Hiipuuko harrastus?

Autohistoriaan perehtyneet tunnistanevat tästä kauniista yksityiskohdasta, millaisella autolla ajoin muutaman kesän. Museoautoharrastus hiipui vähitellen ja päätin, että kaunottareni ansaitsee paremman kodin.  

Tiedät varmaan tunteen: mieli palaa juoksulenkille, tarkkailet säätilaa, odotat sopivaa ajankohtaa, mietit minkä reitin nyt ottaisi, juoksisiko pitkään ja rauhallisesti vai pitäisikö vauhtia, jaloissa tuntuu kuin kutinaa, ne suorastaan vaativat päästä liikkeelle, on kuin jokin ikiaikainen vietti ottaisi ajatuksesi valtaansa ja saisi mielessäsi näkymään vain maanteitä ja metsäpolkuja, syvältä sisimmästäsi kaikuu askelten rytmi kuin kaukainen rumpujen kumu. Se kutsuu sinua mukaansa. On pakko päästä juoksemaan.
Se tunne oli minullekin tuttu. Mutta nyt olen kokenut sen aina vain harvemmin. Ensimmäisenä juoksuvuotenani minun oli aivan välttämättä päästävä liikkeelle. Nyt pakottava tarve on poissa. Kaikki merkit viittaavat nyt siihen, että juoksuharrastus tavoitteellisena toimintana on minun kohdallani hiipumassa.
Juoksevan entisen ministerin tavoin voin mainita kolme pointtia. Ensinnäkin juoksukuntoni on käytännössä pysynyt koko ajan samana. Kehitystä ei juuri ole tapahtunut, harjoittelin sitten paljon tai vähän. Tutkimukset ovat osoittaneet, että hapenottokyky on geneettinen ominaisuus eikä se kaikkien kohdalla parane ankarastikaan harjoittelemalla. Muutokset hapenottokyvyssä ovat olleet olemattomia.
Toiseksi olen ollut koko ikäni harrastuksissani varsin levoton. Niitä on riittänyt purjehtimisesta museoautoihin. Kaikista olen ollut innoissani, mutta muutamassa vuodessa innostus on laimentunut ja uusi harrastus on hivuttautunut tilalle. Suorastaan kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät paneutumaan johonkin työhön tai harrastukseen jopa vuosikymmeniksi.
Kolmas syy on kyllästyminen samoihin reitteihin. Juoksen kahdella, osittain jopa kolmella eri paikkakunnalla, mutta silti reittien määrä on rajallinen. Myönnän, että tämä on huono syy, sillä monet kiertävät vuosikausia samoja teitä väsymättä näkymiin.
Syyt eivät tietysti olekaan aivan todellisia, sillä kaiken takana on sisäinen palo tai sen puuttuminen. Jos mitä tahansa asiaa haluaa tarpeeksi, kaikki muu kyllä järjestyy. Kuhmon kympin jälkeen olen juossut vain pari mitäänsanomatonta lenkkiä. Tänä iltana aion taas kiertää Keskuspuistoa kesäloman jälkeen ja toivon että sieltä löytyisi uutta intoa.
Ehkä pitäisi vain ilmoittautua vaikka Pirkan hölkkään. Se olisi sopiva päätös kaudelle. Mutta mitä sen jälkeen? Sammuuko kipinä syyssateisiin, jäätyykö kiinnostus talvipakkasissa?