mahdollisuuksia. Itse olen juossut aina yksin. Minun on vaikea kuvitella osallistuvani juoksukouluun tai muihin ryhmäharjoituksiin, niin yksilöllisesti kuntoni vaihtelee, kuten tälläkin viikolla olen huomannut.
Niin, jotain kummallista siis tapahtui tänään. Melkein kuin silloin, kun aikanaan aloitin, aivan kuin päässä olisi naksahtanut. Yksi selitys on se, että vaikka olin tänä keväänä juossut, harjoituskertojen väliin oli jäänyt aina liian pitkä aika. Nyt ajoitus meni kohdalleen, ja saatoin juoksun jälkeen siteerata juuri edesmennyttä presidenttiä: kyllä se siitä.


maanantai 15. toukokuuta 2017

Täydellinen harrastus

Yksi täydellisen harrastuksen hienoista puolista on pääsy lähelle luontoa.


Tein ensimmäisen kerran tänä kesänä vakiintuneen Helsingin-lenkkini: stadionin ohi Keskuspuistoon, itäisintä väylää eläinten hautausmaan kohdalle, länsipuolta takaisin. Kymmenen kilometriä mäkiä, jotka jostain syystä ovat enimmäkseen ylämäkiä, vaihtelevia maisemia kerrostaloista viljelypalstoihin, havumetsää, tuulen kaatamia puita, suunnistajia, juoksijoita, pyöräilijöitä, koiranulkoiluttajia, mustarastaiden laulua, hevosia, valkovuokkoja, juuri puhkeavia lehtiä. Siinä on yksi juoksemisen hienoimmista puolista: juostessa pääsee kosketuksiin luonnon kanssa, näkymät vaihtuvat, mutta on aikaa katsella niitä.
Pieneläinten hautausmaa kivineen ja niihin kaiverrettuine nimineen saa minut aina tunteiden valtaan. Jolla ei ole lemmikkiä, voi ehkä ihmetellä ihmisten syvää kiintymystä eläimiin. Joillekin lemmikin menetys voi olla vielä suurempi ja kipeämpi asia kuin ihmisen kuolema. Johtuuko se siitä, että ihmiset ovat itsenäisiä, mutta eläimestä tulee oman persoonan jatke? Rakkaan eläimen kuollessa tuntuu kuin omasta elämästä olisi jo pala poissa, vaikka tänne jäämmekin vielä kaipailemaan. Luopumisen aika tulee kuitenkin väistämättä. Jossain vaiheessa on vain luovuttava harrastuksistakin, vaikka nekin voivat tulla kuin osaksi minuutta.
Juokseminen on täydellinen harrastus. Sitä voi tehdä missä tahansa eikä se vaadi kalliita välineitä. Tietenkin minkä tahansa lajin harrastajat alkavat hifistellä ja vapaa-ajan juoksijalta osataan kyllä ottaa rahat pois välineillä, joiden luvataan parantavan suorituksia aivan huikeilla prosenttimäärillä. Minäkin kävin vanhasta muistista vielä tänä keväänä urheilukaupassa, mutta tarjouskengistä ei onneksi löytynyt sopivaa numeroa. Ennestäänkin juoksukenkiä ja muita varusteita on sellainen määrä, että pärjään aivan varmasti niillä lopun ikääni.
Yksi tärkeä puoli on tietysti terveellisyys. Viimeisten tutkimusten mukaan kovatehoinen kuntoliikunta jopa nuorentaa soluja. Aivotoimintaa tehostava vaikutus on todettu monissa tutkimuksissa. Voin todistaa sen omallakin kohdallani. Viimesyksyisellä juoksulenkillä oivalsin äkkiä, mitä eräästä pitkään muotoaan hakeneesta aiheesta pitää tehdä ja millainen on sen rakenne. Yleensä en ole juostessa pohtinut työasioita, mutta nyt teksti muotoutui mielessäni kuin itsestään askelten rytmissä. Aloin työstää tekstiä heti palattuani. Parin kuukauden työn jälkeen lopputulos oli sen verran hyvä, että se voitti hiljattain toisen palkinnon ja ihan huomattavan rahasumman eräässä kilpailussa.
Juoksemisen sivutuotteena tullut palkinto oli yksi urheilu-urani saavutuksista. Maratonit tosin epäonnistuivat, mutta puolikkaita juoksin melkoisen määrän, parhaimmillaan aikaan 1.57. Kympin aikatavoitteena oli 50 minuuttia, mutta se jäi parin minuutin päähän. Vitonen meni alle 25 minuutin ja kilometri alle neljän minuutin.
Viime syksystä lähtien tahti alkoi oudosti hidastua. Tänä keväänä vauhti on ollut sellaista, että olen jo saanut pelätä rollaattorien kolhivan kantapäitäni. Nopeus on pudonnut parikymmentä prosenttia tavallisesta.
Nyt kovasti muodissa oleva Konmari-siivousideologia opettaa, että tavarat pitäisi ottaa käteen ja kysyä itseltään tuottaako tämä minulle iloa. Jos vastaus on kielteinen, tavarasta pitää luopua. Ehkä tätä voisi soveltaa harrastuksiinkin. Jos en enää pääse kuntoon eikä juokseminen tuota minulle iloa, pitäisikö minun yksinkertaisesti luopua siitä? On aivan mahdollista, että olin tänään viimeisen kerran Keskuspuistossa lenkillä. Toisaalta en kyllä luovuttanut maratonillakaan, vaikka kunto petti totaalisesti. Järki sanoo, että ei kannata jatkaa sellaista, mikä on käynyt liian vaikeaksi. Mutta sisu sanoo toista. Tämä kesä näyttää, kumpi pääsee voitolle.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Juoksua rahan vuoksi

Suomen rahapajan juhlaraha sai minut liikkeelle. 

Liityin tänään niitten joukkoon, jotka ovat juosseet rahan vuoksi.
Näin uutisen Suomen rahapajan itsenäisyyden juhlarahasta ja se sai minut juoksemaan. Oli pakko, se oli ainoa keino rauhoittua. Muuten seurauksena olisi ollut vaikeammin kontrolloitava liikuntamuoto: olisin alkanut hyppiä seinille.
En yleensä hermostu aivan vähästä, mutta jostain syystä tämä juhlaraha sai minut pois tolaltani. Koin sen syvästi loukkaavana. Kuva ei nimittäin ole fiktiota. Perustana on tunnettu valokuva, jossa Paavolaisen Valkoinen terrori -kirjan mukaan teloitetaan punaisia mahdollisesti Tammisaaren maaseurakunnassa.
Kuvan henkilöt ovat selvästi tunnistettavissa. Pitäisin kunninanloukkauksena heitä ja heidän omaisiaan kohtaan, että heidän epäoikeudenmukaista kuolemaansa käytetään kaupallisessa tarkoituksessa. Rahapajan mielestä tämä ei ole kunnianloukkaus.
Tarkistin rahapajan eettiset toimintaohjeet: "Kunnioitamme ja noudatamme YK:n ihmisoikeuksien julistukseen kirjattuja periaatteita." Kyseinen julistus taas sanoo 12. artiklassa, että "älköön loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta."
Haukuttakoon hallitusta kaikesta muusta, mutta ainakin Petteri Orpo reagoi heti näkyvästi. Sittemmin kyllä ilmeni, että hän oli itse ollut hyväksymässä kuvaa. Tosin rahapaja ei missään vaiheessa tuonut esille sitä, että kyseessä on aito dokumentti, mikä saattoi harhauttaa kiireistä ministeriä.
Kaksi hyvää seurausta tästä oli. Ensinnäkin kävi selväksi, että Suomessa on sentään täysjärkisiä ihmisiä, jotka nostavat metelin kun aihetta on. Toiseksi se sai minut juoksemaan, vaikka olin huonon kelin vuoksi jo hylännyt tämän päivän lenkkisuunnitelmat. Ja kas, juokseminen tehosi. En ole enää juuri yhtään hermostunut. Kirjoitan vain vuorotellen blogia, lähetän sähköpostia rahapajalle ja päivitän facebookiin asian uusia käänteitä. Mitähän tekisinkään jos en olisi käynyt rauhoittumassa kuuden kilometrin lenkillä?

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Onko ikä vain numeroita?



Vakuuttuakseni juoksuharrastukseni tuloksellisuudesta otin kuvan tähän mennessä saavuttamistani mitaleista. Juoksijapatsas on vain halpaa muovia, mutta se on arvokas muisto ensimmäisestä maratonista.  



Ikä on pelkkiä numeroita.
Niin mielelläni siihen uskoisin.
Mutta ikä on muutakin kuin numeroita.
Ikä on harvenevia hiuksia, jäykistyviä selkiä, hapenottokyvyn heikkenemistä, palautumisen hidastumista.
Mutta ikä on myös ymmärrystä siitä mikä lopulta elämässä on tärkeää. Ymmärrystä myös siitä, että sekään ei ole kovin tärkeää, jos en koskaan alita neljää tuntia maratonilla.
Jokainen vuosi painaa jaloissa. Huomasin sen viime kesänä. Harjoittelussa ei pitänyt olla vikaa, mutta tulokset vain huononivat. Kun muutama vuosi sitten aloitin, pääsin lähes nollapisteestä hyvinkin nopeasti sellaiselle tasolle, joka nyt talven jälkeen tuntuu tavoittamattomalta.
Olen toki juossut tänäkin vuonna. Pitkien lenkkien sarja alkoi jo perinteisellä autonhuoltojuoksulla, mikä tarkoittaa sitä, että vien auton huoltoon 12 kilometrin päässä olevaan liikkeeseen ja palaan juoksemalla. Pari pitempää lenkkiä olen tehnyt sen jälkeenkin vaikka huhtikuu on ollut hyytävä. Kauden varusteuutuutena on ollut kellottomuus. En ole mitannut sykettä enkä vauhtia vaan edennyt niinkuin tuntuu. Se on ollut suorastaan vapauttava kokemus.
Juuri nyt, tämän ikävuoden viimeisenä päivänä, Polar on taas latautumassa. Aion tehdä jokakeväisen testini ja katsoa meneekö kymppi alle tunnissa kohtuullisen vaivattomasti. Jos se sujuu, saatan harkita taas tapahtumiin osallistumista. Nyt aamulla ilma tuntuu vielä turhan kirpeältä, mutta aion lähteä liikkeelle heti kun pakkanen hellittää. Testin lopputuloksen ja tunnelmat kirjoitan kohta.
Tuloksia odotellessa kerron, että yhtenä syynä juoksuharrastuksen talviaikaiseen hiipumiseen on myös uusi harrastus, tai pikemminkin uudelleen löydetty nuoruuden villitys. On kulunut 35 vuotta siitä kun tein silloin varsin tarpeelliselta tuntuneen vaihtokaupan. Minulla oli sähkökitara mutta ei autoa. Niinpä vanha Fender Stratocaster vaihtui vanhaan Skodaan. Jokainen, joka tietää jotain vintage-Stratojen nykyhinnoista ja tuolloisten takavetoisten Skodien maineesta, ymmärtää ettei vaihtokauppa kuulunut taloushistorian nerokkaimpiin liiketoimiin.
En koskaan ollut saanut Stratoa soimaan siten kuin halusin, joten tuomitsin itseni lahjattomaksi enkä enää edes uneksinut soittamisesta. Viime elokuussa sitten uneksin. Näin unta, että osasin soittaa. Soitin musiikkia, jollaista en muistanut kuulleeni. Entä jos uni voisikin olla totta? Olisiko mahdollista, että olisin salaa oppinut soittamaan näiden kitarattomien vuosikymmenten aikana?
Asiasta pääsi selville vain hankkimalla soittimen. Muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen olen yrittänyt tavoittaa untani tässä vuosien ruostuttamalla tekniikalla soitetussa kappaleessa nimeltä
Näin unta, että osasin soittaa.

No niin, kävin tekemässä testin. Sen päätteeksi aina niin optimistinen Polar V 800 kuulutti "saavutit tavoitteesi". Mistä ihmeestä se muka saattoi tietää tavoitteeni?
Kello oli valitettavasti väärässä. Lenkki kesti kyllä alle tunnin, mutta oikaisin lopussa niin että matkaksi tuli vain yhdeksän kilometriä. Juoksu vain ei tuntunut mukavalta enkä pystynyt pitämään vauhtia. En siis ilmoittaudu Helsinki City Runiin enkä vielä mihinkään muuhunkaan tapahtumaan ennen kuin juoksemisen ilo löytyy uudelleen.