keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Juoksuvuoden outo käänne

Tältä näytti vielä aatonaattona Aulangolla. Lenkille lähtemättömyyttä ei voinut tällä kertaa laittaa kelin syyksi.  
670 kilometriä. Sellaista lukemaa Polar näyttää tälle vuodelle. Alkaa siis näyttää todennäköiseltä, että en saa tuhatta kilometriä täyteen tänäkään vuonna.
Vuoteen sisältyi kaksi puolimaratonia ja yksi kokonainen. Kesä alkoi toukokuun lopussa Helsinki City Runilla. Odotukset eivät olleet korkealla, sillä liikkuminen oli jäänyt aivan liian vähiin. Aktiivinen juoksu oli alkanut käytännössä vasta toukokuussa eikä rapistumaan päässyttä kuntoa rakenneta kuukaudessa. Aivan viime hetkellä muutin lähtöryhmää vielä hitaampien joukkoon, etten suotta olisi kenenkään tiellä.
HCR:n järjestelyt toimivat hyvin, sain kisahallista numeron ja mainostajilta kaikenmoista pientä näytettä. Ja sen jälkeen tein yhden merkittävän päätöksen: aloitin tämän juoksublogin kirjoittamisen. Aluksi se oli vain kokeilu. Joudun työnkin puolesta uppoutumaan yhä enemmän sosiaalisen median maailmaan ja halusin päästä siihen paremmin sisään. Kun jonkin verran lukijoita ilmaantui, blogin päivittäminen on jatkunut. Olen pitänyt blogeja nyt muistakin aiheista, mutta mukavinta on käsitellä juoksemista. Piirre on yleisinhmillinen: on helpointa kirjoittaa asiasta, josta ei tiedä.
Alun perin tarkoituksena oli luetella asioita, jotka olen tehnyt väärin. Siinä suhteessa HCR alkoi hyvin. Heti lähdössä tajusin valinneeni väärän ryhmän. Olin osallistunut aiemmin sen verran pieniin tapahtumiin, että niissä oli voinut valita vauhtinsa itse. Nyt se ei ollut mahdollista. Ryhmä eteni kapealla tiellä hitaasti, yritin ohitella, mutta ahtaissa paikoissa liike pysähtyi kokonaan. Ensimmäiset kolme kilometriä sujui yli kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Vasta kolmen kilometrin jälkeen joukko oli alkanut venyä jonoksi ja pääsin kiristämään vauhtia. Joukkotapahtumassa pitää siis valita mieluummin liian nopea kuin liian hidas ryhmä.
Toinen virhe oli kellossa. Garmin oli simahtanut juuri ennen juoksua, joten olin saanut hyvän tekosyyn hankkia Polar V 800 -kellon. Olin suurella vaivalla saanut siihen sopivat asetukset, mutta juostessa huomasin hämmästyksekseni, että se ei näyttänytkään vauhtia eikä edes väliaikavauhtia, vaan ainoastaan koko juoksun keskivauhtia. Myöhemmin ilmeni, että kellossa oli vika, jonka Polar hoiti esimerkillisesti vaihtamalla laitteen uuteen. Tässä tilanteessa se ei juuri auttanut.
Vähä vähältä pääsin eteenpäin jonossa ja noudattamaan omaa rytmiä, mutta olin selvästi jäljessä kahden tunnin tavoitteesta. Juoksu sujui kuitenkin olosuhteisiin nähden mukavasti, ja etenkin kun Keskuspuiston muutamasta ylämäestä pääsi, vauhti pysyi mainiosti aikatavoitteessa. Taakse alkoi jäädä jo edellä lähteneen ryhmän juoksijoita. Vauhti kesti, mutta matka loppui kesken enkä pystynyt saamaan kiinni alun hidasteluun kuluneita puoltatoista minuuttia.
Vähän ennen maalia suurin piirtein Auroran sairaalan kohdalla kohtasin näyn, joka sai omat aikatavoitemurheet pienenemään. Polun vierellä elvytettiin tuupertunutta juoksijaa, ja tilanne näytti vakavalta. Sitä en ehtinyt ajatella pitempään, stadionin portti lähestyi, otin loppukirin ja kuvittelin stadionille kiitäessäni olevani oikea juoksija, jonka ottaa vastaan lippuja heiluttavien katsojien huutomyrsky. Oikeasti tälle ajalle ja sijoitukselle ei kannattanut hurrata: 2.01:35, sijoitus omassa sarjassa 370, kun osallistujia oli 645.
Seuraava kilpailu oli Hämeenlinnan kaupunkimaraton, joka oli Sibeliuksen 150-vuotisjuhlan kunniaksi nimetty Sibelius-maratoniksi. Sibeliusta nyt ei varsinaisesti tunnettu urheilumiehenä, mutta sinfonioita hän sävelsi sen verran, että niitten yhteenlaskettu kesto vastaa sopivasti maratonin aikatavoitettani eli neljää tuntia.
Heinäkuun loppu on perinteisesti kesän kuuminta aikaa, joten ilmoittauduin viisaasti vain puolikkaalle. Olin kohtalaisen hyvässä kunnossa joten olisin voinut vaikka tavoitella omaa ennätystä. Mutta totta kai jotain meni nytkin väärin. 17 kilometrin kohdalla aloin väsähtää, syke kohosi, vauhti hidastui. Reitissä ei ollut vikaa, se oli mitä mainioin, juoksijoita ei ollut liikaa, oli kaikin puolin hyvät mahdollisuudet noudattaa omaa rytmiä. Keksin vain yhden syyn epäonnistumiseen. Vierelle ilmaantui puhelias juoksijakollega, joka pysyi samassa vauhdissa ja keskusteli jatkuvasti. Puhuminen vei energiaa ja toisen tahdissa juokseminen haittasi oman rytmin pitämistä. Vähimmäiasaikatavoitteeni oli kahden tunnin alittaminen ja sekin alkoi näyttää mahdottomalta. Onneksi keskustelutoveri lähti huomattavasti nuorempana menemään omaa vauhtiaan ja jäin kamppailemaan kelloa vastaan. Viimeiset kilometrit olivat uuvuttavan pitkiä, aika kului ja kului, ja vaatimatonkin tavoitteeni oli karkaamassa. Urheilukenttä lähestyi, joku huusi että matkaa on enää muutama sata metriä. Päätin olla hellittämättä, lisäsin vauhtia ja pääsin urheilukentälle suoran päähän. Edessä näkyi kello ja aika lähestyi sekunti sekunnilta kahta tuntia. Nyt oli pakko jaksaa, kiristin vauhtia niin paljon kuin vain suinkin pystyin, syke nousi huippuunsa, ehdinkö, ehdinkö, mietin, ja lopulta tuskainen matka oli takana.
Käännyin katsomaan ajanottotaulua ja totesin, että taas meni väärin. Kiirehdin aivan turhaan, minullahan olisi ollut vielä neljä sekuntia pelivaraa. Aika oli 1.59:55. Sijoitus omassa sarjassa oli tällä kertaa 23.
Harjoittelu jatkui, ja olin niinkin hyvässä vedossa, että elokuussa juoksin harjoituslenkillä uuden kympin ennätyksen 52.18. Heinäkuussa olin juossut viitosella ennätyksekseni 24.31. Ja mikä parasta, ne olivat tulleet kevyen tuntuisesti. Polarin kuntotesti näytti hapenottokyvyksi jatkuvasti 44. Minun piti siis olla mainiossa kunnossa. Lokakuun alkupuolella kaikki oli hyvin, vaikka sopimattomilla kengillä juostu 13 kilometrin lenkki olikin saanut polven kipeytymään.
Juoksukauden huipentumana piti olla Kankaanpään maraton. Siinä meni kaikki väärin, enkä vieläkään tiedä miksi. Ymmärrän nyt paljon paremmin urheilijoiden puheet kunnon ajoittamisesta. Pari viikkoa aikaisemmin olisin juossut sen vaivatta, nyt vain tapahtui jotain outoa. Syke vaihteli levottomasti alusta alkaen, askelet alkoivat painaa ja jo puolen välin jälkeen iski kramppi. Sen jälkeen en enää kamppaillut kelloa vaan keskeyttämistä vastaan.
Nyt Polarin kuntomittaus näyttää jatkuvasti hapenottokyvyn lukemaksi 32. Jotain kummallista on tapahtunut. Kehitys ei pelkästään pysähtynyt, vaan kääntyi aivan väärään suuntaan.
Vuosi 2016 alkaa epätietoisuuden merkeissä.



2 kommenttia:

  1. Kuullostaa tosi ikävältä nuo loppuvuoden vaikeudet, mutta toivottavasti syy selviää! Tulee mieleen vastaava tapaus toisella juoksijalla, hänellä ongelmien syyksi selvisi lopulta ihan vain anemia ja siihen tepsi rautakuuri.

    VastaaPoista
  2. Kiitos myötätunnosta! Näin kävi viime vuonnakin, jolloin juoksin kaksi puolikasta lähes peräkkäin. Sen jälkeen meni pitkään ennen kuin pääsin normaalivauhtiin. On kai vain uskottava, että turhan myöhäisellä iällä aloitettu juoksuharrastus ei johda kestävään kunnonnousuun. Mutta eiköhän tähän auta viimeistään kevätaurinko, hohtavan sininen taivas ja jäästä vapautuneiden lenkkipolkujen kutsu.

    VastaaPoista