Viimeiset kilometrit tässä sarjassa

70-luvun moderneinta tekniikkaa: Lasse Virenin rintaan on kiinnitetty elektrodit, taskussa on lähetin, sykettä seurataan vieressä ajavassa Ladassa ja lukemat huudetaan Virenille avoimesta ikkunasta.  

Sateinen sunnuntai kirkastui iltapäivällä. Lähdin liikkeelle juostakseni viimeisen pitkän lenkin ennen siirtymistäni toiseen sarjaan.
Tahmeaa oli alusta saakka. Miltä mahtaakaan juoksu tuntua parin päivän päästä, kun olen oikeasti vanha? Kolmen kilometrin kohdalla aloin lämmitä, mutta sade palasi päivätauoltaan ja ryöpsäytti heti sellaisen annoksen, että oli pakko kääntyä takaisin.
Taakse jäi vain kuusi kilometriä. Ja nuoruus. Tai keski-ikä, jos nyt aivan rehellinen pitää olla.
Onneksi kotona oli odottamassa ystäviltä saatu mainio juoksukirja, Mauno Saaren Juoksemisen salaisuudet. Kirja on ilmestynyt 1979, siis juuri siinä vaiheessa kun ei vielä tiedetty, pystyykö Viren jatkamaan mitalisarjaansa Moskovan olympialaisissa.
Tarkkoja erittelyjä mitalijuoksuista paikoin sekunti sekunnilta, eläytymistä juoksijan tuntoihin armottomissa kilpailuissa ja rasittavan yksitoikkoisissa harjoituksissa, hiukan kurkistusta Virenin yksityiselämään ja taustaan, puhetta doping- ja veritankkausepäilyistä. Lähemmäksi juoksijan elämää tuskin voi päästä.
Arvoitukseksi jäi ainakin tuossa vaiheessa veritankkauksen vaikutus. Joko sitä käytettiin tai sitten Virenin kunnon ajoitus osui kahdesti suorastaan hämmästyttävällä tarkkuudella juuri oikeisiin päiviin. Myös ennen ja jälkeen Münchenin ja Montrealin Viren oli huippujuoksija, mutta ei samalla tavalla voittamaton kuin olympialaisissa. Tämän asian pohtiminen on sikäli turhaa, että kukaan ei voi tietää millaisia keinoja kilpailijat käyttivät.
Journalistisella otteella kirjoitettu kirja on säilyttänyt tuoreutensa hyvin. Kannattaa lukea, jos sen jostain antikvariaatista onnistuu saamaan käsiinsä. Yhtä hienoa kappaletta ette kuitenkaan onnistu saamaan kuin minulla on. Siinä on nimittäin omistuskirjoitus.
Ystävät antoivat kirjan minulle pari viikkoa sitten syntymäpäivien ennakkojuhlissa ravintolalounaalla. Ja kuinka ollakaan, eräs heistä huomasi, että viereisessä pöydässä istuu Mauno Saari. Rohkea ja sosiaalinen ystäväni meni tietenkin heti pyytämään kirjaan tekijän omistuskirjoitusta. Pienen keskustelun jälkeen omistuskirjoitus syntyikin.
Ainoa ongelma oli siinä, että viereisessä pöydässä ei istunut Mauno Saari vaan ainoastaan häntä etäisesti muistuttava henkilö. Hän oli kuitenkin juonessa mukana ja kirjoitti omistuskirjoituksen. Nyt tämä kirja on antikvaarinen harvinaisuus. Se on todennäköisesti maailman ainoa Mauno Saaren kirjoittama kirja, jonka on signeerannut Seppo Virtanen.

Kunto tutkinnassa

Lenkki keskeytyi ensimmäisten sinivuokkojen kuvaamista varten. Ovat ne vain niin herkkiä. 

Kura lätisee jalkojen alla, kosteassa metsikössä soi huumaava viserrys, aurinko kohottaa jo hien otsalle. Maisema on muuttunut talven aikana, mäenharjanteelle on kohonnut talo, myytävänä olleessa hauskannäköisessä mökissä näyttää nyt olevan uudet asukkaat, pitkän suoran varrella on tehty avohakkuita niin ettei maisemaa tahdo tunnistaa. Ja mikä oudointa, tie oli muuttunut talven aikana niin, että ylämäet olivat huomattavasti pidempiä ja jyrkempiä kuin syksyllä.
Pääsin sunnuntaina pitkästä aikaa tavalliselle reitilleni juoksemaan kymmenen kilometrin lenkkiä. Aikaisempina vuosina sinne ei ole tähän aikaan ollut vielä mitään asiaa. Nyt kuraa oli enää varjoisissa rinteissä.
Tästä alkoi oikea juoksukausi, tai alkaa, jos terveydentila antaa myöten. Lähestyvä tasavuosimerkkipäivä sai minut hakeutumaan tarkastuksiin aivan varmuuden vuoksi. Toinen syy oli siinä, että sykekäyrä on ajoittain sellainen, ettei sitä voisi käyttää edes sahan mallina, koska piikit olisivat aivan liian pitkät. Tähän mennessä on tehty useita verikokeita ja kaikki on ollut normaalia. Lääkjärintarkastuksessa ei ilmennyt mitään erityistä. Myöhemmin tällä viikolla asennetaan vielä laitteet, jotka mittailevat sydämen toimintaa vuorokauden ajan, ja sen jälkeen käväisen vielä kardiologin vastaanotolla. Jos mitään ei ole vialla, lenkin väliin jättämistä ei voi perustella enää millään.
Tämäkin meni oikeastaan väärässä järjestyksessä. Ensin olisi tietenkin pitänyt tutkia ja juosta sitten maraton, minä tietenkin säntäsin ensin maratonille enkä käynyt sen jälkeenkään tarkastuksessa kun kerran jokseenkin ehjänä selvisin.

Juoksu ja kevät edistyvät

Näin keväiseltä näytti Keskuspuistossa maaliskuun viimeisenä päivänä. Yläpuolella on samasta tilanteesta videoversio, jossa soivat lintujen hilpeät huilut. Jos video ei käynnisty, olen tehnyt jotain väärin. 

Väärin meni taas kerran.
Olin kovin tyytyväinen Polarin laskeman juoksuindeksin lukemiin. Kello kehui minua jopa huipuksi. Viime kesän huippukunnon aikaan olin näkevinäni, että se teki suorastaan aaltoja.
Niin ei tapahdu enää. Huijaukseni paljastui. Olin jossain vaiheessa onnistunut laittamaan kelloon maksimisykkeeksi 200, ja kone oli tietenkin laskenut prosentuaaliset arvot sen mukaan. Nyt olen korjannut maksimisykkeen lähemmäksi totuutta eikä kellosta enää kuulu hurraa-huutoja.
Lukemat muuttuivat maltillisemmiksi, mutta muuten tuntuu edistystä tapahtuvan. Eilen juoksin kevään pisimmän lenkin Keskuspuistossa. Siitä tuli tavanomaista pitempi koska yleensä käyttämäni reitti stadionin ohi Keskuspuistoon oli nyt tukittu rakennustyömaan vuoksi. Reitin piteneminen ei toki haittaa, mutta nyt joutuu kuulemaan katumelua pitemmän aikaa ja odottelemaan liikennevaloissa.
Keskuspuiston polut olivat jo ilahduttavassa kunnossa, hiukan sohjoa ja jäätäkin oli latujen paikalla, mutta nyt saattoi jo juosta missä tahansa. Pettymyksen aiheutti kylläkin se, että vielä ei näkynyt sen paremmin valkovuokkoja kuin leskenlehtiäkään. Menetin uskoni ilmastonmuutokseen.
Nyt olisi ollut hyvää aikaa tarkkailla luontoa, sillä olen yrittänyt noudattaa viisaampien ohjeita ja pitää vauhdin kurissa. Ei sekään niin helppoa ole, aika ja matka eivät tunnu kuluvan eikä hidas juoksu välttämättä ole jaloille ollenkaan helpompaa kuin hiukan nopeampi vauhti. Sopivaa kevyttä askellusta ja sykkeen pitämistä aisoissa on hankala saada yhdistettyä. Ja kun ei väsy riittävästi, ei pääse arkimurheita karkuun. Ajatuksettomaan tilaan pääseminen vaatisi hiukan enemmän vauhtia.
Nyt olen keksinyt myös uuden tavoitteen. En ole vielä ilmoittautunut, mutta Lempäälän Ideapark-juoksu on nyt vakavasti harkinnassa. Ajankohta toukokuun lopussa on sellainen, että siihen mennessä voisi päästä kuntoon. Reittikin näyttää kiertävän mukavissa maisemissa. Juoksun nimi ei ehkä ole aivan houkuttelevimmasta päästä, mutta olen kuullut kehuttavan järjestelyjä. Tämän kesän juoksuteemana voisi siis olla Häme, sillä lokakuussa lienee vuorossa Pirkan hölkkä. Ehkäpä nuoruuden tutuissa maisemissa juokseminen keventää edes hiukan ikävuosien painoa.

Matka Paavo Nurmen mieleen

Kolmen tunnin aikoineen Karo Hämäläinen on maratoonarinakin kovaa tasoa, mutta kirjoittajana hän on kultamitaliluokkaa. 

Paavo Nurmen mielenmaisemaan tunkeutumiseen tarvittiin juuri Karo Hämäläinen, ihminen joka ymmärtää juoksua, ymmärtää liike-elämää ja ennen kaikkea kirjoittamista.
Yksin on hienoin suomalainen juoksuromaani. Sitä on vaikea tulevaisuudessakaan ylittää, niin asiantuntevasti Hämäläinen kirjoittaa juoksemisen yksityiskohdista, niin mukaansatempaavasti hän kuvaa Nurmen kilpailuja, niin syvälle hän pääsee hiljaisen ja arvoituksellisen Nurmen sielunelämään.
Kirja on tietenkin fiktiota, mutta periaatteessa kaikki siinä voisi olla totta. Yksin selvittää Nurmen elämänvaiheet lapsuudesta vanhuuteen. Elämäkerta se ei kuitenkaan ole, pikemminkin kuvitelma siitä, millaisena Nurmi itse elämänsä näki. Hämäläinen eläytyy Nurmen tuntemuksiin ja lukija voi kokea, miltä tuntuu ihmisestä, joka tietää olevansa maailman paras.
Romaanin mukaan Paavo Nurmi vihasi häviämistä. Siinä on jo hyvä motiivi sen kaiken saavuttamiseen, mihin Nurmi pystyi. Hän olisi tunnetusti pystynyt enempäänkin, jos olisi saanut juosta vielä Los Angelesin olympialaisissa. Silloin hänet tuomittiin ammattilaiseksi. Hämäläinen esittää tästäkin oman fiktiivisen tulkintansa, joka näyttää, miten pieni ja huomaamaton välikohtaus voi vuosien mittaan kasvaa suureksi.
Hämäläinen kirjoittaa kuin Paavo Nurmi juoksee. Ei mitään liikaa, taloudellinen askel, tasainen vauhdinjako, päämäärä tarkasti selvillä. Romaani on hieno lukukokemus kenelle tahansa, mutta erityisesti juoksukilpailuihin osallistuneiden on helppo eläytyä tähän kirjaan.

Polar yllätti

Talvitauon jälkeinen askeltiheys näyttää verrattain harvalta.

Eilisen verkkaisen iltalenkin jälkeen selasin tietoja juoksukellostani. Yllätyin kaksi kertaa. Ensinnäkin juoksuindeksi oli parantunut kahdella pykälällä, Ja toiseksi löysin nyt tiedon myös askeltiheydestä. Tällainen ominaisuus oli Polariin tullut viimeisimmässä päivityksessä. Sellaista en ollut osannut edes toivoa.
Ainoa miinus tässä ominaisuudessa ilmenee tuosta kuvasta. En mitenkään usko, että olisin talven mittaan kangistunut noin pahasti. Polar mittaa ilmeisesti vain toisen jalan askeleet. Tai sitten se olettaa minun olevan yksijalkainen. Sellaisen päätelmän se on kaiketi tehnyt kilpailumenestyksestäni.
Oikea keskiarvotiheys tuossa olisi siis pikaisesti päässä laskettuna sellaiset 166 ja maksimitiheys 176. Parantamisen varaa on, sillä olen monesta lähteestä saanut tietooni, että 180 olisi sopiva lukema.
Mitähän hauskaa Polar keksii seuraaviin päivityksiin? Harrastajan toivomuslistalla on mielialan mittaus ja sen ottaminen huomioon tuloksissa. Olisi erinomaista palvelua, jos Polar vaistoaisi juoksijan tuntevan toivottomuutta hitaasta tai olemattomasta edistymisestä ja pyöristäisi silloin kuljettua matkaa hiukan ylöspäin, ilmoittaisi hivenen todellisuutta suurempia nopeuksia ja vähentäisi sykettä. Harrastajan metri voisi hyvin olla 80 senttiä.

Taipumaton juoksija

Kahdeksas sija olympialaisten 5 000 metrillä ei vie ketään historiaan. Mutta kun muutamaa vuotta olympialaisten jälkeen juoksija kokee käsittämättömän selviytymisen autiolla merellä ja kauhujen vankileirillä, juoksusuorituskin saa uusia merkityksiä. Kahdeksaskin sija näyttäytyy osoituksena sinnikkyydestä ja taipumattomuuesta.
Niihin ominaisuuksiin viittaa myös elokuvan nimi. Louis Zamperinin tarina vaikuttaa aivan uskomattomalta, mutta kaikesta päätellen se on totta. Zamperini oli Berliinin vuoden 1936 olympialaisissa vielä kovin nuori, ja hän tähtäsikin Tokioon. Sinne hän myös pääsi, ei kuitenkaan juoksijana vaan sotavankina. Zamperinin kone putosi mereen ja hän selviytyi viikkojen ajelehtimisesta kumiveneessä päätyäkseen lopulta japanilaisten käsiin. Sotavankina Zamperini joutui kokemaan kovia, mutta kesti kaiken ja eli vielä niin pitkään, että pääsi kuin pääsikin Japaniin olympialaisiin. Hän kantoi soihtua Naganon olympialaisissa, ilman katkeruutta, kiduttajilleen anteeksi antaneena.
Elokuva on isolla budjetilla tehty ja ajankuva onkin mainiosti kohdallaan. Mikä tärkeintä, elokuvassa mainitaan Suomi ja jopa näytetään suomalaisia. Berliinin olympialaisissa nimittäin 5 000 metrin juoksun voitti Gunnar Höckert ja toisena oli maailmanennätyksen haltija Lauri Lehtinen ja hehän näkyvät komeasti siniristipaitoineen.  Ovatkohan suomalaisjuoksijat päässeet missään muussa suuren luokan elokuvassa esiin yhtä näkyvästi?
Unbrokenin katsominen on terveellistä juoksunharrastajallekin. Pieniä kipuja ei tämän jälkeen tee vähään aikaan mieli vaikertaa. Lisää tietoa ja mm. Louis Zamperinin haastattelun voi nähdä elokuvan Unbroken omilla nettisivuilla.

Parin päivän toiveikas kevät

Tämän kuvan on tarkoitus esittää jäiden kahleista vapautunutta puroa.

Keskiviikkona olin päättänyt juosta kunnon lenkin heti töistä vapauduttuani. Uutta intoa siihen antoi vielä viesti, jonka mukaan pitkään kustantajaa odottanut kirjani on lähdössä painoon.  Puin lenkkivaatteet ja vilkaisin vielä ylpeänä viimeistä vedosta. Ei olisi pitänyt. Huomasin että yli 300 nimen henkilöhakemistossa ei yksikään sivunumero pidä paikkaansa. Sivujako oli taiton viimeisimmässä versiossa muuttunut.
Onneksi painokoneet eivät vielä olleet käynnissä, joten aloin tehdä korjauksia. Vasta yli kahden tunnin kuluttua nousin pöydän äärestä hartiat aivan jumittuneina. Olin kuitenkin ollut niin pitkään juoksuhousut jalassa. Se pitää ilman muuta laskea harjoitteluksi.
Myöhäisestä ajankohdasta välittämättä kävin vielä kiertämässä Töölönlahden pari kertaa. Nautin rauhallisesta etenemisestä ja kevään tähän asti lämpimimmästä illasta.
Seuraavana päivänä lähdin liikkeelle ajoissa. Ilma oli tosin alkanut viilentyä ja taivaalta tippui välillä alijäähtynyttä vettä, mutta suuntasin Keskuspuistoon. Nyt uskaltauduin jo pukemaan sykevyön. Sitä en ollut käyttänyt koko talvena koska lukemat olisivat kuitenkin olleet masentavia.
Tie oli lopultakin melkein sula. Pohjoispuolen rinteissä oli tosin hiukan jäänsekaista sohjoa, mutta nyt saattoi juosta jo kaatumista pelkäämättä. Hiihtäjien käyttämille reiteille ei vielä ollut asiaa, mutta onneksi puistossa on muitakin reittejä. Etenin rauhallista vauhtia ja kahdeksan kilometrin kierros sujui rennosti, ja olo oli mainio.
Tällä kertaa ainoa väärin mennyt asia taisi olla sykevyön pukeminen. Tulokset eivät olleet varsin kannustavia. Kun Polarin juoksuindeksi näytti viime kesänä lähes 60 lukemia, nyt mittarissa oli luku 47. Kaiken lisäksi yön aikana lenkkipolut peittyivät taas lumeen aivan kuin kehotuksena unohtaa kaikki haaveet kilpailukuntoon pääsemisestä. Toiveikas kevät oli ohi.
Ei auta kuin lisätä taas pari kilometriä lenkin pituuteen, juosta kaikessa rauhassa ja uskoa, että viime kesän kunto vielä palautuu. Tulevissa kilpailuissa pääsen sentään uuteen ikäluokkaan. Parempia sijoituksia ei kuitenkaan ole odotettavissa. Vanhempien ikäluokkien kilpailijat ovat usein kovia tekijöitä, työpaikkajoukkueet ja muut kaveriporukat eivät niissä sarjoissa ole enää alentamassa keskiarvoa.
Uskon edelleen siihen, että sitkeä harjoittelu tuo tulosta. Jonain päivänä minä vielä saatan energisenä huudahtaa kesken juoksulenkin Kummelin tavoin "kylä lähtee!"