Väärä syke

Siinä se taas aukeaa, tuttu metsätie. Edessä on kymmenen kilometriä, mäkiä ja tuulisia peltoaukeita. Flunssa on ohi, mutta edelleen pidin verkkaista vauhtia ja juoksin kevyesti matalalla sykkeellä. Keskisykkeeksi tuli vain 160.
Siis 160 muka matala syke? Kyllä. Maksimisykkeeni on 200 tuntumassa, ei tosin virallisesti mitattuna, ja anaerobinen kynnys on jokseenkin tarkkaan 180. Kaikki puolimaratonit olen juossut yli 170 keskisykkeellä. Noissa lukemissa ei sinänsä olisi mitään poikkeuksellista, mutta olen vuotta vaille kuusikymppinen eikä mittarin silloin todellakaan pitäisi näyttää tuollaisia lukemia. En ilmeisesti vain ole suurisydäminen ihminen. Verenkiertoelimistö joutuu korvaamaan nopeudella sen, minkä koossa menettää.
Siinä on yksi syy siihen, miksi pidän itseäni väärinjuoksijana. Ohjeet eivät kerta kaikkiaan päde, on pakko tehdä niinkuin tuntuu. Mihinkään juoksukouluun en voisi kuvitella osallistuvani, yhtä vähän kuin mihinkään muuhunkaan kouluun. Haluan oppia itse sen minkä tarvitsen. Kuten Erno Paasilinna totesi: vain itseoppineet ovat oppineita, muut ovat opetettuja.
Kun kaiken lisäksi toisessa jalassa pari varvasta on kummallisessa asennossa, ilmeisesti jonkin muinaisen mopokolarin vuoksi, tekniikkaohjeet eivät vain toimi. Ehkä minun ei pitäisi lainkaan pystyä juoksemaan. Silti juoksen, ja tähtään sairaustauosta huolimatta edelleen neljän tunnin alittamiseen. Siihen minua kannustettiin jo ensimmäisellä maratonillani. Maali lähestyi, kanssajuoksija kiri rinnalle ja kehotti jaksamaan: vielä päästään alle neljän tunnin. Kiitin kannustuksesta. En hennonut kertoa, että olin siinä vaiheessa juossut Kankaanpään kymmenen kilometrin maratonreitin vasta kolmeen kertaan.