tiistai 29. maaliskuuta 2016

Matka Paavo Nurmen mieleen

Kolmen tunnin aikoineen Karo Hämäläinen on maratoonarinakin kovaa tasoa, mutta kirjoittajana hän on kultamitaliluokkaa. 


Paavo Nurmen mielenmaisemaan tunkeutumiseen tarvittiin juuri Karo Hämäläinen, ihminen joka ymmärtää juoksua, ymmärtää liike-elämää ja ennen kaikkea kirjoittamista.
Yksin on hienoin suomalainen juoksuromaani. Sitä on vaikea tulevaisuudessakaan ylittää, niin asiantuntevasti Hämäläinen kirjoittaa juoksemisen yksityiskohdista, niin mukaansatempaavasti hän kuvaa Nurmen kilpailuja, niin syvälle hän pääsee hiljaisen ja arvoituksellisen Nurmen sielunelämään.
Kirja on tietenkin fiktiota, mutta periaatteessa kaikki siinä voisi olla totta. Yksin selvittää Nurmen elämänvaiheet lapsuudesta vanhuuteen. Elämäkerta se ei kuitenkaan ole, pikemminkin kuvitelma siitä, millaisena Nurmi itse elämänsä näki. Hämäläinen eläytyy Nurmen tuntemuksiin ja lukija voi kokea, miltä tuntuu ihmisestä, joka tietää olevansa maailman paras.
Romaanin mukaan Paavo Nurmi vihasi häviämistä. Siinä on jo hyvä motiivi sen kaiken saavuttamiseen, mihin Nurmi pystyi. Hän olisi tunnetusti pystynyt enempäänkin, jos olisi saanut juosta vielä Los Angelesin olympialaisissa. Silloin hänet tuomittiin ammattilaiseksi. Hämäläinen esittää tästäkin oman fiktiivisen tulkintansa, joka näyttää, miten pieni ja huomaamaton välikohtaus voi vuosien mittaan kasvaa suureksi.
Hämäläinen kirjoittaa kuin Paavo Nurmi juoksee. Ei mitään liikaa, taloudellinen askel, tasainen vauhdinjako, päämäärä tarkasti selvillä. Romaani on hieno lukukokemus kenelle tahansa, mutta erityisesti juoksukilpailuihin osallistuneiden on helppo eläytyä tähän kirjaan.

6 kommenttia:

  1. Oli kyllä hieno kirja ja mukava lukea muidenkin juoksubloggarien päivityksiä Hämäläisen kirjasta. Oma päivitykseni on tosin vasta matkalla, siinä 5 kilometrin kohdalla. P.S. Millähän ajalla naista voisi kutsua keskitason maratoonariksi, en tiedä, mutta haaveilen ko. tittelistä!

    VastaaPoista
  2. Nurmen suoritusten lumoissa määrittelin kuvatekstissä Hämäläisen keskitasoiseksi maratoonariksi, vaikka kolme tuntia tarkoittaa tietysti kovaa tasoa. Muutin tekstin myöhemmin. Itsehän en ole edes keskitasoinen. Vaikka olisin kilpailun ainoa osanottaja, sijoittuisin todennäköisesti viimeiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi höh, ihan hyvä teksti se oli alkuperäisenäkin, en minä sitä :) Sen olisi voinut tulkita lempeän sarkastiseksi kehuksi, kolme tuntia kun suurimmalle osalle meistä maratoonareista on kauimmassa kaukaiseuudessa.

      Todetaan nyt vielä sekin, että maaliinpääsy sinänsä on hiivatin kova juttu, on sitten ainoana sarjassaan eka tai vika. Tämän naapurikin tietää.

      Poista
    2. Kiitos kommenteista, on aina todella hauska huomata että tekstit eivät katoa johonkin kylmään avaruuteen.
      Ehdottomasti tärkeintä on päästä maaliin, eikä sekään ole aina tärkeää. Kuvatekstiä oli syytä muuttaa, koska jotenkin Karo Hämäläiseen ei sovi mikään keskinkertaisuuteen viittaava termi. Itse asiassa kolme tuntia muuten ei ole mikään keskitason aika, koska harrastajalle se on hyvä ja urheillijalle huono.

      Poista
    3. Eivät toki katoa. Mukava ilahduttaa kanssabloggareita. Mainittakoon myös, että mainitsin blogisi omassa blogissani ja innoittamanasi kirjoitin jutun keskitason maratoonarista. Jutusta tuli erittäin jaaritteleva ja tylsä, mutta se ei suinkaan johdu siitä, että olen lukenut sinun blogiasi, vaan syyt ovat ihan muualla.

      Oletko muuten lukenut Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta? Minä en vielä, mutta luen sen kun loputkin lumet sulavat.

      Poista
  3. Nyt siis selvisi keskitason maratoonarin aika. Sehän tarkoittaa, että minäkin voisin olla keskitasoinen, jos kramppi tai muu vamma ei katkaise matkaa. Murakamin ostin viimeksi kirjamessuilta ja olen sitä jossain blogissa käsitellytkin. Hieno kirja, joskaan ei aina aivan onnistuneesti käännetty. Siinä on kuitenkin tavoitettu jotain olennaista juoksemisen merkityksestä.

    VastaaPoista