Pitkästä aikaa pitkällä lenkillä

Ei, en ole juoksennellut näin eksoottisessa paikassa. Tämä kuva reittini varrelta on käsitelty Prisma-nimisellä sovelluksella, jolla olen innostunut leikkimään viime päivinä. 

Pääsinpä lopulta juoksemaan. Matkaa kertyi 11 kilometriä ja lenkin aikana ehdin katsella peräti kolmen järven kimallusta. Kierros oli suurin piirtein sama kuin täkäläisellä maratonilla, jolloin se mennään tietysti neljään kertaan. Reitti näyttää tasaiselta, mutta siinä on kavalan pitkiä loivia nousuja. Siitä huolimatta kaikki sujui nyt hyvin. Matkan tosin keskeytti työpuhelu, joka vei puolitoista minuuttia, mutta siitä huolimatta keskivauhdiksi kohtalaisella sykkeellä tuli vaivattomasti 6.15. Kun askeltiheyskin oli tasan 180 eikä yksikään hyttystä isompi petoeläin ollut käynyt matkalla kimppuuni, saatoin olla tyytyväinen.
Vielä tyytyväisempi olin, kun katsoin suihkusta tultuani ikkunaan. Se oli jo pisaroiden täplittämä ja kohta alkoi vettä tulla kunnolla. Tämä jäänee ainoaksi pitemmäksi lenkiksi tällä viikolla, mutta onneksi se oli sitäkin onnistuneempi.
Reitillä on muuten yllättävän paljon vaikutusta siihen, miten pitkältä matka tuntuu. Tällä lenkillä en joutunut palaamaan lainkaan samoja teitä. Kun maisema vaihtuu koko ajan, matka etenee kuin huomaamatta. Kotona minulla on käytännössä vain yksi mahdollisuus juosta kymppi niin, että en palaa samaa tietä takaisin. Myös 16 kilometrin lenkin saan tehtyä, mutta lyhyemmillä matkoilla on aina palattava tulojäljilleen ja sehän ei ole motivoivaa.
Vieläkään en tiedä, pääsenkö osallistumaan lauantaiseen juoksutapahtumaan. Seuraava päivitys voisi siis olla jopa kisaraportti, mutta yhtä todennäköistä on, että työt sitovat minut tiiviisti juuri juoksun aikoihin.

Työ haittaa harrastusta

Kaksi viikkoa kuluu taas karhujen mailla. Olen kovasti odottanut sellaista kirittäjäksi, mutta vielä toistaiseksi niitä on pitänyt mennä kuvaamaan itärajan tuntumaan. 

Jompikumpi lukijoistani on ehkä ihmetellyt blogipäivitysten puuttumista. Kävisikö selitykseksi se, että teen kahden viikon ajan työpäiviä, jotka alkavat aamukahdeksalta ja päättyvät joskus vasta lähempänä puoltayötä.
Festivaalityön aikana ei juuri ehdi edes juosta saati sitten kirjoittaa siitä. Aamun varhaisina tunteina olen ehtinyt tehdä muutamia lyhyitä lenkkejä pysyäkseni edes jonkinmoisessa kunnossa. Sunnuntaina saattaa olla juuri sen verran väljempi aikataulu, että ennätän kymmenen kilometrin lenkille. Harmillista etenkin kun pitäisi päästä kokeilemaan uusia kenkiä. Jalkinevalikoima täydentyi taas yksillä Adidaksilla, joiden ihmeellinen joustopohja aivan varmasti siivittää minut aivan uusiin ennätyksiin. Odottakaapa vain, pian minut ostetaan Turkin maajoukkueeseen.
Olin kylläkin jo päättänyt, että nykyinen kenkävalikoima riittää loppuiäksi, mutta kun Ideapark-juoksusta voitettu lahjakortti piti johonkin käyttää, niin lankesin taas uskomaan kenkävalmistajan suuria lupauksia. Onneksi kevään kenkämallistoa sentään myytiin puoleen hintaan. Se on harrastajan etu, mutta muuten aivan käsittämätöntä. Vaatteiden muoti muuttuu nopeasti, mutta eiväthän ne juoksukengät mihinkään vanhene. Mutta olkaamme kiitollisia valmistajien kvartaaliajattelusta. Olen ollut huomaavinani, että vähänkään pitempään harrastaneet eivät koskaan joudu ostamaan normaalihintaisia kenkiä, vaan tietävät niitten aina tulevan pikaisesti alennusmyyntiin.
Harvaksi jäävä juoksutahti ei sinänsä haittaa. Olen jo ehtinyt huomata kuntoni kasvavan parhaiten kun palautumisaikaa on riittävästi. En ole vielä ehtinyt edes paikalliselle urheilukentälle. Täällä on nimittäin erinomainen juoksurata vapaasti käytettävissä. Viime kesänä kokeilin siellä lyhyitä matkoja ja ajatuksena oli mennä radalle testaamaan 12 minuutin juoksukuntoa. Sunnuntaina voisin ehtiä, mutta silloin siellä on vuosittainen harrasteautonäyttely.
Paikalliseen viikon kuluttua järjestettävään juoksutapahtumaankaan en taida ehtiä töiden vuoksi. Toissa vuonna ilmoittauduin paikalliselle puolimaratonille. Viime hetkellä jänistin ja vaihdoin sen kymppiin. Arvelin etten kahden viikon työputken jälkeen jaksaisi juosta 21 kilometriä, vaikka lämpöä oli vain 30 astetta.

Hyötyliikuntaa

Näissä maisemissa juokseminen yhdisti huvin ja hyödyn. 

Auton huollattaminen on yksi niitä ihmiskunnan vitsauksia, joka on vain hyväksyttävä. Joskus olen jäänyt odottamaan, mutta se on tappavan pitkäveteistä. Kun odotustilan repaleiset autolehdet on tutkittu pikkuilmoituksia myöten ja esillä olevien autojen renkaat potkittu, ei muuta älyllistä virikettä enää ole tarjolla. Sen jälkeen ei voi muuta kuin istua, tuijottaa tyhjyyteen ja vajota talvihorrosta muistuttavaan olotilaan.
Toisin oli eilen. Jätin auton aikaisin aamulla huoltoon enkä voinut jäädä odottamaan, tällä kertaa kun piti vaihdattaa haljennut tuulilasikin. Lähdin siis juosten kotiin. 14 kilometriä kaupunkimaisemaa, viehättävää rantatietä, vettä, metsää, tasaista ja mäkiä, aivan ihanteellista juoksumaastoa. Syke pysyi sopivana, lämpötila oli 15 asteen tuntumassa, taivas oli pilvinen, mutta sade ei alkanut.
Miksi ihmeessä en ollut tätä keksinyt aikaisemmin? No siksi, että huolto oli aina sattunut sellaiseen aikaan, että taivaalta tuli jäätävää räntää tai tiet olivat iljanteisia.
Kaiken lisäksi näissä olosuhteissa juoksu vielä sujui hyvin ja kevyesti. Juoksuindeksikin kohosi korkeammalle kuin koskaan aiemmin tänä vuonna. Kerrankin oikeaa hyöty- ja huviliikuntaa!
Tämä kokemus antoi energiaa melkei koko päiväksi. Hyvä tuuli kesti aina siihen asti, kun sain autohuollon laskun.

Sadepäivä

Yksi suosikkimaisemiani, mäntykangasta halkova hiekkatie. Tielle johtaa jyrkkä mäki, mutta vaivannäkö kannattaa.

Suuret pisarat napsahtelevat ikkunalautaan, lätäkön pinnasta kohoaa roiskeita kun taivaalta tulee vettä aivan loputtoman tuntuisesti. Istun sisällä ja odotan. Suunnitelmissa oli pitkä lenkki mutta tuohon ilmaan en lähde. Ei ole lähtenyt kukaan muukaan, kadut ja pyörätiet ovat hiljaisia ja linnutkin taitavat kuivatella sulkiaan tiheäoksaisissa kuusissa.
Loman alku on kyllä ollut liikunnallinen ja tarkoituksella monipuolinen. Pyöräilyä pitkin mäntykankaita halkovia metsäautoteitä, soutua ohikiitävien moottoriveneiden peräaaltoja väistellen ja pesäänsä puolustavia lokkeja vältellen, puutarhatöitä raskaine betonilaattoineen ja täysine kottikärryllisineen, tiivistahtisia viiden kilometrin lenkkejä pölyävällä soratiellä ja auringon kuumentamalla asfaltilla, pari pitkää ja rauhallista juoksua lintuja kuunnellen ja tienvarren kukintoja tarkkaillen.
Eilen lähdin liikkeelle jo aamukuudelta, sillä tulossa oli kesän tähän asti kuumin päivä. Lämpötila oli ihanteellinen 12 astetta, mehulasillinen antoi riittävästi energiaa, ja syke pysyi ihmeen hyvin hallinnassa. Mitään erityistä kiirettä en pitänyt, vaan juoksin sykkeen mukaan. Juoksu tuntui kohtuullisen kevyeltä, ja sitä todisti lopussa myös Polar. Askeltiheys oli säilynyt koko ajan 180 tuntumassa ja juoksuindeksilukema oli kesän korkein, 49.
Nyt olen palautunut riittävästi, ja jaloissa tuntuu siltä, että pitäisi päästä jatkamaan. Ja nyt jotain on tapahtumassa. Lätäkön pinta muuttuu, se väreilee enää pienistä ja kevyistä pisaroista. Tuuli ajaa synkänharmaita pilviä pohjoista kohti ja taustalta paljastuu vaaleampaa taivasta. Illaksi taitaa sittenkin tulla juoksukeli.

Yllätysvoitto

Voitin sittenkin Ideapark-juoksussa. 

Tänään tuli postissa yllättävä kirje. Se osoitti paikkansapitäväksi vanhan raamatullisen toteamuksen, jonka mukaan ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. En sijoittunut Ideapark-juoksussa omassa sarjassani millään tavalla, mutta sain silti palkinnon. Jokaisen sarjan osallistujien kesken oli arvottu lahjakortteja ja sellainen osui nyt minun kohdalleni. Se oli ensimmäinen ja erittäin suurella todennäköisyydellä viimeinen juoksemalla saavuttamani rahapalkinto.
Myönnän, että juuri tässä sarjassa oli kovin vähän osallistujia ja palkitseminen perustui sattumaan. Mutta arpapeliähän juoksukilpailut ovat joka tapauksessa. Tulos riippuu siitä, keitä ilmoittautuu mukaan, sattuuko joku sairastumaan, onko polvikipuja, onko muuten vain väsynyt olo, tai toisaalta sattuuko juuri kilpailun ajankohtaan se harvinainen päivä, jolloin kaikki tuntuu menevän kuin itsestään.
Lempäälän Kisa ja Ideapark-juoksu nousivat arvostusasteikossani nyt huimasti. Alkoi suorastaan vaivata huono omatunto siitä, että moitiskelin vaatimatonta ruokatarjoilua. Nyt olen valmis antamaan puutteet anteeksi. Tällä summalla söisi jo aika kohtuullisen puolimaratonin jälkeisen aterian. Paitsi että lahjakortti kelpaa vain Intersportissa, joka ei ole varsinainen gourmet-paikka.
Lahjasta ilahtuneena päätin lähteä välittömästi lenkille ja puin päälleni Ideapark-juoksun paidan. Oli aika kokeilla vauhtikestävyyttä, hitaita pitkiä lenkkejä on tälle kaudelle tullut jo tehtyä riittävästi. Viiden kilometrin kohdalla liian kova alkuvauhti kostautui, jalat alkoivat painaa ja ylämäessä tie tuntui nousevan pystysuoraan kohti harmaata, sadetta enteilevää taivasta.
Tiesin kokemuksesta, että juoksun itsepintainen jatkaminen ei silloin hyödytä mitään. Kävelin hetken, jatkoin juoksemista verkkaisella tahdilla ja sain tavanomaisen kymmenen kilometrin lenkin tehtyä. Olin yllättynyt: lahjakortti ei ollutkaan tehnyt minusta parempaa juoksijaa. Siihen eivät olleet pystyneet myöskään kirjat, lehdet ja blogit eivätkä uudet varusteet. Kuntoa ei saa kaupasta.

Nopeuden nautinto

Tässä kuvassa kokeilen vauhdikasta juoksua työpaikalla arkivaatteissa.  

Juoksen viiden minuutin kilometrivauhdilla ja nautin. Jalka ojentuu pitkälle taakse ja lennähtää kuin itsestään eteenpäin, kosketus maahan on lyhyt, olen suurimman osan aikaa ilmassa. Löydän sisäisen kenialaiseni ja tunnen vauhdin hurmaa, todellista juoksemisen iloa.
Sitä riittää puoli kilometriä.
Sitten on pakko hidastaa ja tasata sykettä. Taas alkaa tylsä hölköttäminen, jossa ei ole minkäänlaista lennokkuutta. Hapenottokyky ei vain riitä.
Nopeasti juokseminen on paljon, paljon mukavampaa. Siihen en vain pysty, en nyt enkä todennäköisesti jatkossakaan. Viime kesänä kokeilin kuinka pitkään pystyn ylläpitämään tuota nautittavaa viiden minuutin kilometrivauhtia. Sain täyteen viisi kilometriä. Sekin oli ihan hyvin näillä ikävuosilla ja tällä lähtötasolla. Etäisenä tavoitteena kangastelee mielessä kympin juokseminen alle 50 minuutin. Se on aivan mahdollista. Pitää vain löytää jostain riittävän pitkä alamäki.
Viime viikolla juokseminen jäi taas kerran aivan liian vähiin. Lyhyt nopea lenkki ja maanantaina verkkainen 16 kilometriä. Näillä harjoitusmäärillä kunnon koheneminen ei ole todennäköistä.
Tänään alkaa sentään kesäloma, joten tekosyitä harjoittelemattomuuteen on yksi vähemmän. Se ei haittaa, aina voi keksiä uusia.

Eikö nyt mennytkään väärin?

Lenkkipolun maisemat kutsuivat yli viikon tauon jälkeen. 

Mitä? Teinkö kerrankin jotain oikein? Minä, joka olen tehnyt lyhyen juoksu-urani aikana kaikki virheet liian pienistä kengistä, liian nopeista harjoituksista ja liian lyhyestä palautumisesta alkaen.
Kilpailun jälkeen tapahtuu aina näin: kohtuullisesti sujuneen juoksutapahtuman jälkeen jossain mieleni syvyyksissä loikkii innoissaan pieni juoksija, joka vaatii lähtemään heti todella pitkälle ja nopealle lenkille tai vielä mieluummin johonkin kilpailuun, koska nyt kuntoni on aivan varmasti kohonnut taianomaisesti, ja jos kaikki ei nyt aivan onnistunutkaan, sekin johtui vain välineistä, mars urheiluvälinekauppaan ja sitten kahdenkymmenen kilometrin maratonvauhtiselle lenkille.
Ensimmäisen maratonin jälkeen kuuntelin tuota yli-innokasta sisäistä juoksijaa ja kävin ostamassa alennusmyynnistä kalliit Asicsin kengät. Kolmen päivän palautumisen jälkeen arvelin olevani mainiossa juoksukunnossa ja lähdin kokeilemaan. Löysäsin matkalla nauhoja moneen kertaan, mutta aina vain tuntui kuin jokin olisi puristanut ja pistänyt jalkapöydässä. Löysääminen ja juokseminen eivät auttaneet. Vaiva osoittautui rasitusmurtumaksi. Ja kengätkin olivat aivan liian isot.
Vielä seuraavien puolimaratonien jälkeenkin uskoin sisäistä ääntä ja kuvittelin olevani heti valmis uusiin koitoksiin. Seurauksena oli vain pitkäksi aiotulta lenkiltä palaaminen ennenaikaisesti ja silti uupuneena ja juoksuharrastuksen suosiota syvästi ihmetellen.
Nyt komensin jossain aivojen lokerossa säntäilevän juoksijan pysymään paikallaan ja olemaan hiljaa. Ei se hiljentynyt, mutta suljin siltä korvani ja pysyin sitkeästi juoksematta. Kävelin toki pitkähköjä lenkkejä, tein pienen souturetken ja pilkoin polttopuita. Katselin Polarin tallentamia Ideapark-juoksun tietoja ja löysin vielä yhden ilahduttavan seikan: askeltiheys oli enimmäkseen se, mitä tavoittelinkin, eli 180 askelta minuutissa.
Lauantain kilpailusta ehti kulua yli viikko ennen kuin lähdin liikkeelle. Eilen sain hämmästellä, miten kerrankin juoksu sujuu kevyesti, syke pysyy hallinnassa, jaloissa tuntuu mukavalta ja kilometrit taittuvat kuin huomaamatta. Juoksin 14 kilometriä, pitempää lenkkiä en uskaltanut juosta kun takana kuitenkin oli viikon paussi. Ja nyt olo on aivan mainio.
Aivan ilmeisesti olin tehnyt jotain oikein. Älkää kuitenkaan huolestuko. Lupaan tehdä jatkossa ainakin sen verran virheitä, että saan blogiin päivitettävää.