Onko juokseminen hengenvaarallista?

                                         Aion juosta tästä lähin vain tällaisilla teillä. 
                                         (Werner Holmberg: Maantie Hämeessä)




Helsinki City Runissa näin stadionin jo lähestyessä näyn, joka sai ajattelemaan juoksemisen varjopuolia: radan viereen tuupertunutta juoksijaa elvytettiin. Ilmeisesti mitään pahempaa ei lopulta käynyt.
Pitkissä juoksuissa on sattunut kuolemantapauksia, mutta tilastojen mukaan niiden yleisin aiheuttaja ei ole ylirasitus vaan liikenne. Ja se oli tänään koitua minunkin kohtalokseni. Lähdin poikkeuksellisesti autotielle. Kapea ja mutkainen tie on mitä viehättävin maalaismaisemiltaan ja tarjoaa sopivasti loivia mäkiä ja tasaistakin. Huono puoli on vain se, että tiellä ei ole edes kunnon pientareita ja silti sillä saa ajaa 80 kilometriä tunnissa. Juoksin tietysti vasenta puolta ja pysyttelin mahdollisimman reunassa. Varjoisassa notkelmassa kissa juoksi tien yli, vastaan tuleva auto ei jarruttanut ja oli parista metristä kiinni, että se ennätti turvaan metsään. Huokaisin helpotuksesta.
Pian olin keskellä mutkaa, harmaata asfalttia vierelläni värittivät keltaiset raidat. Kuulin takaani traktorin äänen, mutta siitähän ei minulle olisi vaaraa, se kyllä pysyisi omalla kaistallaan. Ja sitten kaikki kävi sekunnin murto-osassa. Tunsin ilmavirran ja suhahduksen ja tajusin, että vain senttien päästä minusta meni vanha oranssi farmarimallinen Volvo.
Traktorin vetämä heinäkuorma oli leveä, ja auto oli tarvinnut koko kaistan mahtuakseen siitä ohi. Vauhtia taas oli pakko ottaa kunnolla, koska paikka oli niin vaarallinen. Vastaantulijoita ei voinut nähdä ja ne keltaiset viivatkin siinä olivat kiusana.
En ehtinyt edes ottaa rekisterinumeroa ylös puhumattakaan valokuvan ottamisesta.
Seisahduin. Otin kulauksen juomapullostani ja ajattelin sen aikana monia asioita. Entä jos olisin horjahtanut hiukankin oikealle? Entä jos kivi tai käpy olisi saanut jalkani lipeämään? Entä jos Volvo olisi ollut hiukan leveämpi? Entä jos sen kuljettaja olisi ollut vielä vastuuntunnottomampi tai vielä humalaisempi?
Tein väärin harhautuessani lavealle tielle. Tästä alkaen aion pysyä vain kaidalla polulla.
Onko juokseminen siis hengenvaarallista? Kyllä. Elämä on.

Juokseminen kasvattaa

Olen saavuttanut Wilson Kipsongin ja Dennis Kimetton!
En nyt aivan vielä nopeudessa, mutta pituudessa kuitenkin. Juoksukelloa varten piti mitata pituus. Tein sen tieteellisellä tarkkuudella suorakulmaa ja ovenkarmia hyväksikäyttäen ja sain tuloksen, joka oli täsmälleen sama kuin näillä kenialaisilla ihmejuoksijoilla. Merkillistä asiassa on se, että aiemmissa mittauksissa, joista edellinen lienee armeija-aikainen, olen ollut kaksi senttiä lyhyempi. Olin siis kasvanut, ja tarkistusmittaus näytti edelleen samaa lukemaa.
Voiko ihminen kasvaa tässä iässä? Olin kyllä lukenut, että harjoittelu etenkin kovilla tehoilla voi lisätä kasvuhormonin eritystä. Olisiko se nyt vaikuttanut? Asiaa piti tutkia luotettavista lähteistä kuten erilaisilta nettisivustoilta. Kaikkialla oltiin yksimielisiä siitä, että ihminen ei kasva enää nuoruusvuosien jälkeen. Luut nyt vain ovat sellaisia, että kun ne ovat tiettyyn mittaan kovettuneet, niin siihen ne jäävät.
Mittanauha vakuutti kuitenkin toista. Se johtunee vain lihasten ja ryhdin muutoksesta, joka istumatyöläiselle on vajaan kahden vuoden aikana tapahtunut. Nyt minulla on siis konkreettista näyttöä juoksun hyödyllisyydestä. Ainakaan tämä asia ei mennyt väärin.
No, yhdessä suhteessa tässäkin tuli virhe, ja kalliiksi käyvä sellainen. Pituus on noussut, mutta vyötärön mitta kutistunut kahdella tuumalla. On ollut pakko uusia vaatevarastoa, sillä ennen niin hyvin istuneet Levi Strauss -farkut alkoivat roikkua tavalla, joka sai minut näyttämään ikääntyneeltä hiphopparilta.

Vain 12 minuutin tähden

Siitä keskustellaan, sitä pelätään, sitä vihataan. Siinä on varmasti vikansa, mutta kunnon mittarina se on lahjomaton. Siksi olen päättänyt tehdä Cooperin testin vuosittain.
Tänään meni 2700, viime kesänä sata metriä vähemmän. Tavoitteena on 3000 metrin rikkominen, mutta se näyttää olevan vielä kaukana. Pitäisi kai tyytyä tähän, tarkoittaahan se ikä huomioon ottaen erinomaista kuntoa. Ja kiristämisen varaa olisi ollut. En seurannut sykettä, ja nyt Polar näyttää että keskisyke olisi ollut vain 153 ja maksimi 181. Keskisyke ei kyllä pidä paikkaansa. Sykekäyrällä on tuossa matkan alussa selvästi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vikaa on joko Polarissa tai minussa itsessäni.
Pakko myöntää, että jossain määrin syyllistyn ennätysten tavoittelussa huijaamiseen. Ei, en pyöristä tuloksia ylöspäin. Teen juuri päinvastoin: en ota kaikkea itsestäni irti, sillä Coopertuloksen tai jonkin matkan ennätyksen pitää jäädä sellaiseksi, että pystyn sen vielä joskus rikkomaan.
Mutta miksi ihmeessä ihmisen on kiusattava itseään tällaisella? Vaikka rikkoisin 3000 metrin rajan, en saa siitä palkintoa. Olen voittanut vain itseni - mikä sekin on tietysti hyvä saavutus, kun ottaa huomioon kuinka kovan vastustajan kanssa silloin ottelen.

Kohtaamisia juoksureitillä

Kannustaminen on tärkeää. Huomasin sen konkreettisesti viime kesänä pitkällä lenkillä. Yllättävä kannustaja sai nopeuteni kiihtymään kaksinkertaiseksi. Vauhti hiipui vasta kun isäntä vihelsi sille ja se palasi kuuliaisesti omaan pihaansa ennen kuin ennätti maistaa säärtäni.
Tapaan juoksureiteilläni jatkuvasti eläimiä, ja se on suuri osa juoksun nautintoa. Tämän aamun viiden kilometrin kierroksella en ihme kyllä tavannut ketään tavanomaisista tuttavistani, en häntä suorana niityn poikki juoksevaa kettua, en viljapellossa ylväänä seisovaa hirveä enkä edes tien poikki luikertavaa käärmettä. Ja kiukkuinen koirakin on saanut uuden aitauksen eikä enää riennä kirittämään minua.
Hevosia reittini varrella on lähes aina. Niiden kannustuksen hyväntahtoisuudesta en kuitenkaan ole varma. Kuulostaa aivan kuin ne sanoisivat näin: "Ii-hah-hah-haa, onpa naurettava tyyli, mikset juokse neljällä jalalla?" Ja sen jälkeen ne usein ottavat malliksi muutaman näyttävän askelen ja muistuttavat siitä, että ihminen on juoksijana parhaimmillaankin vain amatööri todellisten tekijöiden rinnalla.
Yksi juoksureitin eläintuttavistani pysäyttää tehokkaasti matkanteon. Tuttavallinen kissa haluaa aina rapsutusta ja kiipeää jopa syliin, eikä siinä auta muu kuin pitää paussi.
Kotona suhtautuminen juoksemiseen on varsin kriittistä. Jos erehdyn venyttelemään kotona siten, että nojaan samalla seinään, seurauksena on paniikki. Kissat juoksevat karkuun: "apua, nyt se hullu kaataa talon". Venyttelyn välttäminenkään ei riitä. Myös esteettisten arvojen kanssa ollaan tarkkana. Kun sunnuntaina puin jo sisällä päähäni lippalakin suojaksi aamuauringolta, ilme oli aidosti kauhistunut: "Et kai todella aio mennä ihmisten ilmoille tuon näköisenä?" Aurinkolaseja en uskalla edes harkita.

Ei pelkästä endorfiinista

Tie kääriytyy aamuiseen usvaan. Sen keskellä häämöttää jotain, kun pääsen lähemmäksi, tunnistan sen. Peura seisoo tiellä mäen harjanteella ja pehmeän sumun keskellä se on kuin unesta tai kaukaisesta tarinasta. Se katsoo minun lähestymistäni aikansa, loikkaa sitten metsään ja katoaa näkymättömiin. Tie on taas autio ja tyhjä, ympärilläni on vain ohut auer, ilmassa lintujen kiihkeä laulu ja puiden oksilla öisen sateen jättämä vesi, joka kimaltaa auringon valossa helminä. On sunnuntaiaamu ja kello käy vasta seitsemättä.
Juoksemisen tuottamaa mielihyvää on selitetty endorfiinin erittymisellä. Se on kuitenkin liian yksinkertainen selitys. Aamun verkkainen lenkki tuskin rasitti niin paljon, että endorfiinia olisi syntynyt huumaavaan vaikutukseen asti. Ihmismieli on kokonaisuus, jota ei voi hallita kemiallisesti. Hormonieritystä enemmän koin tänä aamuna mielihyvää luonnosta, ihmisten ja autojen puutteesta, kesän tuoksuista ja äänistä.
Yksi tärkeä nautinnonantaja juoksulenkissä on myös tunne jonkin suorituksen valmistumisesta. Lenkki alkaa ja päättyy, ja se on tehtynä. Kuinka monen työ onkaan nykyisin jonkinlaista prosessia, jossa mikään ei koskaan tule valmiiksi, ja jos tuleekin, seuraavaa projektia aloitetaan jo samalla. Juoksin 16 kilometriä kuten olin suunnitellut, ja nyt se on tehtynä. Työssäni pystyn harvoin sanomaan, että jokin asia on valmis lopullisesti. Ja vielä vähemmän sitä voi kokea nykyajan pätkätyöläinen, työtä vielä etsivästä puhumattakaan.
Samaa tunnetta ei millään voisi kokea vain nauttimalla jotain kemikaalia, joka vapauttaisi endorfiinia elimistöön. Tämän tunteen saavuttaminen onnistuu vain juoksemalla irti jokapäiväisestä todellisuudesta, jättämällä taakse arkiminä ja olemalla hetken aikaa yhteydessä ympäröivään maailmaan ja juuri tähän hetkeen.

Juoksua helteessä

Tänään piti kääntyä takaisin, kun sade yltyi. Kymmenen kilometrin lenkki lyheni puoleen. Ennusteet lupaavat viileää koko kesäksi, mistä en ole ollenkaan pahoillani.
Viime kesänä ilmoittauduin Kuhmossa maratonille. Kilpailupäivän lähetessä lämpötila alkoi nousta ja muutin suunnitelmaa. Puolikas saisi riittää. Ja kun juoksupäivä koitti, lämpötila oli 30 astetta. Ei auttanut muu kuin vaihtaa vielä kerran matkaa ja ilmoittautua vain kympille.
Lähdin liikkeelle vesipullo kädessä, vaikka se hiukan häiritsikin rytmiä. Ensimmäinen kierros urheilukentällä sujui liukkaasti ja juoksu kastelulaitteen alta virkisti. Juomapullo keventyi nopeaan tahtiin ja pian aloin jo odottaa juottopaikkaa. Vauhti pysyi hyvänä ja suunnittelin oman ennätyksen rikkomista, reitti kun oli suhteellisen tasainen. Olin käynyt juoksemassa reitin läpi ja todennut, että ainoaa pitkää ja loivaa ylämäkeä seuraa tasainen osuus. Mutta nyt ylämäki ei loppunutkaan, vauhti alkoi hyytyä ja pian huomasin oudon ilmiön: olin samaan aikaan kuumissani ja palelin. Oli pakko hellittää tahtia ja juosta kevyemmin loppuun. Sain ihan kelpo ajan omaan tasooni nähden, mutta olo ei ollut erityisen virkistynyt.
Vasta myöhemmin selvisi, mistä oli kysymys. Olin kokenut lievän lämpöhalvauksen. Siinä todellakin voi kokea palelevansa 30 asteen helteessä. Olisi pitänyt juoda enemmän, yksi pullo ei riittänyt. Se oli tuon juoksun virhe ja siitä oppi taas paljon. Juoda pitää ja paljon. Tänään juhannuksen aatonaattona huomasin kaupassa, että ihmiset valmistautuvatkin kuuliaisesti noudattamaan tätä ohjetta.

Mitä sain tänään juoksusta?

Edellisessä blogipäivityksessäni oli kirjoitusvirheitä ja puuttuvia kirjaimia. Siihen on hyvä syy.
Olen saanut juoksusta paljon. Joskus sellaistakin, mitä en haluaisi. Kuten tänään. Silmiin ilmaantui sahalaitakuvio ja puolet näkökentästä ja sen mukana puolet kirjaimista katosi. Vanha tuttu migreeni oli palannut.
Edellisen kerran sain sen viime syksynä Kankaanpäässä puolimaratonin viimeisillä kilometreillä. Nyt en tarvinnut kuin reippaasti juostun viitosen. Ilmeisesti pitää ottaa käyttöön moniportaisempi sykealuejärjestelmä: aerobinen kynnys, migreenikynnys ja anaerobinen kynnys.