Juoksija katolla

Pari viikkoa sitten vietin muutaman päivän Kuhmossa ja sain ihailla juoksureitin varrella kosken kevätkuohuja.

"Onko edessä pitkäkin lenkki?" huuteli mies autotallin katolta. Olin päässyt muutaman sadan metrin päähän kotoa ja nousin juuri lenkin aloittavaa ikävää ylämäkeä. Oli siis hyvä syy hengähtää ja pysähtyä juttelemaan. Kerroin olevani menossa 16 kilometrin lenkille, ja mies tiedusteli olenko osallistunut juoksutapahtumiin. Luettelin niitä melkein ylpeänä, olihan niitä jonkinlainen lista. Sitten oli hänen vuoronsa. Ilmeni, että hän oli ollut kaikissa niissä ja lukemattomissa muissakin Tukholman maratonia myöten. Maratoneja oli takana useita, mutta nyt ikä oli alkanut painaa ja puolikas tuntui sopivammalta. Totesin, että minun on parasta lähteä jatkamaan matkaa eikä yrittää edes puheissa kilpailla tämän tason juoksijoiden kanssa.
Oli kuitenkin mukava huomata, että monet aivan normaaleina ja täysjärkisinä pidetyt ihmiset saattavat harjoittaa näin joutavaa puuhaa kuin juokseminen. Aiemmin olen tutustunut parin talon päässä asuvaan pariskuntaan, joka kävi juuri juoksemassa Tukholman maratoni. Ja alittivat vieläpä neljä tuntia, mokomat. Muutaman sadan metrin säteellä saisi siis kokoon maratonviestijoukkueen, jos joku tällaisen vähemmän yleisöystävällisen kilpailun järjestäisi.
Minulla oli edessä ongelma: olin kehuskellut 16 kilometrin lenkillä. Vakioreitilläni on pari vaihtoehtoista tietä, toinen johtaa 10 ja toinen 16 kilometrin matkalle. Entä jos väsähdän ja haluankin mennä vain kympin? Mies saattaa palatessani olla edelleen kattoa korjaamassa, ja jos tulisin takaisin jo tunnin kuluttua, se tarkoittaisi 16 kilometrillä ammattilaisaikaa. Voisin tietysti palata kotiin pellonpientareen kautta, katsoa kellosta, milloin olisi sopiva aika olla tulevinaan 16 kilometriltä, siirtyä tavanomaiselle paluureitille ja juosta sitä kevyen näköisesti.
Yksinkertaisempaa oli vain juosta se 16 kilometriä. Tällä kertaa harjoitusohjelmassa oli vuorossa vauhtikestävyys. No eipä ollut, nimitän sitä vain jälkikäteen sillä tavalla, jotta näyttäisi että noudatan kuuliaisesti harjoitusohjelmia. Todellisuudessa juoksin sen mukaan miltä tuntui. Ensimmäiset 13 kilometriä menivät suhteellisen nopeasti 6 minuutin keskimääräisellä kilometrivauhdilla. Suunnittelin jo puolikkaalle osallitumista, mutta viimeiset kolme kilometriä olivat sen verran takkuisia, että päätin lykätä ilmoittautumista.
Kotikulmille päästyä otin taas loppukirin näyttääkseni miten kevyesti juoksu sujuu vielä tällaisenkin matkan jälkeen. Ihan suotta, maratoonari oli saanut katon korjattua eikä ketään muutakaan tullut vastaan. Onneksi on edes tämä blogi, jossa voi kehuskella tekemisillään.