maanantai 25. toukokuuta 2015

Meditatiivinen juoksu


Hautova silkkiuikku, kukkaan puhkeavia kastanjoita, meren tuoksua - Helsinki on luonnonläheinen juoksukaupunki, sen huomasin taas tänä iltana Hietaniemessä. Olen asunut monessa kaupungissa, mutta Helsinki on ulkoilupaikkana paras. Keskuspuisto, Töölönlahti ja Lauttasaari ovat minulle tutuimpia, mutta kauniita reittejä löytää muualtakin. Sillä on merkitystä, jos juoksee enemmänkin meditatiivisessa kuin urheilullisessa tarkoituksessa.
Onhan se tärkeää, että voi parantaa omaa suoritustaan, mutta minulle juokseminen on jotain muuta kuin urheilua. Sitä se on monelle muullekin, ja monet ovat sitä yrittäneet määritellä sanallisesti. Olen perillä jo, kun lähden liikkeelle, on joku sanonut. Ja siitä kai on kysymys, juostessani olen samanaikaisesti läsnä osana ympäristöä, ja samalla omassa todellisuudessani. Niin kauan kuin etenen, olen jollain tavalla irti kaikesta, maisema ympärilläni vaihtuu enkä kiinnity mihinkään. Ajatukset virtaavat ja ovat samalla paikallaan. Parhaimmillaan on vain liike, oma minuus katoaa, en ole kukaan.
Juoksun kehitttymisen kannalta harjoittelen varmasti aina väärin, liian hitaasti, liian nopeasti, liian usein tai liian harvoin. Kun olen välittämättä harjoitusohjeista ja juoksutekniikasta, pystyn keskittymään olennaiseen, täyteen hetkessä olemiseen, parhaimmillaan lähes sakraaliin tuntemukseen siitä, että olen osa suurempaa kokonaisuutta. Siihen voi päästä unohtamalla oikean tavoitteellisen juoksemisen, Silloin väärin juokseminen onkin oikein juoksemista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti