Juosten pääsee masennusta karkuun

Tutkimusten mukaan tässä joukossa esiintyy masennusta muuta väestöä vähemmän. Kuva on Kankaanpäästä vuodelta 2014 ja olen tuolla jossain lähdössä rikkomaan omaa ennätystäni puolimaratonilla.  

Nyt se on todistettu, jälleen kerran. Liikunta auttaa masennukseen. Tuosta linkistä aukeavan jutun mukaan liikunta auttaa masennukseen yhtä hyvin kuin terapia tai lääkitys.
Sehän on aivan selvää, ja tätä aihetta olen tässä blogissakin käsitellyt muutamaan kertaan. Oma juoksemiseni alkoi hankaluuksista työelämässä. Juokseminen ei poistanut hankaluuksia, mutta auttoi suhtautumaan niihin. Ne eivät enää näyttäneetkään ylivoimaisilta.
Juuri nyt tarvitsisin liikuntaa kaikenlaisten työpaineiden vuoksi, mutta siihen ei ole aikaa eikä säätilakaan anna myöten. On siis pärjättävä kevääseen asti muilla keinoilla.
Tässä onkin yksi liikuntaan perustuvan hoidon ainoita huonoja puolia. Jos ihminen on masentunut, hän ei jaksa lähteä edes ulos. Jos stressi ja kiire taas hallitsevat ihmistä, hän ei lähde ulos koska haluaa omistaa lenkkiin käyttämänsä ajan johonkin tärkeämpään. Todellisuudessa sitä tärkeämpää asiaa ei tietysti tule edes tehtyä.
Liikunnan teho on selvä, mutta sen vaikutusmekanismi ei ole aivan yksiselitteinen. Voidaan osoittaa tiettyjä aivan fyysisiä seikkoja, jotka vaikuttavat myös mieleen. Luultavasti vaikutus johtuu kuitenkin monista seikoista yhdessä. Itse olen kokenut tärkeimmäksi jonkinlaisen irtautumisen arjesta ja sen todellisuudesta. Ja tietenkin keskittyminen yhteen ja melko vähän ajatustyötä vaativaan asiaan on toinen olennainen seikka. Luonto ja sen havainnoiminen on tietysti myös tärkeää.

On tietenkin yhdentekevää, mistä vaikutus johtuu. Tärkeintä on, että liikunta todella tehoaa. Tämän jutun luettuani päätin taas pyhästi, että juoksemisen pitää jatkua heti kun säätila antaa myöten.  

Jokin vaikutus voi olla silläkin, että juoksua harrastaessa voi kokea yhteisyyttä, huomata että on muitakin, joille samat asiat ovat tärkeitä. Ainakin tähän asti olen kokenut juoksutapahtumissa pelkästään hyvin ymmärtävää kohtelua. Alussa tietenkin jännitti. Juoksenko aivan hassusti? Olenko liian vanha? Onko naurettavaa juosta, jos ei pysty kunnon aikoihin? Mihinkään väheksyntään en ole törmännyt kilpailuissa enkä keskustelupalstoilla. Ja jos joku nuori ja itsetietoinen kolmen tunnin alittaja joskus tulee sanomaan, että tällaisella nopeudella ei pitäisi ollenkaan olla muiden tientukkeena, minulla on kyllä vastaus valmiina: menepä vaikka Keniaan juoksemaan, niin katsotaan kuka on muiden tiellä. Ei ole onneksi tarvinnut sanoa, juoksijat ymmärtävät hyvin, että jokainen juoksee omalla vauhdillaan ja omista syistään, ja ne kaikki syyt ovat yhtä arvokkaita.

Juoksuvuoden outo käänne

Tältä näytti vielä aatonaattona Aulangolla. Lenkille lähtemättömyyttä ei voinut tällä kertaa laittaa kelin syyksi.  

670 kilometriä. Sellaista lukemaa Polar näyttää tälle vuodelle. Alkaa siis näyttää todennäköiseltä, että en saa tuhatta kilometriä täyteen tänäkään vuonna.
Vuoteen sisältyi kaksi puolimaratonia ja yksi kokonainen. Kesä alkoi toukokuun lopussa Helsinki City Runilla. Odotukset eivät olleet korkealla, sillä liikkuminen oli jäänyt aivan liian vähiin. Aktiivinen juoksu oli alkanut käytännössä vasta toukokuussa eikä rapistumaan päässyttä kuntoa rakenneta kuukaudessa. Aivan viime hetkellä muutin lähtöryhmää vielä hitaampien joukkoon, etten suotta olisi kenenkään tiellä.
HCR:n järjestelyt toimivat hyvin, sain kisahallista numeron ja mainostajilta kaikenmoista pientä näytettä. Ja sen jälkeen tein yhden merkittävän päätöksen: aloitin tämän juoksublogin kirjoittamisen. Aluksi se oli vain kokeilu. Joudun työnkin puolesta uppoutumaan yhä enemmän sosiaalisen median maailmaan ja halusin päästä siihen paremmin sisään. Kun jonkin verran lukijoita ilmaantui, blogin päivittäminen on jatkunut. Olen pitänyt blogeja nyt muistakin aiheista, mutta mukavinta on käsitellä juoksemista. Piirre on yleisinhmillinen: on helpointa kirjoittaa asiasta, josta ei tiedä.
Alun perin tarkoituksena oli luetella asioita, jotka olen tehnyt väärin. Siinä suhteessa HCR alkoi hyvin. Heti lähdössä tajusin valinneeni väärän ryhmän. Olin osallistunut aiemmin sen verran pieniin tapahtumiin, että niissä oli voinut valita vauhtinsa itse. Nyt se ei ollut mahdollista. Ryhmä eteni kapealla tiellä hitaasti, yritin ohitella, mutta ahtaissa paikoissa liike pysähtyi kokonaan. Ensimmäiset kolme kilometriä sujui yli kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Vasta kolmen kilometrin jälkeen joukko oli alkanut venyä jonoksi ja pääsin kiristämään vauhtia. Joukkotapahtumassa pitää siis valita mieluummin liian nopea kuin liian hidas ryhmä.
Toinen virhe oli kellossa. Garmin oli simahtanut juuri ennen juoksua, joten olin saanut hyvän tekosyyn hankkia Polar V 800 -kellon. Olin suurella vaivalla saanut siihen sopivat asetukset, mutta juostessa huomasin hämmästyksekseni, että se ei näyttänytkään vauhtia eikä edes väliaikavauhtia, vaan ainoastaan koko juoksun keskivauhtia. Myöhemmin ilmeni, että kellossa oli vika, jonka Polar hoiti esimerkillisesti vaihtamalla laitteen uuteen. Tässä tilanteessa se ei juuri auttanut.
Vähä vähältä pääsin eteenpäin jonossa ja noudattamaan omaa rytmiä, mutta olin selvästi jäljessä kahden tunnin tavoitteesta. Juoksu sujui kuitenkin olosuhteisiin nähden mukavasti, ja etenkin kun Keskuspuiston muutamasta ylämäestä pääsi, vauhti pysyi mainiosti aikatavoitteessa. Taakse alkoi jäädä jo edellä lähteneen ryhmän juoksijoita. Vauhti kesti, mutta matka loppui kesken enkä pystynyt saamaan kiinni alun hidasteluun kuluneita puoltatoista minuuttia.
Vähän ennen maalia suurin piirtein Auroran sairaalan kohdalla kohtasin näyn, joka sai omat aikatavoitemurheet pienenemään. Polun vierellä elvytettiin tuupertunutta juoksijaa, ja tilanne näytti vakavalta. Sitä en ehtinyt ajatella pitempään, stadionin portti lähestyi, otin loppukirin ja kuvittelin stadionille kiitäessäni olevani oikea juoksija, jonka ottaa vastaan lippuja heiluttavien katsojien huutomyrsky. Oikeasti tälle ajalle ja sijoitukselle ei kannattanut hurrata: 2.01:35, sijoitus omassa sarjassa 370, kun osallistujia oli 645.
Seuraava kilpailu oli Hämeenlinnan kaupunkimaraton, joka oli Sibeliuksen 150-vuotisjuhlan kunniaksi nimetty Sibelius-maratoniksi. Sibeliusta nyt ei varsinaisesti tunnettu urheilumiehenä, mutta sinfonioita hän sävelsi sen verran, että niitten yhteenlaskettu kesto vastaa sopivasti maratonin aikatavoitettani eli neljää tuntia.
Heinäkuun loppu on perinteisesti kesän kuuminta aikaa, joten ilmoittauduin viisaasti vain puolikkaalle. Olin kohtalaisen hyvässä kunnossa joten olisin voinut vaikka tavoitella omaa ennätystä. Mutta totta kai jotain meni nytkin väärin. 17 kilometrin kohdalla aloin väsähtää, syke kohosi, vauhti hidastui. Reitissä ei ollut vikaa, se oli mitä mainioin, juoksijoita ei ollut liikaa, oli kaikin puolin hyvät mahdollisuudet noudattaa omaa rytmiä. Keksin vain yhden syyn epäonnistumiseen. Vierelle ilmaantui puhelias juoksijakollega, joka pysyi samassa vauhdissa ja keskusteli jatkuvasti. Puhuminen vei energiaa ja toisen tahdissa juokseminen haittasi oman rytmin pitämistä. Vähimmäiasaikatavoitteeni oli kahden tunnin alittaminen ja sekin alkoi näyttää mahdottomalta. Onneksi keskustelutoveri lähti huomattavasti nuorempana menemään omaa vauhtiaan ja jäin kamppailemaan kelloa vastaan. Viimeiset kilometrit olivat uuvuttavan pitkiä, aika kului ja kului, ja vaatimatonkin tavoitteeni oli karkaamassa. Urheilukenttä lähestyi, joku huusi että matkaa on enää muutama sata metriä. Päätin olla hellittämättä, lisäsin vauhtia ja pääsin urheilukentälle suoran päähän. Edessä näkyi kello ja aika lähestyi sekunti sekunnilta kahta tuntia. Nyt oli pakko jaksaa, kiristin vauhtia niin paljon kuin vain suinkin pystyin, syke nousi huippuunsa, ehdinkö, ehdinkö, mietin, ja lopulta tuskainen matka oli takana.
Käännyin katsomaan ajanottotaulua ja totesin, että taas meni väärin. Kiirehdin aivan turhaan, minullahan olisi ollut vielä neljä sekuntia pelivaraa. Aika oli 1.59:55. Sijoitus omassa sarjassa oli tällä kertaa 23.
Harjoittelu jatkui, ja olin niinkin hyvässä vedossa, että elokuussa juoksin harjoituslenkillä uuden kympin ennätyksen 52.18. Heinäkuussa olin juossut viitosella ennätyksekseni 24.31. Ja mikä parasta, ne olivat tulleet kevyen tuntuisesti. Polarin kuntotesti näytti hapenottokyvyksi jatkuvasti 44. Minun piti siis olla mainiossa kunnossa. Lokakuun alkupuolella kaikki oli hyvin, vaikka sopimattomilla kengillä juostu 13 kilometrin lenkki olikin saanut polven kipeytymään.
Juoksukauden huipentumana piti olla Kankaanpään maraton. Siinä meni kaikki väärin, enkä vieläkään tiedä miksi. Ymmärrän nyt paljon paremmin urheilijoiden puheet kunnon ajoittamisesta. Pari viikkoa aikaisemmin olisin juossut sen vaivatta, nyt vain tapahtui jotain outoa. Syke vaihteli levottomasti alusta alkaen, askelet alkoivat painaa ja jo puolen välin jälkeen iski kramppi. Sen jälkeen en enää kamppaillut kelloa vaan keskeyttämistä vastaan.
Nyt Polarin kuntomittaus näyttää jatkuvasti hapenottokyvyn lukemaksi 32. Jotain kummallista on tapahtunut. Kehitys ei pelkästään pysähtynyt, vaan kääntyi aivan väärään suuntaan.
Vuosi 2016 alkaa epätietoisuuden merkeissä.

Toipuminen kestää

Ajattelin ensin laittaa tähän tämänhetkisiä tunnelmia heijastelevan kuvan mustuneesta varpaasta, mutta ehkä tämä viimekesäinen otos karhusta ja korpeista on kuitenkin kauniimpi. 

Vasemmassa jalassa on rasitusmurtuma, oikeassa jalassa mustunut varvas, hapenottokyky on Polarin mukaan pudonnut kolmeen neljäsosaan entisestä, mielessä painaa edelleen pettymys omiin kykyihin.
Silti olen jo selannut juoksusivustoja ja suunnitellut tulevan kesän ohjelmaa. Helsinki City Run on jo koettu, olisiko Helsinki Half Marathon nyt vuorossa? Olen lopettanut kauden jo kolme kertaa Kankaanpäässä, entä jos nyt kokeilisin maratonin ja puolikkaan välissä olevaa matkaa ja menisin Pirkan hölkkään?
Maratonista on nyt jo yli kaksi viikkoa ja toipuminen on edelleen kesken. Pahimmat kilometrit alkavat näköjään unohtua, mutta edelleen olen vakuuttunut, että jalkani eivät yksinkertaisesti kestä kokonaista maratonia. Murtuma on aivan samassa kohdassa kuin viimeksikin.
Pitäisiköhän minun vaihtaa liian enteelliseksi osoittautunutta nimimerkkiä? Kankaanpäässä en tosin tehnyt kuin kaksi virhettä. Valitsin liian ahtaat kengät ja lähdin liikkeelle liian kunnianhimoisin aikatavoittein.
Jospa tänään kokeilisin kuitenkin ensimmäistä kertaa edes lyhyttä lenkkiä? Syntyisikö innostus uudelleen?

Aikatavoitteet saivat jäädä

Ensimmäisten kilometrien aikana askel oli vielä näin lennokas, mutta sitten juoksusta tuli kamppailua keskeyttämistä vastaan. 

Sillä hetkellä päätin keskeyttää. Kramppi oli iskenyt jo pari kertaa, mutta huoltopisteen suolakurkkujen avulla olin päässyt jatkamaan. Nyt tuntui etten saa jalkaa liikkumaan enää minnekään, kouristukselta tuskin pystyisin edes kävelemään. Kilometrejä oli takana vasta 30.
Silloin hän lennähti paikalle kuin pelastava enkeli, kaivoi repustaan suolatabletteja, tarjosi urheilujuomaa, hymyili, rohkaisi ja kannusti, ja niin jatkoin taas jo kovin hidastunutta matkantekoani.
Hän oli juuri oikealla paikalla oikeaan aikaan. Tuo tuntemattomaksi jäänyt huoltaja oli vain yksi ilmentymä Kankaanpään maratonin ilmapiiristä. Taivallukseni oli viimeisellä kymmenellä kilometrillä ontuvaa ja kaikille kävi selväksi, ettei minusta tule oikeaa maratoonaria, mutta pienintäkään ylenkatsetta ei ollut sen paremmin järjestäjien kuin toisten kilpailijoiden taholta. Vain kannustusta, ymmärrystä ja rohkaisua. Sen takia tämä kannatti taas kokea.
Olosuhteet olivat kohdallaan kaunista syyssäätä myöten. Itse juoksu meni kuitenkin alle kaikkien odotusten. Jo ensimmäisen kympin aikana huomasin, että nyt ei vain kulje. Ehkä lähdin liian nopeasti, mutta toisaalta kramppi olisi saattanut iskeä yhtä hyvin hitaammassakin vauhdissa. Syytän kolmen viikon juoksutaukoa. Polven kipeytyminen sekoitti valmistautumisen perusteellisesti. Vasta viimeisellä viikolla polvi oli kivuton, mutta siinä vaiheessa ei enää kannattanut juosta. Etenkin pitkiä lenkkejä olin tehnyt aivan liian vähän.
Vuosi sitten olisin ollut selvästi paremmassa kunnossa. Silloin juoksin kuitenkin vain puolikkaan, koska en kuitenkaan olisi pystynyt tavoittelemaan neljän tunnin aikaa.
Nyt huomasin jo 25 kilometrin kohdalla, että saan unohtaa kaikki aikatavoitteet. Päämääränä oli enää maaliin pääseminen. Sain nyt kuitenkin juostua yhteen menoon kolme ensimmäistä kierrosta, vasta viimeisellä kierroksella oli pakko antaa periksi ja muuttaa kävelyvauhtiin hiipunut ontuva juoksu kävelyksi.
Maalisuoralla sentään otin loppukirin ja sain parannettua ennätystäni 20 minuutilla. Onhan sekin saavutus. Siihen ei edes Usain Bolt pysty.

Kankaanpään maraton odottaa

Monta asiaa ehtii ajatella, ennen kuin tämä reitti on kierrettynä neljään kertaan, 

Tällä viikolla on menossa maratonharjoittelun se vaihe, jossa aina olen ollut parhaimmillani: palautuminen ja hiilihydraattien tankkaaminen.
Itse juoksu on sitten sujunutkin jossain määrin heikommin. Viikko sitten sunnuntaina juoksin yhdeksän kilometrin lenkin, tiistaina oli tarkoitus tehdä pitkä lenkki, mutta polvi tuntui koko päivän aralta. Lauantaina kokeilin vitosen verran, ja polvi kesti, mutta tänään taas tuntuu lievää kipua. Miten mahtaa käydä lauantaina?
Harjoittelu jäi siis aivan liian vähiin hyvistä suunnitelmista huolimatta. Aion silti lähteä Kankaanpäähän ja juosta sillä tavalla kuin sopivalta tuntuu ilman suurempia aikatavoitteita. Maratonille ilmoittautuneita on nyt 147. Se on juuri sopiva määrä, jokainen voi juosta omaa tahtiaan ilman ruuhkaa, mutta ilmassa on riittävästi urheilujuhlan tuntua.
Olen muuten kahden viime vuoden kunnonkohennushuumassani salaa toivonut, että vielä joku erehtyisi iästäni niin paljon, että kysyisi papereita. Eilen niin melkein kävi. Museon kassalla minulle tarjottiin eläkeläislippua. Vai vielä eläkeläinen! Minä joka sentään olen paremmassa kunnossa kuin 40 vuotta nuoremmat varusmiehet keskimäärin!
Mutta ehkä tämä ensimmäinen eläkeläiseksi kutsuminen oli juuri tarpeellinen henkinen kolaus. Saakoon se minut sisuuntumaan ja juoksemaan pienemmistä polvikivuista perustamatta.

Syksy, luopumisen aika

Syksy on verhonnut talon, josta eilen lähdin lenkille.

Syksy. Sade, jaloissa kahisevat keltaiset lehdet, sängelle puidut pellot, lintujen rivistöistä notkuvat langat, metsän syvenevä hiljaisuus.
Tämä on muutoksen ja luopumisen aikaa. Ehkä minullekin. Maratonin aion juosta Kankaanpäässä, mutta entä sitten? Jatkuuko harrastus ja kuinka aktiivisena?
Se riippuu maratonin onnistumisesta, ei tavoiteaikojen saavuttamisesta niinkään, vaan siitä miltä tuntuu. Juoksemisesta, tai mistä tahansa harrastamisesta, pitää saada jotain. Juuri nyt alan olla siinä vaiheessa, että pelkkä lenkille lähteminen tuntuu jo velvollisuudelta. En tunne kehittyneeni riittävästi.
Eilen juoksin 17 kilometriä Keskuspuistossa, ja väsyin yllättävän paljon. Viimeksi juoksi pitemmän  lenkin kotona maalla hiljaisia hiekkateitä pitkin eikä se tuntunut ollenkaan näin raskaalta.
Niin kaunista ja vaihtelevaa kuin Helsingin Keskuspuistossa onkin, siinä on juoksijan kannalta ongelmansa. Tasaista kohtaa ei ole lainkaan, vain nousua tai laskua, ja kumma kyllä voisin vakuuttaa, että ylämäkiä on enemmän. Toinen ongelma on se, että kunnollista pitkää lenkkiä on vaikea saada kokoon, nytkin juoksin vielä Töölönlahden ympäri saadakseni sopivan mitan. Ja kolmas ongelma ovat pyöräilijät. Pimeyden keskeltä ilmaantuu äänettömästi suihkivia valottomia pyöriä, joista ei voi tietää mihin suuntaan ne ovat risteyksessä menossa.
Sekä työssäni että harrastuksissani olen jakautunut moneen suuntaan. Liikunnalliset harrastukset ovat vaihdelleet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana: moottorivene, purjevene, pyöräily, soutu. Siinä välissä muutaman vuoden vei museoauton parissa puuhailu. Kaikista harrasteista on ollut sekä hupia että huolta. Kaikista olen myös oppinut jotain.
Juokseminenkin on opettanut paljon. Tiedän nyt paljon enemmän ihmisen fysiikasta ja ravinnosta ja urheilun historiasta Olen oppinut ymmärtämään urheilijoita. Tavallinen penkkiurheilijahan ei voi käsittää, miksi huippujenkin tulokset vaihtelevat. Omat kokemukset ovat opettaneet, että ihminen ei ole kone (ehkä Usain Boltia lukuunottamatta). Joskus vain kaikki sujuu, toisinaan taas ei mikään, vaikka kaikki olosuhteet olisivat samat. Vielä kaksi vuotta sitten saatoin naureskella tutulle selitykselle "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää". Mutta nyt tiedän, että se on totta. Ihminen ei voi hallita itseään. Voi tehdä vain parhaansa, eikä se ole joka päivä sama.
Kaksi vuotta sitten opin myös sen, että sisältään voi löytää sellaisia voimavaroja, joiden ei tiennyt olevan olemassakaan. Pitää vain yrittää, pitää uskaltaa, mutta pitää myös tunnustaa, jos johonkin ei kerta kaikkiaan ole edellytyksiä. Miksi tehdä vain sitä, mikä on helppoa?
Hienoimmin asian ilmaisi John F. Kennedy ilmoittaessaan 1962, että Yhdysvallat lennättäisi ihmisen kuuhun: "Me olemme päättäneet mennä kuuhun tällä vuosikymmenellä ja tehdä muita asioita, ei siksi että ne olisivat helppoja, vaan siksi että ne ovat vaikeita, koska päämäärä saa meidät organisoimaan ja mittaamaan kaiken energiamme ja taitomme, koska haaste on sellainen, jonka haluamme hyväksyä, jota me emme halua lykätä, ja jonka me aiomme voittaa."

Lenkki lyheni, onneksi

Asicsit ovat matkalla roskakatokseen. Tai ehkä niillä nyt vielä kävellä voi, mutta yhtään juoksuaskelta en niillä enää ota. 

Valtavan oksakasan viereen pysäköity haketin puhalsi puupurua kuorma-auton lavalle, samalla tuuli lennätti sankan ruskean pölypilven tielle. Auton ja ojan välistä olisi juuri ja juuri mahtunut juoksemaan, mutta hetken tilannetta harkittuani päätin kääntyä takaisin. Pilven läpi juostuani olisin tosin saanut etiopialaisen ihonvärin, mutta pölykeuhko tuskin olisi parantanut hapenottokykyäni.
Suunnitelmissa oli ollut 18 kilometrin lenkki, mutta koska en päässyt normaalille reitilleni, mittaa tuli vain 13 kilometriä. Harmitti, mutta parin tunnin kuluttua kiitin jo lenkin keskeytymisestä. Vasemman jalan polvi oli niin kipeä, että sain ontua kävellessäkin. Mitään vaivoja minulla ei ollut pitkään aikaan. Mitä nyt oli tapahtunut?
Syyllinen löytyi helposti. Olen ilmoittautunut Kankaanpään maratonille ja päätin nyt kokeilla pitkästä aikaa kalleimpia ja parhaiten vaimennettuja kenkiäni. Olen säästellyt niitä pitkään ja käyttänyt arkikenkinä halvempia Adidaksia.
Nämä Asics GT 2000 -kengät olin ostanut ensimmäistä maratoniani varten kaksi vuotta sitten. Silloin Intersportin myyjä tutki jalkani ja suositteli tuettuja Asicseja. Ne tuntuivat hämmästyttävän pehmeiltä ja suorastaan jalkoja hyväileviltä ja pidin niitä kalliin hintansa arvoisina.
Ensimmäinen maratonini oli vähällä keskeytyä. En uupunut, seinää ei tullut vastaan, sisua riitti, mutta jo 20 kilometrin jälkeen vasemman jalan polvi kipeytyi niin pahasti, että keskeyttäminen oli lähellä. Silloin luulin, että syynä oli liian vähäinen harjoittelu. Se oli varmasti osasyy, mutta yhtä syylliset olivat kengät. Ne ovat yksinkertaisesti vääränmalliset. Liika pronaatiotuki saa jalan vääntymään.
Edelleen parhaat kenkäni ovat alennusmyynnistä muutamalla kympillä ostetut Adidakset. Ne ovat riittävän koetellut, ja niillä aion mennä maratonille, jos polvi parantuu.

Se vain piti tehdä

Paikallislehti Kankaanpään Seutu julkaisi vuoden 2013 maratonista säätilaa osuvasti esittelevän kuvan. Tässä vaiheessa taisin olla näistä juoksijoista pari kierrosta jäljessä. Kuva Marko Vuosjoki.

”Kokelas taitaa olla niitä miehiä, jotka yrittävät pakkasessa olla liikkumatta, etteivät kylmät vaatteet vain koskettaisi ihoa”, luutnantti sanoi minulle Niinisalossa. Moite oli kohtuuton, olin sairastellut koko kevättalven enkä siksi ollut erityisen sotilaallisessa kunnossa. Minun ei olisi pitänyt välittää, mutta en koskaan unohtanut niitä sanoja. Niistä on jo 32 vuotta.

Lokakuun 19. kaksi vuotta sitten palasin palasin Niinisaloon. Olin päättänyt juosta elämäni ensimmäisen maratonin. En ehtinyt harjoitella tarpeeksi, tiesin että ne 42 kilometriä olisivat raskaita, tiesin että keskeyttäminen oli todennäköistä. Mutta minun piti todistaa jotain itselleni. Jostain sisältäni kuulin vielä lähtöpaikalla silloisen luutnantin äänen.

Juostessa oli aikaa pohtia, miten paljon ihmiset tekevätkään vain näyttääkseen niille, jotka joskus ovat epäilleet. Vanhemman, opettajan tai esimiehen yksi ilkeästi osunut sana voi painua syvälle sisimpään. Se voi koteloitua, mutta yhtä hyvin se voi kalvaa jatkuvasti. Sana voi musertaa ihmisen tahdon, mutta se voi myös ajaa todistamaan, että vähättelijä oli väärässä. Oikeaan osunut kannustuskin voi kantaa ihmistä läpi vaikeiden paikkojen, mutta paljon on tehty myös loukkausten voimalla.

Kilometrit taittuivat ja olin jo puolivälissä. Silloin tuuli yltyi lähes myrskyksi, alkoi pyryttää lunta, joka välillä vaihtui kasvoihin iskeviksi rakeiksi. Samaan aikaan jalat alkoivat kipeytyä.

Päätin jatkaa niin kauan kuin suinkin pystyisin. Mielessäni soi laulu: ”Kun Kolmatta linjaa takaisin kuljen kerran, saa vanhat saatavat jokainen”. Laulu on osuva, Fredin tulkinnassa on juuri sopivasti enemmän haikeutta kuin uhoa, ja Juha Vainion nerokkuutta hipova teksti kiteyttää muutamaan riviin jotain olennaista siitä, mikä ihmistä ajaa eteenpäin. Kun palataan, pitää olla jotain enemmän kuin lähtiessä. On näytettävä muille.

Matka eteni aina vain hitaammin. Lumisade loppui, mutta juokseminen alkoi jo olla tuskallista ja koko hankkeen mielekkyys alkoi epäilyttää. En minä ole lähtenyt Kalliosta, miksi minun pitää muka palata Kolmannelle linjalle? Mutta joitain asioita on vain tehtävä. John Wayne sanoi sen ytimekkäästi elokuvassa Hyökkäys erämaassa: ”There’s some things a man just can’t run away from”.

Kilometrit olivat yhä hitaampia, mutta päämäärä lähestyi vääjäämättä. Viimeinen ponnistus, ja ylitin maaliviivan. En koskaan unohda hetkeä, jolloin minulle ojennettiin ensimmäisen maratonin suorittajan palkinto. Sillä hetkellä luutnantti vaikeni.

Tekniikka kehittyy

Tämä karhun kuva ei liity tähän tekstiin millään tavalla. Laitoin sen tähän vain sen vuoksi, että se on kuitenkin minun ottamakseni aika onnistunut. 

Tekniikka on taas ottanut yhden harppauksen eteenpäin. Ei kylläkään juoksutekniikka, vaan langaton viestintä. Sain lopultakin työsuhdepuhelimeksi iPhonen ja nyt saan siirrettyä Polarista tiedot bluetoothilla siihen. Ja kaiken lisäksi tieto kulkee myös puhelimesta Polariin. En ole varma onko tästä ominaisuudesta mitään varsinaista hyötyä, mutta onhan tällä ominaisuudella hienoa hämmästyttää muita. Juuri äsken palaverin aikana puhelimeni oli äänettömänä, mutta ranteessa V800 näytti, että joku soittaa. En mitenkään yrittänyt peitellä tätä tapahtumaa.
Olen tässä väittänyt tekeväni kaiken väärin, mutta ainakin varusteiden suhteen olen joissain asioissa onnistunut.
Huomasin, että blogin pitäminen on jäänyt vähälle huomiolle. Syynä on ensinnäkin se, että pidän toista, työhöni liittyvää blogia. Ja toinen hyvä syy on se, että mitään erityistä ei ole tapahtunut. Olen toki juossut, mutta en erityisen hyvin enkä erityisen huonosti. Maanantaina 13 kilometriä, eilen 10, maasto oli sama Keskuspuisto, mutta kympillä syke oli korkeammalla vaikka vauhti pysyi samana. On pakko uskoa, että tässä iässä edes yksi välipäivä ei riitä täydelliseen palautumiseen.Olen edelleen kahden vaiheilla sekä Tampereen että Kankaanpään suhteen. Mennäkö Tampereen puolimaratonille juoksemaan kymppi ja lähteäkö Kankaanpäähän puolikkaalle vai kokomaratonille, vaikka neljän tunnin alittamisesta ei ole toivoa?
Ainakin pitää ensin katsoa tänään Teemalta dokumentti Juoksukuolemat. Sen mukaan joka kuukausi jossain päin maailmaa kuolee maratonjuoksija. Ennätin jo pelästyä olevani vaarassa, mutta sitten luin ennakkotiedot tarkemmin. Lähes 60-vuotiaalla ei ole mitään hätää, sillä maratonilla kuolleiden keski-ikä on 33 vuotta.