Täydellinen harrastus

Yksi täydellisen harrastuksen hienoista puolista on pääsy lähelle luontoa.

Tein ensimmäisen kerran tänä kesänä vakiintuneen Helsingin-lenkkini: stadionin ohi Keskuspuistoon, itäisintä väylää eläinten hautausmaan kohdalle, länsipuolta takaisin. Kymmenen kilometriä mäkiä, jotka jostain syystä ovat enimmäkseen ylämäkiä, vaihtelevia maisemia kerrostaloista viljelypalstoihin, havumetsää, tuulen kaatamia puita, suunnistajia, juoksijoita, pyöräilijöitä, koiranulkoiluttajia, mustarastaiden laulua, hevosia, valkovuokkoja, juuri puhkeavia lehtiä. Siinä on yksi juoksemisen hienoimmista puolista: juostessa pääsee kosketuksiin luonnon kanssa, näkymät vaihtuvat, mutta on aikaa katsella niitä.
Pieneläinten hautausmaa kivineen ja niihin kaiverrettuine nimineen saa minut aina tunteiden valtaan. Jolla ei ole lemmikkiä, voi ehkä ihmetellä ihmisten syvää kiintymystä eläimiin. Joillekin lemmikin menetys voi olla vielä suurempi ja kipeämpi asia kuin ihmisen kuolema. Johtuuko se siitä, että ihmiset ovat itsenäisiä, mutta eläimestä tulee oman persoonan jatke? Rakkaan eläimen kuollessa tuntuu kuin omasta elämästä olisi jo pala poissa, vaikka tänne jäämmekin vielä kaipailemaan. Luopumisen aika tulee kuitenkin väistämättä. Jossain vaiheessa on vain luovuttava harrastuksistakin, vaikka nekin voivat tulla kuin osaksi minuutta.
Juokseminen on täydellinen harrastus. Sitä voi tehdä missä tahansa eikä se vaadi kalliita välineitä. Tietenkin minkä tahansa lajin harrastajat alkavat hifistellä ja vapaa-ajan juoksijalta osataan kyllä ottaa rahat pois välineillä, joiden luvataan parantavan suorituksia aivan huikeilla prosenttimäärillä. Minäkin kävin vanhasta muistista vielä tänä keväänä urheilukaupassa, mutta tarjouskengistä ei onneksi löytynyt sopivaa numeroa. Ennestäänkin juoksukenkiä ja muita varusteita on sellainen määrä, että pärjään aivan varmasti niillä lopun ikääni.
Yksi tärkeä puoli on tietysti terveellisyys. Viimeisten tutkimusten mukaan kovatehoinen kuntoliikunta jopa nuorentaa soluja. Aivotoimintaa tehostava vaikutus on todettu monissa tutkimuksissa. Voin todistaa sen omallakin kohdallani. Viimesyksyisellä juoksulenkillä oivalsin äkkiä, mitä eräästä pitkään muotoaan hakeneesta aiheesta pitää tehdä ja millainen on sen rakenne. Yleensä en ole juostessa pohtinut työasioita, mutta nyt teksti muotoutui mielessäni kuin itsestään askelten rytmissä. Aloin työstää tekstiä heti palattuani. Parin kuukauden työn jälkeen lopputulos oli sen verran hyvä, että se voitti hiljattain toisen palkinnon ja ihan huomattavan rahasumman eräässä kilpailussa.
Juoksemisen sivutuotteena tullut palkinto oli yksi urheilu-urani saavutuksista. Maratonit tosin epäonnistuivat, mutta puolikkaita juoksin melkoisen määrän, parhaimmillaan aikaan 1.57. Kympin aikatavoitteena oli 50 minuuttia, mutta se jäi parin minuutin päähän. Vitonen meni alle 25 minuutin ja kilometri alle neljän minuutin.
Viime syksystä lähtien tahti alkoi oudosti hidastua. Tänä keväänä vauhti on ollut sellaista, että olen jo saanut pelätä rollaattorien kolhivan kantapäitäni. Nopeus on pudonnut parikymmentä prosenttia tavallisesta.
Nyt kovasti muodissa oleva Konmari-siivousideologia opettaa, että tavarat pitäisi ottaa käteen ja kysyä itseltään tuottaako tämä minulle iloa. Jos vastaus on kielteinen, tavarasta pitää luopua. Ehkä tätä voisi soveltaa harrastuksiinkin. Jos en enää pääse kuntoon eikä juokseminen tuota minulle iloa, pitäisikö minun yksinkertaisesti luopua siitä? On aivan mahdollista, että olin tänään viimeisen kerran Keskuspuistossa lenkillä. Toisaalta en kyllä luovuttanut maratonillakaan, vaikka kunto petti totaalisesti. Järki sanoo, että ei kannata jatkaa sellaista, mikä on käynyt liian vaikeaksi. Mutta sisu sanoo toista. Tämä kesä näyttää, kumpi pääsee voitolle.

Juoksua rahan vuoksi

Suomen rahapajan juhlaraha sai minut liikkeelle. 

Liityin tänään niitten joukkoon, jotka ovat juosseet rahan vuoksi.
Näin uutisen Suomen rahapajan itsenäisyyden juhlarahasta ja se sai minut juoksemaan. Oli pakko, se oli ainoa keino rauhoittua. Muuten seurauksena olisi ollut vaikeammin kontrolloitava liikuntamuoto: olisin alkanut hyppiä seinille.
En yleensä hermostu aivan vähästä, mutta jostain syystä tämä juhlaraha sai minut pois tolaltani. Koin sen syvästi loukkaavana. Kuva ei nimittäin ole fiktiota. Perustana on tunnettu valokuva, jossa Paavolaisen Valkoinen terrori -kirjan mukaan teloitetaan punaisia mahdollisesti Tammisaaren maaseurakunnassa.
Kuvan henkilöt ovat selvästi tunnistettavissa. Pitäisin kunninanloukkauksena heitä ja heidän omaisiaan kohtaan, että heidän epäoikeudenmukaista kuolemaansa käytetään kaupallisessa tarkoituksessa. Rahapajan mielestä tämä ei ole kunnianloukkaus.
Tarkistin rahapajan eettiset toimintaohjeet: "Kunnioitamme ja noudatamme YK:n ihmisoikeuksien julistukseen kirjattuja periaatteita." Kyseinen julistus taas sanoo 12. artiklassa, että "älköön loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta."
Haukuttakoon hallitusta kaikesta muusta, mutta ainakin Petteri Orpo reagoi heti näkyvästi. Sittemmin kyllä ilmeni, että hän oli itse ollut hyväksymässä kuvaa. Tosin rahapaja ei missään vaiheessa tuonut esille sitä, että kyseessä on aito dokumentti, mikä saattoi harhauttaa kiireistä ministeriä.
Kaksi hyvää seurausta tästä oli. Ensinnäkin kävi selväksi, että Suomessa on sentään täysjärkisiä ihmisiä, jotka nostavat metelin kun aihetta on. Toiseksi se sai minut juoksemaan, vaikka olin huonon kelin vuoksi jo hylännyt tämän päivän lenkkisuunnitelmat. Ja kas, juokseminen tehosi. En ole enää juuri yhtään hermostunut. Kirjoitan vain vuorotellen blogia, lähetän sähköpostia rahapajalle ja päivitän facebookiin asian uusia käänteitä. Mitähän tekisinkään jos en olisi käynyt rauhoittumassa kuuden kilometrin lenkillä?

Onko ikä vain numeroita?

Vakuuttuakseni juoksuharrastukseni tuloksellisuudesta otin kuvan tähän mennessä saavuttamistani mitaleista. Juoksijapatsas on vain halpaa muovia, mutta se on arvokas muisto ensimmäisestä maratonista.  

Ikä on pelkkiä numeroita.
Niin mielelläni siihen uskoisin.
Mutta ikä on muutakin kuin numeroita.
Ikä on harvenevia hiuksia, jäykistyviä selkiä, hapenottokyvyn heikkenemistä, palautumisen hidastumista.
Mutta ikä on myös ymmärrystä siitä mikä lopulta elämässä on tärkeää. Ymmärrystä myös siitä, että sekään ei ole kovin tärkeää, jos en koskaan alita neljää tuntia maratonilla.
Jokainen vuosi painaa jaloissa. Huomasin sen viime kesänä. Harjoittelussa ei pitänyt olla vikaa, mutta tulokset vain huononivat. Kun muutama vuosi sitten aloitin, pääsin lähes nollapisteestä hyvinkin nopeasti sellaiselle tasolle, joka nyt talven jälkeen tuntuu tavoittamattomalta.
Olen toki juossut tänäkin vuonna. Pitkien lenkkien sarja alkoi jo perinteisellä autonhuoltojuoksulla, mikä tarkoittaa sitä, että vien auton huoltoon 12 kilometrin päässä olevaan liikkeeseen ja palaan juoksemalla. Pari pitempää lenkkiä olen tehnyt sen jälkeenkin vaikka huhtikuu on ollut hyytävä. Kauden varusteuutuutena on ollut kellottomuus. En ole mitannut sykettä enkä vauhtia vaan edennyt niinkuin tuntuu. Se on ollut suorastaan vapauttava kokemus.
Juuri nyt, tämän ikävuoden viimeisenä päivänä, Polar on taas latautumassa. Aion tehdä jokakeväisen testini ja katsoa meneekö kymppi alle tunnissa kohtuullisen vaivattomasti. Jos se sujuu, saatan harkita taas tapahtumiin osallistumista. Nyt aamulla ilma tuntuu vielä turhan kirpeältä, mutta aion lähteä liikkeelle heti kun pakkanen hellittää. Testin lopputuloksen ja tunnelmat kirjoitan kohta.
Tuloksia odotellessa kerron, että yhtenä syynä juoksuharrastuksen talviaikaiseen hiipumiseen on myös uusi harrastus, tai pikemminkin uudelleen löydetty nuoruuden villitys. On kulunut 35 vuotta siitä kun tein silloin varsin tarpeelliselta tuntuneen vaihtokaupan. Minulla oli sähkökitara mutta ei autoa. Niinpä vanha Fender Stratocaster vaihtui vanhaan Skodaan. Jokainen, joka tietää jotain vintage-Stratojen nykyhinnoista ja tuolloisten takavetoisten Skodien maineesta, ymmärtää ettei vaihtokauppa kuulunut taloushistorian nerokkaimpiin liiketoimiin.
En koskaan ollut saanut Stratoa soimaan siten kuin halusin, joten tuomitsin itseni lahjattomaksi enkä enää edes uneksinut soittamisesta. Viime elokuussa sitten uneksin. Näin unta, että osasin soittaa. Soitin musiikkia, jollaista en muistanut kuulleeni. Entä jos uni voisikin olla totta? Olisiko mahdollista, että olisin salaa oppinut soittamaan näiden kitarattomien vuosikymmenten aikana?
Asiasta pääsi selville vain hankkimalla soittimen. Muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen olen yrittänyt tavoittaa untani tässä vuosien ruostuttamalla tekniikalla soitetussa kappaleessa nimeltä
Näin unta, että osasin soittaa.

No niin, kävin tekemässä testin. Sen päätteeksi aina niin optimistinen Polar V 800 kuulutti "saavutit tavoitteesi". Mistä ihmeestä se muka saattoi tietää tavoitteeni?
Kello oli valitettavasti väärässä. Lenkki kesti kyllä alle tunnin, mutta oikaisin lopussa niin että matkaksi tuli vain yhdeksän kilometriä. Juoksu vain ei tuntunut mukavalta enkä pystynyt pitämään vauhtia. En siis ilmoittaudu Helsinki City Runiin enkä vielä mihinkään muuhunkaan tapahtumaan ennen kuin juoksemisen ilo löytyy uudelleen.

Miten käy keväällä?

Tänä vuonna en päädy näihin maisemiin. Kuva on vuodelta 2014, silloin juoksin Kankaanpäässä oman puolimaratonennätykseni, vaikka juuri tässä kohdassa meno ei vaikutakaan erityisen vauhdikkaalta. 

Tässä pitäisi olla kisaraportti.
Ei ole. En osallistunut Pirkan hölkkään, en lähde Kankaanpään maratonille.
En vain keksinyt yhtään hyvää syytä lähteä, sillä en kuitenkaan pystyisi nyt kunnon tuloksiin. Pelkän kokemuksen vuoksi olisi voinut lähteä juoksemaan Valkeakoskelta Tampereelle, mutta en ollut varma pystyisinkö juoksemaan yli 30 kilometriä edes kohtuullisella vauhdilla.
Talvi on väistämättä tulossa. Kylmä tunkee vaatteiden läpi ja pakkaseen tottumaton ihmisparka hytisee, vaikka tietää hyvin tämän olevan vasta vaatimatonta alkusoittoa. Tänä aamuna taivaalta tuli hiukan puuterimaista luntakin.
Ei kelin pitäisi vielä missään nimessä estää juoksemista, mutta juoksuhaluja se kahlitsee. Niin tekee myös yhä syvenevä pimeys.
Jos aktiivinen juoksukausi päättyi tähän, se päättyi kuitenkin hyvissä merkeissä. Juoksin viimeksi  19 kilometriä. Omituinen mitta selittyy sillä, että juuri sen mittaisen lenkin juoksuteilläni saa kätevästi kokoon. Kokemus oli aivan mukava. Sain jopa parannettua vauhtia loppua kohti, ja viimeinen kilometri oli nopein.
Jatkuukohan juoksuharrastus keväällä? Siihen velvoittaisi jo hankittujen varusteiden määrä. Olen saanut juostua vasta yhdet kengät kutakuinkin loppuun. Takkeja, housuja ja varsinkin paitoja on niin paljon, että niitä ei tämän ikäinen ihminen ehdi juosta eläessään puhki. Kellojakin on, ja silti pitäisi hankkia lisää. Valmistajat tuntuvat olevan niin ovelia, että jättävät hienoimpiin ja kalleimpiin malleihinkin parantamisen varaa seuraavalle vuodelle. Nyt on Polarillakin jo mahdollista mitata sykettä suoraan ranteesta ilman sykevyötä ja se tietenkin kiinnostaisi.
Miten mahtaa käydä keväällä? Koenko muutamalta viime keväältä tutun kutinan, kun soratiet paljastuvat loskaisina jään alta, kun leskenlehdet täplittävät kuraisia pientareita, kun linnut visertävät kevätiloaan ja poutapilvet purjehtivat syvänsinisellä taivaalla. Silloin on pakko päästä jonnekin, pois arjesta, pois omista ahtaista ajatuksista, karkuun karusta maailmasta omaan yksityiseen tilaan, joka juoksijaa ympäröi.
Miten käy?
Siitä kerron keväällä. Talven aikana tapahtuu joka tapauksessa niin vähän, että blogin on viisainta veätytyä talviunille. Lupaan kirjoittaa seuraavan kerran 20.4., jolloin olen taas vuoden vanhempi. Toivotan mahdolliselle lukijoilleni liikunnallista talvea.

Syksyn perinteitä

Viimeinen souturetki ja veneen hinaaminen pihaan. Puimurin jyrinä talon viereisellä kullankeltaisella pellolla. Puolukkaretki metsässä nautittuine kahveineen. Keltaisten lehtien seassa piileskelevät kantarellit. Suppilovahveropaikat joissa poimimista ei malttaisi lopettaa. Hiuksiin takertuvia hirvikärpäsiä. Ja Kankaanpään maraton.
Ne kaikki kuuluvat perinteisesti syksyyni. Mutta tänä vuonna yksi niistä jää puuttumaan. Olen osallistunut Kankaanpään maratonille yhtä kauan kuin olen juoksua harrastanut. Viimesyksyinen maraton sujui lähes keskeytykseen johtaneine kramppeineen niin onnettomasti, että kokonaiselle maratonille en nyt uskaltaudu. Toissa kesänä juostua puolikkaan ennätystä taas en pysty millään parantamaan. Minulla ei ole siis mitään syytä lähteä Kankaanpäähän asti, niin hyvät kuin järjestelyt ja tunnelma ovatkin. Edes Niinisalon varuskunnan herättämät nostalgiset armeijamuistot eivät nyt saa minua liikkeelle.
En ole ilmoittautunut mihinkään muuhunkaan syksyn juoksutapahtumaan, joten pahasti näyttää siltä kuin tämän kauden kilpailut jäisivät kahteen. Vielä ehtisi mukaan Pirkan hölkkään lokakuun alussa, mutta ensi viikolla on työmatka ulkomaille ja sen jälkeen toinen kotimaassa, joten en tiedä onko aika oikein sopiva.
Juoksuharrastuksen suhteen elän sikäli historiallista hetkeä, että kohta olen saanut ensimmäiset tossut juostua pois heitettävään kuntoon. Niistä ei tietysti hennoisi luopua, mutta kun uusia on tullut ostettua enemmän kuin tarpeeksi, olisi järkevää vähentää vanhemmasta päästä. Uusimmat Adidakset tuntuvat istuvan aina vain paremmin eikä tee mieli käyttää enää muita kenkiä. Maastojuoksukelpoiset New Balancet ovat olleet erinomaiset jalkineet myös marjaretkille, niissä kun on Goretex-kalvo.
Juokseminen on jatkunut, vaikkakin aivan liian vähäisenä. Pari 16 kilometrin lenkkiä on sentään kertynyt ja muutamia kymmenen kilometrin kierroksia. Juuri tänään juoksin 16 kilometriä enkä uupunut aivan kokonaan, vaikka jalkoja jo alkoikin painaa. Jonkinlaisessa kunnossa siis olisin juoksutapahtumiinkin. Saapa nähdä houkutteleeko viileä ja raikas syysilma minut vielä ilmoittautumaan jonnekin.

Vastatuulessa

Supernova Sequence Boost näyttää parhaat puolensa vauhdin lisääntyessä.

Tielle osuva valoisa läikkä kiitää eteenpäin taivaalla purjehtivien pilvien vauhdissa, tuuli humisee, vesipullon suulta kuuluu vihellys ilmavirran osuessa siihen, etäältä kuuluu hälytysajoneuvon huuto, tielle lentelee oksia, kokonainen postilaatikkorivi on kaatunut puuskassa, puut tien vierellä taipuvat ylitseni, ja kun siirryn suojattoman peltoaukean kohdalle, en enää tahdo päästä eteenpäin vaan juoksen lähes paikallani etukumarassa.
Suunnitelma pitkästä lenkistä on pakko vaihtaa ja käännyn takaisin. Tulipa kuitenkin uusi kokemus. Lauantaista myrskyä vastaavassa tuulessa en ollut koskaan ennen juossut.
Allani olivat jälleen kerran Adidaksen Supernova Sequence Boost -kengät, joista taitaa tulla suosikkini. Valmistajille voisi kylläkin suositella lyhyempien nimien keksimistä, menestyväthän tohvelitkin erinomaisesti ytimekkäällä Reino-nimellä. Hankin ne taannoin Ideapark-juoksun arvonnassa voittamallani lahjakortilla, vaikka tiesin omistavani kenkiä vähintään riittävästi. Supernova Boost kuitenkin kiinnosti, olin lukenut niistä kehuvan arvion saksalaisesta juoksulehdestä ja ominaisuudet vaikuttivat itselleni sopivilta.
Alku oli kuitenkin pettymys. Kengät olivat jotenkin jäykät, tuntuivat hankaavan ja painavan, eikä kimmoisasta pohjasta ollut erityistä hyötyä peruslenkeillä. Pohja oli kyllä riittävän tukeva omalle jalalleni ja tukikin oli sopivan vahvuinen.
Muutaman lenkin jälkeen tilanne muuttui. Kokeilin lyhyellä lenkillä hiukan nopeampaa vauhtia, ja nythän nämä olivat kuin eri kengät. Kun jalka iskeytyi maahan sopivalla vauhdilla, kantapään alla tuntui olevan kuin pieni jousi, joka antoi menoon lisää vauhtia. Uutuudenjäykkyyskin alkoi olla poissa ja jalkineet alkoivat istua ihanteellisella tavalla.
Kunpa vielä keksittäisiin kenkä, joka parantaa hapenottokykyä. Siitä oma juoksuvauhtini kuitenkin on kiinni, millään juoksutekniikan kohentamisella en pysty olennaisesti parantamaan tuloksiani.
Harjoittelukaan ei ole tosin ollut niin aktiivista kuin pitäisi. Olympialaisia en voi syyttää, kiinnostavat juoksutapahtumat tulivat öiseen aikaan, joten niitten seuraaminen ei vienyt aikaani. Sattumalta valvoin sadan metrin finaalin aikana ja se olikin ainoa kokonaan näkemäni olympiajuoksu. Maratonin loppuvaiheet sentään seurasin. Ilahduttavaa oli huomata, että kenialaisten ylivalta ei ole aivan toivoton, vaan amerikkalainen pinnisteli hienosti kolmanneksi.
Suomalaista juoksumenestystä saadaan vielä odottaa. Ehkä Alisa Vainio tai joku muu vielä näyttää, ettei suomalainen kestävyysjuoksumenestys ole komean historian varassa.
Onneksi Suomella on kuitenkin kaikkien aikojen menestynein urheilija edes fiktion puolella. Yleisradio ilahdutti olympialaisten masentamia penkkiurheilijoita lähettämällä uusintana kuunnelman Elmosta. Yksi Elmon unohtumattomista suorituksista on olympialaisten sadan metrin finaali, jossa hän kaatuu 30 metrin kohdalla, nousee ylös, ottaa muut kiinni, voittaa ja tekee samalla uuden maailmanennätyksen. Juhani Peltosen kuolematon kuunnelma kannattaa kuunnella sekä Elmon että taiturillisten urheiluselostajien vuoksi. Elmo löytyy vielä muutaman viikon ajan Ylen Areenasta. Tässä linkki kuunnelmaan: http://areena.yle.fi/1-1585816

Hiipuuko harrastus?

Autohistoriaan perehtyneet tunnistanevat tästä kauniista yksityiskohdasta, millaisella autolla ajoin muutaman kesän. Museoautoharrastus hiipui vähitellen ja päätin, että kaunottareni ansaitsee paremman kodin.  

Tiedät varmaan tunteen: mieli palaa juoksulenkille, tarkkailet säätilaa, odotat sopivaa ajankohtaa, mietit minkä reitin nyt ottaisi, juoksisiko pitkään ja rauhallisesti vai pitäisikö vauhtia, jaloissa tuntuu kuin kutinaa, ne suorastaan vaativat päästä liikkeelle, on kuin jokin ikiaikainen vietti ottaisi ajatuksesi valtaansa ja saisi mielessäsi näkymään vain maanteitä ja metsäpolkuja, syvältä sisimmästäsi kaikuu askelten rytmi kuin kaukainen rumpujen kumu. Se kutsuu sinua mukaansa. On pakko päästä juoksemaan.
Se tunne oli minullekin tuttu. Mutta nyt olen kokenut sen aina vain harvemmin. Ensimmäisenä juoksuvuotenani minun oli aivan välttämättä päästävä liikkeelle. Nyt pakottava tarve on poissa. Kaikki merkit viittaavat nyt siihen, että juoksuharrastus tavoitteellisena toimintana on minun kohdallani hiipumassa.
Juoksevan entisen ministerin tavoin voin mainita kolme pointtia. Ensinnäkin juoksukuntoni on käytännössä pysynyt koko ajan samana. Kehitystä ei juuri ole tapahtunut, harjoittelin sitten paljon tai vähän. Tutkimukset ovat osoittaneet, että hapenottokyky on geneettinen ominaisuus eikä se kaikkien kohdalla parane ankarastikaan harjoittelemalla. Muutokset hapenottokyvyssä ovat olleet olemattomia.
Toiseksi olen ollut koko ikäni harrastuksissani varsin levoton. Niitä on riittänyt purjehtimisesta museoautoihin. Kaikista olen ollut innoissani, mutta muutamassa vuodessa innostus on laimentunut ja uusi harrastus on hivuttautunut tilalle. Suorastaan kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät paneutumaan johonkin työhön tai harrastukseen jopa vuosikymmeniksi.
Kolmas syy on kyllästyminen samoihin reitteihin. Juoksen kahdella, osittain jopa kolmella eri paikkakunnalla, mutta silti reittien määrä on rajallinen. Myönnän, että tämä on huono syy, sillä monet kiertävät vuosikausia samoja teitä väsymättä näkymiin.
Syyt eivät tietysti olekaan aivan todellisia, sillä kaiken takana on sisäinen palo tai sen puuttuminen. Jos mitä tahansa asiaa haluaa tarpeeksi, kaikki muu kyllä järjestyy. Kuhmon kympin jälkeen olen juossut vain pari mitäänsanomatonta lenkkiä. Tänä iltana aion taas kiertää Keskuspuistoa kesäloman jälkeen ja toivon että sieltä löytyisi uutta intoa.
Ehkä pitäisi vain ilmoittautua vaikka Pirkan hölkkään. Se olisi sopiva päätös kaudelle. Mutta mitä sen jälkeen? Sammuuko kipinä syyssateisiin, jäätyykö kiinnostus talvipakkasissa?