On toukokuun 16. vuonna 2015 ja Helsinki City Runin portit ja olympiastadion odottavat minua. Miten ihmeessä olen tähän päätynyt, minä jolle ainoa liikuntamuoto vielä pari vuotta sitten oli jalkapallon MM-kisojen katselu neljän vuoden välein?
Kaikki alkoi syyskuun alussa 2013 vastoinkäymisestä ja turhautumisesta töissä. Syy oli olematon, mutta joskushan vain käy niin, että elämä tuntuu kaatuvan päälle. Siksi lähdin kävelemään rantapuistoon. Se ei tuntunut auttavan, ajatukset vain pyörivät päässä. Ja niin päätin juosta seuraavalle sähköpylväälle asti. Sen kohdalla päätin vielä jatkaa risteykseen. Ja sitten vielä jalavan luokse. Sekin sujui, siis juoksenpa vielä seuraavaan ylämäkeen. Ja pian huomasin juosseeni parin kilometrin lenkin kokonaan. Olin viimeksi juossut jonkinlaisen matkan armeijassa, ja sen jälkeen olin ottanut juoksuaskelia vain kiireen vuoksi. Nyt olin tehnyt kokonaisen lenkin, ja mieli oli kuin tyhjentynyt ja työmurhe tuntui haihtuneen. Tätä pitää saada lisää!
Ja nyt olen tässä, muiden 15 000 vihreää varustepussia kuljettelevan ihmisen joukossa. Ilma on sopivan viileä, koivut vihertävät hennon lupaavasti, aurinko pilkahtaa aina välillä pilvien lomasta. Lähtöön on aikaa vielä muutama tunti. Eikö nyt siis ole kaikki oikein?
Ei. Olen tehnyt pelkkiä virheitä. Olin syksyllä 2013 liian vanha aloittamaan tyhjästä, jo 57-vuotias. Väärin meni heti alussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti