Lenkki lyheni, onneksi

Asicsit ovat matkalla roskakatokseen. Tai ehkä niillä nyt vielä kävellä voi, mutta yhtään juoksuaskelta en niillä enää ota. 

Valtavan oksakasan viereen pysäköity haketin puhalsi puupurua kuorma-auton lavalle, samalla tuuli lennätti sankan ruskean pölypilven tielle. Auton ja ojan välistä olisi juuri ja juuri mahtunut juoksemaan, mutta hetken tilannetta harkittuani päätin kääntyä takaisin. Pilven läpi juostuani olisin tosin saanut etiopialaisen ihonvärin, mutta pölykeuhko tuskin olisi parantanut hapenottokykyäni.
Suunnitelmissa oli ollut 18 kilometrin lenkki, mutta koska en päässyt normaalille reitilleni, mittaa tuli vain 13 kilometriä. Harmitti, mutta parin tunnin kuluttua kiitin jo lenkin keskeytymisestä. Vasemman jalan polvi oli niin kipeä, että sain ontua kävellessäkin. Mitään vaivoja minulla ei ollut pitkään aikaan. Mitä nyt oli tapahtunut?
Syyllinen löytyi helposti. Olen ilmoittautunut Kankaanpään maratonille ja päätin nyt kokeilla pitkästä aikaa kalleimpia ja parhaiten vaimennettuja kenkiäni. Olen säästellyt niitä pitkään ja käyttänyt arkikenkinä halvempia Adidaksia.
Nämä Asics GT 2000 -kengät olin ostanut ensimmäistä maratoniani varten kaksi vuotta sitten. Silloin Intersportin myyjä tutki jalkani ja suositteli tuettuja Asicseja. Ne tuntuivat hämmästyttävän pehmeiltä ja suorastaan jalkoja hyväileviltä ja pidin niitä kalliin hintansa arvoisina.
Ensimmäinen maratonini oli vähällä keskeytyä. En uupunut, seinää ei tullut vastaan, sisua riitti, mutta jo 20 kilometrin jälkeen vasemman jalan polvi kipeytyi niin pahasti, että keskeyttäminen oli lähellä. Silloin luulin, että syynä oli liian vähäinen harjoittelu. Se oli varmasti osasyy, mutta yhtä syylliset olivat kengät. Ne ovat yksinkertaisesti vääränmalliset. Liika pronaatiotuki saa jalan vääntymään.
Edelleen parhaat kenkäni ovat alennusmyynnistä muutamalla kympillä ostetut Adidakset. Ne ovat riittävän koetellut, ja niillä aion mennä maratonille, jos polvi parantuu.

Se vain piti tehdä

Paikallislehti Kankaanpään Seutu julkaisi vuoden 2013 maratonista säätilaa osuvasti esittelevän kuvan. Tässä vaiheessa taisin olla näistä juoksijoista pari kierrosta jäljessä. Kuva Marko Vuosjoki.

”Kokelas taitaa olla niitä miehiä, jotka yrittävät pakkasessa olla liikkumatta, etteivät kylmät vaatteet vain koskettaisi ihoa”, luutnantti sanoi minulle Niinisalossa. Moite oli kohtuuton, olin sairastellut koko kevättalven enkä siksi ollut erityisen sotilaallisessa kunnossa. Minun ei olisi pitänyt välittää, mutta en koskaan unohtanut niitä sanoja. Niistä on jo 32 vuotta.

Lokakuun 19. kaksi vuotta sitten palasin palasin Niinisaloon. Olin päättänyt juosta elämäni ensimmäisen maratonin. En ehtinyt harjoitella tarpeeksi, tiesin että ne 42 kilometriä olisivat raskaita, tiesin että keskeyttäminen oli todennäköistä. Mutta minun piti todistaa jotain itselleni. Jostain sisältäni kuulin vielä lähtöpaikalla silloisen luutnantin äänen.

Juostessa oli aikaa pohtia, miten paljon ihmiset tekevätkään vain näyttääkseen niille, jotka joskus ovat epäilleet. Vanhemman, opettajan tai esimiehen yksi ilkeästi osunut sana voi painua syvälle sisimpään. Se voi koteloitua, mutta yhtä hyvin se voi kalvaa jatkuvasti. Sana voi musertaa ihmisen tahdon, mutta se voi myös ajaa todistamaan, että vähättelijä oli väärässä. Oikeaan osunut kannustuskin voi kantaa ihmistä läpi vaikeiden paikkojen, mutta paljon on tehty myös loukkausten voimalla.

Kilometrit taittuivat ja olin jo puolivälissä. Silloin tuuli yltyi lähes myrskyksi, alkoi pyryttää lunta, joka välillä vaihtui kasvoihin iskeviksi rakeiksi. Samaan aikaan jalat alkoivat kipeytyä.

Päätin jatkaa niin kauan kuin suinkin pystyisin. Mielessäni soi laulu: ”Kun Kolmatta linjaa takaisin kuljen kerran, saa vanhat saatavat jokainen”. Laulu on osuva, Fredin tulkinnassa on juuri sopivasti enemmän haikeutta kuin uhoa, ja Juha Vainion nerokkuutta hipova teksti kiteyttää muutamaan riviin jotain olennaista siitä, mikä ihmistä ajaa eteenpäin. Kun palataan, pitää olla jotain enemmän kuin lähtiessä. On näytettävä muille.

Matka eteni aina vain hitaammin. Lumisade loppui, mutta juokseminen alkoi jo olla tuskallista ja koko hankkeen mielekkyys alkoi epäilyttää. En minä ole lähtenyt Kalliosta, miksi minun pitää muka palata Kolmannelle linjalle? Mutta joitain asioita on vain tehtävä. John Wayne sanoi sen ytimekkäästi elokuvassa Hyökkäys erämaassa: ”There’s some things a man just can’t run away from”.

Kilometrit olivat yhä hitaampia, mutta päämäärä lähestyi vääjäämättä. Viimeinen ponnistus, ja ylitin maaliviivan. En koskaan unohda hetkeä, jolloin minulle ojennettiin ensimmäisen maratonin suorittajan palkinto. Sillä hetkellä luutnantti vaikeni.

Tiheä askel on taloudellisempi

http://www.hs.fi/blogi/juoksublogi/a1305982114976

Periaatteessa kai tiesin vähintään 180 askeleen minuuttitahdin edullisuuden. Se oli kuitenkin päässyt unohtumaan, juoksutekniikkaa parannettaessa kun oli niin paljon muutakin muistettavaa. Viime syksynä järkeilin, että ainoa keino parantaa tuloksia olisi lisätä askelpituutta. Se varmaan tehoaisikin, mutta jouduin lisäämään pituutta tiheyden kustannuksella ja juoksusta tuli tehotonta harppomista.
Hesarin juoksublogi oli sopiva heräte, ja niinpä mittasin tänään 18 kilometrin lenkillä askeltiheyteni Se oli alle 180. Kokeilin tihentää, ja suurimman osan matkasta pidin tämän uuden rytmin. Välillä tiheä askel tuntui kevyeltä, välillä paikallaan töpöttämiseltä, mutta erityisesti ylämäessä uusi rytmi tuntui hyvältä.
Ja kuinka kävikään? Lopussa Polarin taloudellisuutta mittaava juokusindeksi näytti korkeampaa lukemaa kuin koskaan ennen edes lyhyillä matkoilla.
Kaksi vuotta on siis mennyt tämänkin asian suhteen väärin. Tiedän että tekniikan muuttaminenkin on aina vaarallista, mutta yritän tehdä parannuksen vielä näinä viitenä Kankaanpään maratonia edeltävänä viikkona.
Hesarin blogissa ehdotetaan sopivaa musiikkia pitämään oikeaa rytmiä yllä. On varsin vähän sellaista musiikkia, jota suostuisin kuuntelemaan maratonin ajan. Neutraalimpi ratkaisu on metronomi, jonka voi ladata kännykkään. Tempoksi voi valita tuon 180 tai puolet tai neljäsosan siitä.
Tänään olisi ollut Tampereen puolimaratonin päivä. Arvoin pitkään, ja lopulta päädyin jättämään sen väliin, niin hieno kuin reitti onkin. Palautuminen olisi kuitenkin haitannut harjoittelua seuraavaa maratonia varten. Kankaanpään maraton on juoksuharrastuksen kannalta ratkaiseva. Jatkanko vai en? Se nähdään 17.10.
 

Yllätys juoksulenkillä

Ei, tämä merikotka ei ole juoksulenkillä kohdattu yllätys. Sen olen kuvannut Kuhmossa ja se on todennäköisesti tullut Vienanmereltä asti. Kotka saa nyt kuitenkin kuvastaa kohtuullisen lennokkaasti sujunutta juoksua.  

Tavallinen kymmenen kilometrin lenkki edessä, ilma on vielä lämmin, takana jo parinkymmenen kilometrin kevyt pyöräily. Menisinkö hitaasti vai kohtalaisesti? Ehkä etenen verkkaista kuuden kilometrin minuuttivauhtia.
Lähden liikkeelle, mutta omituista kyllä, askel kulkee kevyesti. Vilkaisen kelloa ja totean vauhdiksi 5.20, jospa siis tästä tulisikin hiukan raskaampi harjoitus ja ottaisin tavoitteeksi keskivauhdin 5.30.
Ensimmäinen kilometri täyttyy, ja jostain syystä se on sujunut vauhtiin 5.21. No, tulossahan on raskas nousu, joten olkoon nyt alku hiukan tiiviimmässä tahdissa. Toisella kilometrillä on pieniä mäkiä, ja sen päätteeksi kello näyttää aikaa 5.19. Menköön nyt sitten tällä vauhdilla. Edessä on kohtalaisen tasaista soratietä peltojen keskellä, aurinko paistaa silmiin mutta ei kuumenna liikaa. Kolmas kilometri täyttyy ja kellossa on 5.15. Merkillistä! Johtuuko tämä siitä, että katselin juuri miten Mo Farah taas kerran voitti kympin. Hiukan eri vauhdissa tosin ollaan, sillä nämä huiputhan pitävät jatkuvasti tuollaista 2.40 kilometrivauhtia. Itse pystyisin juoksemaan sitä vauhtia vain parisataa metriä.
Mutta nyt alkaa pitkä ja loiva nousu, yhtenäistä mäkeä on kilometrin verran ja sen jälkeenkin on koko ajan nousuja. Tämä on se jakso, joka vakiolenkilläni on aina hyydyttänyt hyvin alkaneen lenkin. Talon pihassa haukkuu koira ja se juoksee jonkin aikaa rinnallani, onneksi aidan toisella puolella. Alkaa varjoisa metsä ja mäki jyrkkenee. Juuri sen laella tulee taas täyteen kilometri. 5.25. Tätä kilometriä en ole koskaan päässyt näin nopeasti. Ja seuraavalla on jo sen verran tasaistakin, että lukemaksi tulee 5.23. Pitäisikö yrittää vielä kiristää?
Pahimmat mäet ovat takana, muutamassa alamäessä otan oikein kunnon vauhdin. 5.07. Nyt kannattaa pitää vauhtia. Mutta sitten on taas mäkiä, katumaasturi tulee vastaan ja nostaa kuivalta soratieltä pölypilven, suussa maistuu hiekka. Nyt alkaa tuntua jaloissa, ajaksi tulee 5.21. Seuraava osuus on helppo, soratie loppuu ja joudun juoksemaan valtatien pientareella, lähes koko kilometri on loivaa alamäkeä. Tässä kannattaa pitää vauhtia. Rekat humahtavat ohi, on pakko keskittyä pysymään omalla kaistalla. Vielä alamäkeä, sitten taas turvalliselle kevyen liikenteen väylälle, ja kello värähtää ranteessa: 4.49. Keskimääräinen nopeus koko matkalla on 5.15, ja se on parempi kuin koskaan aikaisemmin. Viimeinen raskas ylämäki verottaa vauhtia, mutta sitä seuraa kunnon lasku, ja yhdeksäs kilometri täyttyy vauhtiin 5.18.
Nyt on pakko yrittää kunnolla, ja sykkeistä välittämättä nousen vielä pienen mäen ja käännyn kotitielle, hiukan alamäkeä, suoraa, tiedän ennestään minkä puun kohdalla kymppi täyttyy, vielä pitää pinnistää, katson kelloa, vielä 50 metriä. Ja siinä se on, pysäytän ajanoton, huohotan ja katson lukemaa: 52.18.
Ei se mikään hyvä tulos ole, tiedän sen aivan hyvin, tavoitteenahan on ollut 50 minuutin alittaminen, mikä voisi enteillä neljän tunnin tavoitamista maratonilla. Tälläkin ajalla on minulle suuri merkitys. Se tarkoittaa oman ennätyksen parantumista 28 sekunnilla. Ja se tuli aivan yllättäen.
Ehkä pyörälenkki oli lämmittänyt jalkoja juuri sopivasti, ehkä olin palautunut edellisestä juoksusta oikeaan aikaan. Tai sitten olen edistynyt.

Valoa näkyvissä, ehkä

Elokuisella aamulenkillä sumu teki oksien takaa siilautuvan valon näkyväksi. Näiden näkymien takia kannattaa jatkaa juoksemista, kehityin tai en.

Paras lopettaa koko juokseminen tähän. Tulokset eivät parane yhtään, päinvastoin, jokainen lenkki tuntuu edellistä raskaammalta. Juoksen Keskuspuistossa pitkähköä hidasta lenkkiä, kolmen nuoren miehen seurue menee ohitseni hilpeästi ja hengästymättä rupatellen. Käännyn takaisin, ja hetken päästä sama joukko menee ohitseni yhtä kevyesti.
Olen juossut pitkiä ja hitaita lenkkejä, olen juossut intervalleja, olen harjoitellut vauhtikestävyyttä, kokeillut pääsisinkö kympin yhtään nopeammin kuin viime vuonna. Ei edistystä. Viitonen menee vielä vauhdilla, mutta sitten jalat alkavat muuttua painavammiksi ja painavammiksi. Tulen siihen tulokseen, että maitohappo on yksi maailmankaikkeuden raskaimpia alkuaineita.
Lopulta pääsen turhautuneena kotiovelle ja pysäytän kellon. Yksitoista kilometriä juuri sillä keskisykkeellä, millä olin suunnitellutkin. Katson keskimääräistä vauhtia ja olen tyytymätön. Tarkistan vielä viikko sitten samoissa olosuhteissa juostun saman lenkin tuloksen nähdäkseni kuinka paljon heikommin lenkki meni ja vakuuttuakseni siitä, että juokseminen on turhaa. Eroa keskimääräisessä kilometrivauhdissa on 15 sekuntia. Mutta se on eri suuntaan kuin odotin: olin sittenkin edes tämän verran nopeampi kuin viikko sitten. Luotan Polarin mittaustulokseen, vaikka oma tuntemus kertoi toista.
Voisinko sittenkin kehittyä edes hiukan? Ehkä valoa on lopulta näkyvissä.

Tekniikka kehittyy

Tämä karhun kuva ei liity tähän tekstiin millään tavalla. Laitoin sen tähän vain sen vuoksi, että se on kuitenkin minun ottamakseni aika onnistunut. 

Tekniikka on taas ottanut yhden harppauksen eteenpäin. Ei kylläkään juoksutekniikka, vaan langaton viestintä. Sain lopultakin työsuhdepuhelimeksi iPhonen ja nyt saan siirrettyä Polarista tiedot bluetoothilla siihen. Ja kaiken lisäksi tieto kulkee myös puhelimesta Polariin. En ole varma onko tästä ominaisuudesta mitään varsinaista hyötyä, mutta onhan tällä ominaisuudella hienoa hämmästyttää muita. Juuri äsken palaverin aikana puhelimeni oli äänettömänä, mutta ranteessa V800 näytti, että joku soittaa. En mitenkään yrittänyt peitellä tätä tapahtumaa.
Olen tässä väittänyt tekeväni kaiken väärin, mutta ainakin varusteiden suhteen olen joissain asioissa onnistunut.
Huomasin, että blogin pitäminen on jäänyt vähälle huomiolle. Syynä on ensinnäkin se, että pidän toista, työhöni liittyvää blogia. Ja toinen hyvä syy on se, että mitään erityistä ei ole tapahtunut. Olen toki juossut, mutta en erityisen hyvin enkä erityisen huonosti. Maanantaina 13 kilometriä, eilen 10, maasto oli sama Keskuspuisto, mutta kympillä syke oli korkeammalla vaikka vauhti pysyi samana. On pakko uskoa, että tässä iässä edes yksi välipäivä ei riitä täydelliseen palautumiseen.Olen edelleen kahden vaiheilla sekä Tampereen että Kankaanpään suhteen. Mennäkö Tampereen puolimaratonille juoksemaan kymppi ja lähteäkö Kankaanpäähän puolikkaalle vai kokomaratonille, vaikka neljän tunnin alittamisesta ei ole toivoa?
Ainakin pitää ensin katsoa tänään Teemalta dokumentti Juoksukuolemat. Sen mukaan joka kuukausi jossain päin maailmaa kuolee maratonjuoksija. Ennätin jo pelästyä olevani vaarassa, mutta sitten luin ennakkotiedot tarkemmin. Lähes 60-vuotiaalla ei ole mitään hätää, sillä maratonilla kuolleiden keski-ikä on 33 vuotta.

Kilpailun jälkeen

Vesi roiskuu ja läiske kuuluu, kun karhu juoksee kuhmolaisella suolla. Tämän juoksijan kanssa ei tehnyt mieli lähteä kilpailemaan, vaan pysyin tiiviisti kuvauskojussa.

Miten jalat voivat olla näin jäykät ja painavat? Ylämäki ei lopu ollenkaan, syke nousee, mikään ei toimi. Olen jo kääntymässä takaisin, mutta jatkan sitkeästi, niin hitaasti kuin suinkin. Kolmen kilometrin jälkeen alkaa lopulta sujua, Keskuspuiston maisemat vaihtuvat jo vauhdikkaammin ja niin tulee taas kymmenen kilometriä täyteen.
Aloittaminen Hämeenlinnan puolikkaan jälkeen oli vaivalloista. Ensimmäinen juoksuyritys perjantaina loppui muutamaan kilometriin, mutta eilen juoksin jo kympin. Ilmeisesti on vain uskottava, että tässä iässä palautuminen vie pitkään.
Viime syksynä lähdin lenkille Tampereen puolimaratonin jälkeen selvästi liian aikaisin. Nyt odotin viikon, mutta ehkä sekään ei riittänyt. Välillä olin jo varma siitä, että lyhyt juoksu-urani päättyisi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Aurinkoinen ilma ja Keskuspuisto oli kuitenkin sopiva yhdistelmä vakuuttamaan, että tätä pitää jatkaa. Pitäisiköhän taas mennä Tampereen puolikkaalle? Nyt siellä voisi juosta pelkän kympin, ja sen reitti kiertäisi kaupungin kauneimpia paikkoja.
Olen suunnitellut pitkään kestävyystestiin menemistä. Siinä arveluttaa kuitenkin muutama seikka. Ensinnäkin hinta on suhteellisen kova. Mutta vielä enemmän hirvittää tulos. Entä jos siinä paljastuukin, että olen vain huijannut itseäni ja juossut pelkällä sisulla liian nopeasti? Entä jos tuomio on, että minun on turha edes haaveilla neljän tunnin alittamisesta?