keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Luettavaa talvitauolle

Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historia on mainiota luettavaa talven juoksutauon ajaksi. 

Ensin liikaa pakkasta, sitten liikaa lunta. Talvi tarjoaa mainioita tekosyitä olla juoksematta.
Nyt on lopultakin hyvää aikaa lukea juoksusta ja juoksijoista. Pitkän aikaa on ollut odottamassa Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historia, jonka lopulta hölkkäsin loppuun.
Vettenniemi kirjoittaa poikkeuksellisen hyvin ja hallitsee asiansa. Olen aiemmin lukenut hänen kirjansa Joutavan juoksun jäljillä, joka käsitteli juoksun varhaisvaiheita Suomessa. Se oli kaikessa akateemisuudessaan jossain määrin rasittavaa luettavaa, yliopistopiireissä kun asiaan kuuluu itse asiasta puhumisen ohella kommentoida aiempaa tutkimusta ja osoittaa toisten näkemyksiä vääräksi.
Tämä kirja on jotain aivan muuta. Vettenniemi on jättänyt jopa lähdeviitteet pois ja nyt tarina etenee henkilöiden kautta, aivan kuten nykyaiakaisessa historiankirjoituksessa parhaimmillaan tapahtuu.
Vettenniemi tuo juoksun historiaan myös uusia näkemyksiä, en ainakaan itse ollut tietoinen Viljami Kolehmaisen merkityksestä Hanneksen ja Tatun valmentajana. Viljamin omat suoritukset ovat jääneet Hanneksen varjoon, sillä ammattilaisten ennätyksiä ei noteerattu. Kuinka moni nykyisin tietää, että Viljami Kolehmainen oli aikanaan maailman nopein maratoonari?
"Väsymys jaloissa on vähän raukaisevaa, vaan päivän, parin kulutua katoaa kankeus kokonaan ja jalat tuntuvat entistä kevyemmiltä", Viljami Kolehmainen kuvaili maratonin jälkeistä olotilaa.
Erkki Vettenniemi kertaa eläytyvästi suomalaisen juoksun kunnian päivät, kuten Berliinin olympialaiset. Niitten tunnelmiin suomalaisen juoksun nykytilaa murehtivat voivat onneksi palata Ylen Elävässä arkistossa: Radioselostus Berliinin olympialaisten kolmoisvoitosta.
Lasse Virénin aikakautta käsiteltäessä esiin nousee tietenkin myös veritankkaus. Vettenniemi ei sitä sen kummemmin tuomitse, vaan toteaa suomalaisjuoksijoiden joutuneen tässä kuin sijaiskärsijöiksi. Kaikki käyttivät veritankkausta niin kauan kuin se oli sallittua, mutta jostain syystä vain suomalaisista puhuttiin. Ilman veritankkausta ei siis olisi oltu samalla viivalla muiden kanssa. Eikä mikään epäilys poista sitä, että tämä juoksu painui syvälle kansakunnan muistiin: Virénin unohtumaton 10 000 Münchenissä.
Kirjassa osoitetaan vääjäämättömästi, että loiston päivät ovat kaukana takana: "Volmari Iso-Hollo olisi puoli vuosisataa kuolemansa jälkeen estejuoksijana maaottelutasoa, samoin Taisto Mäki 5 000 metrillä ja Paavo Nurmi 10 000 metrillä. Vähätellyn 50-luvun kärkinimet olisivat Suomessa edelleen suurin piirtein lyömättömiä 1 500 metrillä ja maratonilla." 
Kirjan lopuksi Vettenniemi toteaa, että vaikka nykyajan lenkkeilijän varustus on älyvaatteineen ja mittareineen ammattilaistasoa, Viljami Kolehmainen "olisi mennyt menojaan tavanomaisissa kävelyharjoituksissaan". Lentävien suomalaisten maasta on tullut "hiipivien hölkkäreiden valtakunta."
Onhan se niinkin, mutta väitän silti, että meitä hiipiviä hölkkäreitä tarvitaan. Ei meidän joukostamme tule uusia huippujuoksijoita, mutta kai jotain merkitystä on silläkin, että meidän kauttamme kestävyysjuoksu on saanut ymmärtäjiä ja tukijoita. Kuten Vettenniemi toteaa, vielä Kolehmaisten nuoruudessa puolialastomat säntäilijät olisi kyyditetty hullujenhuoneelle. Nyt juokseminen on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää, hyvä ettei peräti kansalaisvelvollisuus. 


4 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus, pitääpä katsastaa kyseinen kirja!

    Kyllä meitä hiipiviä hölkkäilijöitä tarvitaankin, sillä ilman harrastajien väkimassoja ei tule myöskään niitä muutamia lajin huippu-urheilijoita. Ja jokainenhan kuitenkin on oman elämänsä huippu-urheilija; itsensä voittaminen ja oman ennätyksensä parantaminen on tavoite myös siellä lajin huipulla ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu! Tuo huipun ja harrastajan yhteinen tavoite pitäisi muistaa kaikkien hölkkääjiä vähättelevien.

      Poista
  2. Luin jokunen vuosi sitten Volmari Iso-Hollon kirjan, siinä oli paljon kävelyteeniä mutta kilometrivauhti oli jäätävän kova! En muista tarkkaan paljonko mutta tyyliin 5.30 :D Ilolla odotan nuoren Alisa Vainion tulevia juoksuvuosia, ehkä hänestä tulee seuraava suomalaisen kestävyysjuoksun helmi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vettenniemen kirjan mukaan Paavo Nurmi totesi myöhemmällä iällä, että silloin olennaisina pidetyt kävelyharjoitukset olisi pitänyt korvata juoksulla. Jos nämä hurjat vanhat mestarit saavuttivat sellaisia tuloksia harjoittelemalla väärin, niin mihin he olisivatkaan pystyneet nykyisillä välineillä, menetelmillä ja ravinnolla. Tämän kirjan pessimistisiin loppupäätelmiin upean Alisa Vainion nousu ei vielä ehtinyt vaikuttaa. Helmi hän on jo nyt, ja jos kehitys jatkuu, en ihmettelisi vaikka hän vielä alittaisi kympillä puolen tunnin rajan.

      Poista