Täydellinen harrastus

Yksi täydellisen harrastuksen hienoista puolista on pääsy lähelle luontoa.

Tein ensimmäisen kerran tänä kesänä vakiintuneen Helsingin-lenkkini: stadionin ohi Keskuspuistoon, itäisintä väylää eläinten hautausmaan kohdalle, länsipuolta takaisin. Kymmenen kilometriä mäkiä, jotka jostain syystä ovat enimmäkseen ylämäkiä, vaihtelevia maisemia kerrostaloista viljelypalstoihin, havumetsää, tuulen kaatamia puita, suunnistajia, juoksijoita, pyöräilijöitä, koiranulkoiluttajia, mustarastaiden laulua, hevosia, valkovuokkoja, juuri puhkeavia lehtiä. Siinä on yksi juoksemisen hienoimmista puolista: juostessa pääsee kosketuksiin luonnon kanssa, näkymät vaihtuvat, mutta on aikaa katsella niitä.
Pieneläinten hautausmaa kivineen ja niihin kaiverrettuine nimineen saa minut aina tunteiden valtaan. Jolla ei ole lemmikkiä, voi ehkä ihmetellä ihmisten syvää kiintymystä eläimiin. Joillekin lemmikin menetys voi olla vielä suurempi ja kipeämpi asia kuin ihmisen kuolema. Johtuuko se siitä, että ihmiset ovat itsenäisiä, mutta eläimestä tulee oman persoonan jatke? Rakkaan eläimen kuollessa tuntuu kuin omasta elämästä olisi jo pala poissa, vaikka tänne jäämmekin vielä kaipailemaan. Luopumisen aika tulee kuitenkin väistämättä. Jossain vaiheessa on vain luovuttava harrastuksistakin, vaikka nekin voivat tulla kuin osaksi minuutta.
Juokseminen on täydellinen harrastus. Sitä voi tehdä missä tahansa eikä se vaadi kalliita välineitä. Tietenkin minkä tahansa lajin harrastajat alkavat hifistellä ja vapaa-ajan juoksijalta osataan kyllä ottaa rahat pois välineillä, joiden luvataan parantavan suorituksia aivan huikeilla prosenttimäärillä. Minäkin kävin vanhasta muistista vielä tänä keväänä urheilukaupassa, mutta tarjouskengistä ei onneksi löytynyt sopivaa numeroa. Ennestäänkin juoksukenkiä ja muita varusteita on sellainen määrä, että pärjään aivan varmasti niillä lopun ikääni.
Yksi tärkeä puoli on tietysti terveellisyys. Viimeisten tutkimusten mukaan kovatehoinen kuntoliikunta jopa nuorentaa soluja. Aivotoimintaa tehostava vaikutus on todettu monissa tutkimuksissa. Voin todistaa sen omallakin kohdallani. Viimesyksyisellä juoksulenkillä oivalsin äkkiä, mitä eräästä pitkään muotoaan hakeneesta aiheesta pitää tehdä ja millainen on sen rakenne. Yleensä en ole juostessa pohtinut työasioita, mutta nyt teksti muotoutui mielessäni kuin itsestään askelten rytmissä. Aloin työstää tekstiä heti palattuani. Parin kuukauden työn jälkeen lopputulos oli sen verran hyvä, että se voitti hiljattain toisen palkinnon ja ihan huomattavan rahasumman eräässä kilpailussa.
Juoksemisen sivutuotteena tullut palkinto oli yksi urheilu-urani saavutuksista. Maratonit tosin epäonnistuivat, mutta puolikkaita juoksin melkoisen määrän, parhaimmillaan aikaan 1.57. Kympin aikatavoitteena oli 50 minuuttia, mutta se jäi parin minuutin päähän. Vitonen meni alle 25 minuutin ja kilometri alle neljän minuutin.
Viime syksystä lähtien tahti alkoi oudosti hidastua. Tänä keväänä vauhti on ollut sellaista, että olen jo saanut pelätä rollaattorien kolhivan kantapäitäni. Nopeus on pudonnut parikymmentä prosenttia tavallisesta.
Nyt kovasti muodissa oleva Konmari-siivousideologia opettaa, että tavarat pitäisi ottaa käteen ja kysyä itseltään tuottaako tämä minulle iloa. Jos vastaus on kielteinen, tavarasta pitää luopua. Ehkä tätä voisi soveltaa harrastuksiinkin. Jos en enää pääse kuntoon eikä juokseminen tuota minulle iloa, pitäisikö minun yksinkertaisesti luopua siitä? On aivan mahdollista, että olin tänään viimeisen kerran Keskuspuistossa lenkillä. Toisaalta en kyllä luovuttanut maratonillakaan, vaikka kunto petti totaalisesti. Järki sanoo, että ei kannata jatkaa sellaista, mikä on käynyt liian vaikeaksi. Mutta sisu sanoo toista. Tämä kesä näyttää, kumpi pääsee voitolle.