Karkaako tavoite?

Mainiota saada näin kannustava valmentaja! Virtuaalivalmentaja vakuutti eilen, että 13 kilometrin lenkki kehitti aerobista kuntoa ja väsymyksen sietokykyä. "Mahtava vauhti pitkälle harjoitukselle!" se kehui eilen, kun olin juossut kympin hiukan kovemmalla vauhdilla.
Polar on aina niin positiivinen. Mutta pitäisikö sen olla realistisempi? "Ei kuule tällä menolla neljän tunnin raja alitu, juuri ja juuri pystyit pitämään viimeisellä vitosella maratonvauhtia", se olisi voinut sanoa toissapäivänä. Ja eilen sen olisi pitänyt saarnata näin: "Mikset pitänyt välipäivää, ihan turha vetää näinkin pitkiä lenkkejä peräkkäisinä päivinä ilman palautumisaikaa." Kellolle voisi sitten selittää, että työssäkäyvä ihminen, jolla on monia muitakin velvollisuuksia, ei pysty mitenkään ajoittamaan lenkkejään niin kuin pitäisi ja harjoitusohjelma menee väistämättä väärin. Siihen kello vastaisi tylysti ikimuistoisen Kummeli-valmentajan äänellä: "se on muuten sillä lailla, että me hävitään tää peli."

Onko kallein paras?

Köyhän ei kannata ostaa halpaa. Pitää onnitella sitä mainosmiestä tai kauppiasta, joka on keksinyt tämän sloganin. Sillä on aikojen kuluessa tehty paljon rahaa.
Joidenkin asioiden suhteen se voi pitää vieläkin paikkansa, mutta ei ainakaan juoksukenkien kohdalla. Uskoin harrastuksen alussa niitä neuvojia, jotka sanoivat, että kenkien kohdalla ei kannata tinkiä. Ostin kalliit Asics GT 2000 -kengät siinä vaiheessa kun olin saanut selville, että kenkien pitää olla riittävän isot ja pronaatiotuetut. Väärin meni sekin.
Kengät ovat kyllä hyvät ja jalalle ystävälliset, mutta eihän niitä olisi kannattanut ostaa normaalihintaan. Ne myydään joka tapauksessa alennuksella loppusyksystä. Seuraavana keväänä tarjolle tulee uusia malleja, joissa kauppiaiden lupauksista huolimatta on uutta vain väri. Sen huomasin pian ostoksen jälkeen ja paikkasin tietysti tilannetta ostamalla uudet, ja alkuperäishinnaltaan vielä kalliimmat ja vielä pehmeämmät Asicsin Gel Kayanot. 
Nyt minulla oli jo kahdet hyvät kengät, mutta syksyn loppuunmyynneistä innostuin ostamaan vielä 40 eurolla Adidakset. Ja voitte arvata miten kävi. Ne ovat suosikkini. Halvimmat kengät ovatkin parhaat. Kun luin erilaisia välinekeskusteluja, huomasin kyllä tämänkin neuvon: vain kokemus opettaa, mikä on juuri omalle jalalle ja omalle juoksulle sopiva kenkä. Asicsit ovat kyllä mukavat, mutta geelivaimennuksen vuoksi jotenkin tunnottomat. Etenkin Kayanolla tuntuu, kuin juoksisi upottavalla suolla. Siihen vaikuttaa tietysti sekin, että onnistuin ostamaan liian isot. Nyt yritän juosta niitä loppuun, mutta eiväthän ne edes kulu.
Adidas-tuntemuksesta innostuneena ostin vielä seuraavana kesänä kilpakengiksi kevyet ja joustavat Adidakset. Ihme kyllä, tässä ostoksessa ei mikään mennyt väärin. Paitsi se, että ostin ensin liian isot, mutta sain ne kotisovituksen jälkeen vaihdettua. Tästä merkistä en enää luovu. Ja nämäkin huippukengät sain lähes puoleen hintaan alennusmyynnistä.
Alennuksella muuten kannattaa ostaa aina. Esimerkiksi tablettitietokoneeseeni en raskinut ostaa valmistajan omaa suojakoteloa, vaan odotin viisaasti alennuksia. Ja nyt olen saanutkin peräti kaksi suojakoteloa jo puoleen hintaan, siis yhden alkuperäisosan hinnalla sain kaksi! Tosin kumpikaan ei ole sopiva, mutta ei nyt siitä sen enempää. 

Mukavuusalueen ulkopuolella

Mukavuusalueen ulkopuolelle asettuminen on yksi inhotuimpia työelämän fraaseja, kuten äskettäin Hesarin jutusta ilmeni. Tämä on kuitenkin yksi niitä harvoja konsulttien kielikuvia, joissa on järkeä. Periaatteessahan ihmisen olisi hyvä keskittyä siihen, mitä osaa hyvin. Jostain syystä kuitenkin tuntuu tärkeältä tehdä myös sitä, mitä ei osaa ja mihin ei oikeastaan ole edes edellytyksiä. Sijoituin maratonilla viimeiseksi, ja silti se tuntui ainakin silloin merkittävämmältä saavutukselta kuin mikään oppiarvo tai kunniamerkki. Sijoituksella ei ollut mitään merkitystä, ainoastaan sillä, että olin tehnyt jotain, mihin minun ei olisi pitänyt pystyä.
Silloin en todellakaan ollut mukavuusalueella. Nyt tavallinen verkkainen pitkä lenkki taas on mitä suurimmassa määrin mukavuusaluetta. Tänään odottaa Keskuspuisto ja noin 15 kilometriä. Työelämäfraseologiaa käyttääkseni otan siitä erittäin mielelläni kopin.

Sibelius ja maraton

Hämeenlinnassa juostaan 25.7. Sibelius-maraton, mikä voi saada monet ihmettelemään Sibeliuksen ja juoksu-urheilun yhteyksiä. Itse asiassa niitä on yllättävänkin paljon. Tunnetun, joskin liioittelevan väitteen mukaan Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle. Sibeliuksesta taas voisi sanoa, että hän sävelsi Suomen maailmankartalle. Sekä urheilulla että taiteella oli aikanaan selvästi kansallinen tehtävä. Oli epäilemättä sekä urheilun että taiteen kannalta onnellinen sattuma, että Sibelius keskittyi musiikkiin eikä valinnut lajikseen juoksua. Sitä nyt ei tietysti kukaan sivistynyt ihminen olisikaan tehnyt hänen aikanaan.
Mutta ei Sibelius niin epäliikunnallinen ollut kuin uskotaan. "Kävellyt yhden peninkulman säveltäen", hän kirjoitti päiväkirjaansa neljännen sinfonian aikoihin. Liikkuminen oli siis hänellekin tärkeää. Liike oli tila, joka irrotti arjesta ja helpotti yhteyden tavoittamista jonnekin syvempiin kerroksiin.
Yhteyttä on myös Sibeliuksen sinfoniasarjalla ja maratonilla. Jos Hämeenlinnan tapahtumassa soitettaisiin samalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat, viimeisen sinfonian viimeiset sävelet sammuisivat suurin piirtein samaan aikaan kuin hyväkuntoiset harrastajat tulevat maaliin. Sinfonioiden yhteenlaskettu kesto on hiukan vaille neljä tuntia.
Olen ilmoittautunut mukaan, vaikka tapahtuma on heinäkuun lopulla ja lähtö päivän kuumimmalla hetkellä. Ennätyksiä on turha tavoitella. Päätinkin juosta vain puolikkaan, sillä muuten kokemus voi olla sen verran rankka, että juoksuun tulisi turha tauko. Pakko on kuitenkin osallistua, sillä seuraava kerta voi olla vasta Sibeliuksen 200-vuotisjuhlien aikaan. Silloin minulla saattaa tietenkin olla hyvät mahdollisuudet voittaa 119-vuotiaiden sarja. 

Väärä syke

Siinä se taas aukeaa, tuttu metsätie. Edessä on kymmenen kilometriä, mäkiä ja tuulisia peltoaukeita. Flunssa on ohi, mutta edelleen pidin verkkaista vauhtia ja juoksin kevyesti matalalla sykkeellä. Keskisykkeeksi tuli vain 160.
Siis 160 muka matala syke? Kyllä. Maksimisykkeeni on 200 tuntumassa, ei tosin virallisesti mitattuna, ja anaerobinen kynnys on jokseenkin tarkkaan 180. Kaikki puolimaratonit olen juossut yli 170 keskisykkeellä. Noissa lukemissa ei sinänsä olisi mitään poikkeuksellista, mutta olen vuotta vaille kuusikymppinen eikä mittarin silloin todellakaan pitäisi näyttää tuollaisia lukemia. En ilmeisesti vain ole suurisydäminen ihminen. Verenkiertoelimistö joutuu korvaamaan nopeudella sen, minkä koossa menettää.
Siinä on yksi syy siihen, miksi pidän itseäni väärinjuoksijana. Ohjeet eivät kerta kaikkiaan päde, on pakko tehdä niinkuin tuntuu. Mihinkään juoksukouluun en voisi kuvitella osallistuvani, yhtä vähän kuin mihinkään muuhunkaan kouluun. Haluan oppia itse sen minkä tarvitsen. Kuten Erno Paasilinna totesi: vain itseoppineet ovat oppineita, muut ovat opetettuja.
Kun kaiken lisäksi toisessa jalassa pari varvasta on kummallisessa asennossa, ilmeisesti jonkin muinaisen mopokolarin vuoksi, tekniikkaohjeet eivät vain toimi. Ehkä minun ei pitäisi lainkaan pystyä juoksemaan. Silti juoksen, ja tähtään sairaustauosta huolimatta edelleen neljän tunnin alittamiseen. Siihen minua kannustettiin jo ensimmäisellä maratonillani. Maali lähestyi, kanssajuoksija kiri rinnalle ja kehotti jaksamaan: vielä päästään alle neljän tunnin. Kiitin kannustuksesta. En hennonut kertoa, että olin siinä vaiheessa juossut Kankaanpään kymmenen kilometrin maratonreitin vasta kolmeen kertaan.

Taloudellinen juoksu kantapään kautta opittuna

Jos jumalaa ei ole, kaikki uskonnot ovat väärässä. Jos jumala on, kaikki paitsi yksi uskonto ovat väärässä, eikä kukaan voi tietää mikä se yksi oikea on.

Tämä sopii myös juoksutekniikkaan. Oikeita juoksutekniikoita on runsaasti, joten kaikki eivät voi olla oikeita. Aloitin syksyllä 2013 miettimättä tekniikkaa sen kummemmin. Talven aikana perehdyin kirjallisuuteen, katselin videoita ja kokeilin. Kevät meni vielä hyvin ja tulokset paranivat. Syksyyn mennessä olin kuitenkin päätynyt umpikujaan. Syke nousi ja vauhti hidastui. Yritin noudattaa ohjeita, keskityin siihen että jalka menisi taakse rittävästi ja että suuret lihakset tekisivät työtä, tarkkailin jalan maahantuloa ja irtautumista, mietin oikeaa asentoa. Lopulta olin siinä pisteessä, että päätin lopettaa joko sykemittarin käytön tai juoksemisen.

Tässä kirjoitan edelleen, joten vaihtoehdoista toteutui sykemittarin hyllyttäminen. Tämän kevään aikana koin oivalluksen: entä jos juoksisinkin juuri sillä tavalla, joka itselle tuntuu hyvältä? Ehkä se ei näytä lennokkaalta vaan tehottomalta sipsuttamiselta. Mutta entä sitten? Väärin juokseminen saattaakin olla minulle oikein juoksemista.

Ja nyt alkoi löytyä uusi taloudellisuus. Helsinki City Run sujui jo selvästi alhaisemmalla keskisykkeellä kuin lokakuinen puolimaraton Kankaanpäässä. Mitä opin? Ainakin sen, että tekniikka on yksilöllistä ja sen, että huippujuoksijan askellusta ei voi soveltaa harrastajan juoksulenkille. Näyttävä kenialaismallinen juoksutekniikka toimii vasta tietyssä vauhdissa, hitaammassa juoksussa se on vain kuluttavaa loikkimista. Tämäkin piti oppia konkreettisesti kantapään kautta.

Tampereen puolimaraton ja väärä väri

Jos tunnet juoksumotivaation kadonneen, sen palauttamiseen on yksinkertainen keino: hanki jalkavamma, ylirasitustila tai vain tavallinen flunssa. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu, että juuri sitä haluaisi tehdä, mitä ei voi. Viikko on mennyt flunssaa potiessa ja sen virheen olen oppinut kokemuksesta välttämään, että lähtisin juoksemaan edes hiukan sairaana.
Pakollisen juoksemattomuuden aikana on ollut hyvää aikaa muistella kaikkea, mikä on mennyt väärin. Lohdullista on huomata, että virheitä tekevät kaikki, sekä juoksijat että tapahtumajärjestäjät. Tämänkertainen väärintekijä on Tampere puolimaraton. Kun viime syksynä menin hakemaan Ratinan stadionilta numeroa, ajanottochippiä ja paitaa, luulin ensin tulleeni aivan väärälle osastolle. Samaa ihmettelivät muutkin ja kyselivät, missä miesten paidat ovat. Oli vain uskottava, että kaikkien piti käyttää suorastaan pahoinvointia aiheuttavan pinkkiä paitaa.
En tiedä värivalinnan taustoista. Pitkäaikaisen viestintä- ja markkinointikokemukseni nojalla voin kuitenkin suorastaan kuulla, miten keskivaikeaa ADHD:ta poteva mainosihminen vakuuttaa järjestäjille, että juuri tämä väri on loistavaa mainosta, sillä se erottuu joukosta, ja näin kaikkialla Suomessa ihmiset näkevät jo tekstiä lukematta, että tuo juoksija on ollut Tampereen puolimaratonilla, ja kaikki rientävät kilvan ilmoittautumaan tämänkin vuoden kilpailuun. Ja mikä hienointa, näin saadaan mainio slogan: Suomen pinkein juoksutapahtuma.
Maailmanhistoria tuntee monta ideaa, jotka ovat olleet muuten loistavia, mutta niissä on ollut vain yksi vika: ne eivät toimi. Niin kävi tällekin ajatukselle. Kukaan ei vapaaehtoisesti juokse tässä paidassa. En ole nähnyt tapahtuman jälkeen sitä kertaakaan edes Tampereen seudulla. Sen sijaan Helsinki City Run saa kosolti ilmaista mainosta, kun näköjään juoksijat ympäri maan käyttävät tapahtuman tyylikästä paitaa. Suosio ei johdu vain laadusta, sillä Tampereen paita on sinänsä aivan samanlainen Asicsin korkealuokkainen valmiste.
Tamperelaiset ovat onneksi ottaneet opikseen. Tänä vuonna paita on sininen, ja vain teksti on pinkki. Tällaista paitaa voisin kuvitella käyttäväni missä vain. Pitäisiköhän ilmoittautua?