Tekniikka kehittyy

Tämä karhun kuva ei liity tähän tekstiin millään tavalla. Laitoin sen tähän vain sen vuoksi, että se on kuitenkin minun ottamakseni aika onnistunut. 

Tekniikka on taas ottanut yhden harppauksen eteenpäin. Ei kylläkään juoksutekniikka, vaan langaton viestintä. Sain lopultakin työsuhdepuhelimeksi iPhonen ja nyt saan siirrettyä Polarista tiedot bluetoothilla siihen. Ja kaiken lisäksi tieto kulkee myös puhelimesta Polariin. En ole varma onko tästä ominaisuudesta mitään varsinaista hyötyä, mutta onhan tällä ominaisuudella hienoa hämmästyttää muita. Juuri äsken palaverin aikana puhelimeni oli äänettömänä, mutta ranteessa V800 näytti, että joku soittaa. En mitenkään yrittänyt peitellä tätä tapahtumaa.
Olen tässä väittänyt tekeväni kaiken väärin, mutta ainakin varusteiden suhteen olen joissain asioissa onnistunut.
Huomasin, että blogin pitäminen on jäänyt vähälle huomiolle. Syynä on ensinnäkin se, että pidän toista, työhöni liittyvää blogia. Ja toinen hyvä syy on se, että mitään erityistä ei ole tapahtunut. Olen toki juossut, mutta en erityisen hyvin enkä erityisen huonosti. Maanantaina 13 kilometriä, eilen 10, maasto oli sama Keskuspuisto, mutta kympillä syke oli korkeammalla vaikka vauhti pysyi samana. On pakko uskoa, että tässä iässä edes yksi välipäivä ei riitä täydelliseen palautumiseen.Olen edelleen kahden vaiheilla sekä Tampereen että Kankaanpään suhteen. Mennäkö Tampereen puolimaratonille juoksemaan kymppi ja lähteäkö Kankaanpäähän puolikkaalle vai kokomaratonille, vaikka neljän tunnin alittamisesta ei ole toivoa?
Ainakin pitää ensin katsoa tänään Teemalta dokumentti Juoksukuolemat. Sen mukaan joka kuukausi jossain päin maailmaa kuolee maratonjuoksija. Ennätin jo pelästyä olevani vaarassa, mutta sitten luin ennakkotiedot tarkemmin. Lähes 60-vuotiaalla ei ole mitään hätää, sillä maratonilla kuolleiden keski-ikä on 33 vuotta.

Pakko kilpailla

Tuuli oli lämmin, oli ensimmäinen kunnon kesäpäivän tuntu, juuri sellainen ilma, jolloin olisi hyvä juosta kaikessa rauhassa, tarkastella luonnon kukoistusta ja kuunnella kesäisen illan ääniä. Syreenin sijasta katsoin sykemittaria, lintujen viserrys peittyi hengitykseen, suvinen kiireettömyys vaihtui sekuntien seuraamiseen. Enhän minä ollut juoksemassa nauttiakseni vaan kilpaillakseni aikaa vastaan.
Juoksin viisi kilometriä mäkisessä maastossa keskivauhdilla, joka alitti selvästi maratonin tavoitevauhdin. Kaikista hyvistä harjoitusneuvoista olen omaksunut tutun kolmen tunnin alittajan ohjeen: viikossa pitää olla ainakin yksi pitkä ja hidas lenkki ja ainakin yksi lyhyt ja nopea. Se tuntuu tehokkaalta, ja sillä pitäisi tulosten parantua.
Mutta miksi ihmeessä tulosten pitäisi parantua? Siihen ei ole muuta vastausta kuin ihmisen sisäinen pakko kilpailla. Voisin ilmoittaa ylevästi, että minulle riittää kilpailu itseäni vastaan, mutta se ei ole totta. Sen huomasin ensimmäisen kerran Tampereen puolimaratonissa. Lähtölaukas yllätti minut housut kintuissa, sillä bajamajojen määrä oli selvästi riittämätön. Niinpä pääsin liikkeelle vasta ryhmä hännillä ja aloin ohittaa muita. Ja se tuntui hyvältä. Minä olin sentään ollut joskus viimeinen, ja nyt sain viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta mennä toisten ohi. Ja vielä hivelevämmältä tuntui, kun näin tulosluettelon: olin kaikkien juoksijoiden listassa keskitason yläpuolella. Viimeksi Helsinki City Runissa minulle tuotti suurta iloa ohittaa minua huomattavasti nuorempia juoksijoita, joiden rytmikästä ja notkeaa zumbalämmittelyä olin kadehtien seurannut lähtöpaikalla.  
Ilman kilpailuviettiä ihmiskunta ei kai olisi siinä pisteessä, missä se nyt on. Kokonaan toinen asia on, onko jatkuva kilpailu tuottanut onnea vai pitäisikö onni saavuttaa juuri tukahduttamalla kilpailuvietti.
Kilpailupakko vaikuttaa muuten sukupuolisidonnaiselta. Onko kyseessä todellinen ero, vai kulttuurin tuottama, sitä en tiedä. Eräs kilpailujärjestäjä kiteytti asian osuvasti. Naiset pitää motivoida juoksutapahtumaan oheisohjelmalla, yhteisöllisyydellä ja hyvällä fiiliksellä. Miesten motivoinniksi riittää, että niille laittaa numerolapun rintaan.

Tampereen puolimaraton ja väärä väri

Jos tunnet juoksumotivaation kadonneen, sen palauttamiseen on yksinkertainen keino: hanki jalkavamma, ylirasitustila tai vain tavallinen flunssa. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu, että juuri sitä haluaisi tehdä, mitä ei voi. Viikko on mennyt flunssaa potiessa ja sen virheen olen oppinut kokemuksesta välttämään, että lähtisin juoksemaan edes hiukan sairaana.
Pakollisen juoksemattomuuden aikana on ollut hyvää aikaa muistella kaikkea, mikä on mennyt väärin. Lohdullista on huomata, että virheitä tekevät kaikki, sekä juoksijat että tapahtumajärjestäjät. Tämänkertainen väärintekijä on Tampere puolimaraton. Kun viime syksynä menin hakemaan Ratinan stadionilta numeroa, ajanottochippiä ja paitaa, luulin ensin tulleeni aivan väärälle osastolle. Samaa ihmettelivät muutkin ja kyselivät, missä miesten paidat ovat. Oli vain uskottava, että kaikkien piti käyttää suorastaan pahoinvointia aiheuttavan pinkkiä paitaa.
En tiedä värivalinnan taustoista. Pitkäaikaisen viestintä- ja markkinointikokemukseni nojalla voin kuitenkin suorastaan kuulla, miten keskivaikeaa ADHD:ta poteva mainosihminen vakuuttaa järjestäjille, että juuri tämä väri on loistavaa mainosta, sillä se erottuu joukosta, ja näin kaikkialla Suomessa ihmiset näkevät jo tekstiä lukematta, että tuo juoksija on ollut Tampereen puolimaratonilla, ja kaikki rientävät kilvan ilmoittautumaan tämänkin vuoden kilpailuun. Ja mikä hienointa, näin saadaan mainio slogan: Suomen pinkein juoksutapahtuma.
Maailmanhistoria tuntee monta ideaa, jotka ovat olleet muuten loistavia, mutta niissä on ollut vain yksi vika: ne eivät toimi. Niin kävi tällekin ajatukselle. Kukaan ei vapaaehtoisesti juokse tässä paidassa. En ole nähnyt tapahtuman jälkeen sitä kertaakaan edes Tampereen seudulla. Sen sijaan Helsinki City Run saa kosolti ilmaista mainosta, kun näköjään juoksijat ympäri maan käyttävät tapahtuman tyylikästä paitaa. Suosio ei johdu vain laadusta, sillä Tampereen paita on sinänsä aivan samanlainen Asicsin korkealuokkainen valmiste.
Tamperelaiset ovat onneksi ottaneet opikseen. Tänä vuonna paita on sininen, ja vain teksti on pinkki. Tällaista paitaa voisin kuvitella käyttäväni missä vain. Pitäisiköhän ilmoittautua?