sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Ei pelkästä endorfiinista


Tie kääriytyy aamuiseen usvaan. Sen keskellä häämöttää jotain, kun pääsen lähemmäksi, tunnistan sen. Peura seisoo tiellä mäen harjanteella ja pehmeän sumun keskellä se on kuin unesta tai kaukaisesta tarinasta. Se katsoo minun lähestymistäni aikansa, loikkaa sitten metsään ja katoaa näkymättömiin. Tie on taas autio ja tyhjä, ympärilläni on vain ohut auer, ilmassa lintujen kiihkeä laulu ja puiden oksilla öisen sateen jättämä vesi, joka kimaltaa auringon valossa helminä. On sunnuntaiaamu ja kello käy vasta seitsemättä.
Juoksemisen tuottamaa mielihyvää on selitetty endorfiinin erittymisellä. Se on kuitenkin liian yksinkertainen selitys. Aamun verkkainen lenkki tuskin rasitti niin paljon, että endorfiinia olisi syntynyt huumaavaan vaikutukseen asti. Ihmismieli on kokonaisuus, jota ei voi hallita kemiallisesti. Hormonieritystä enemmän koin tänä aamuna mielihyvää luonnosta, ihmisten ja autojen puutteesta, kesän tuoksuista ja äänistä.
Yksi tärkeä nautinnonantaja juoksulenkissä on myös tunne jonkin suorituksen valmistumisesta. Lenkki alkaa ja päättyy, ja se on tehtynä. Kuinka monen työ onkaan nykyisin jonkinlaista prosessia, jossa mikään ei koskaan tule valmiiksi, ja jos tuleekin, seuraavaa projektia aloitetaan jo samalla. Juoksin 16 kilometriä kuten olin suunnitellut, ja nyt se on tehtynä. Työssäni pystyn harvoin sanomaan, että jokin asia on valmis lopullisesti. Ja vielä vähemmän sitä voi kokea nykyajan pätkätyöläinen, työtä vielä etsivästä puhumattakaan.
Samaa tunnetta ei millään voisi kokea vain nauttimalla jotain kemikaalia, joka vapauttaisi endorfiinia elimistöön. Tämän tunteen saavuttaminen onnistuu vain juoksemalla irti jokapäiväisestä todellisuudesta, jättämällä taakse arkiminä ja olemalla hetken aikaa yhteydessä ympäröivään maailmaan ja juuri tähän hetkeen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti