maanantai 27. toukokuuta 2019

Sen ei pitänyt olla mahdollista

Sunnuntaina oli syytä korkata shampanjapullo. 


Ei pitänyt olla mahdollista, että Suomi voittaisi tällä ryhmällä huippuammattilaisia vilisevät suurten maiden joukkueet.
Ei pitänyt olla mahdollista senkään, että HPK voittaisi mestaruuden ja löisi joukkueet, jotka periaatteessa olivat sitä parempia.
Siinä on aina suurta draamaa, kun noustaan kohtaloa vastaan ja voitetaan se. Sunnuntaina oli hyvä syy korkata jääkaapissa sopivaa tilaisuutta odottanut shamppanjapullo.
Mestaruuden lisäksi minulla oli henkilökohtainen syy. Minäkin voitin. Itseni tosin vain, mikä nykyisen kunnon huomioon ottaen ei ole kaksinen saavutus.
Ei pitänyt olla mahdollista, että juoksisin enää lainkaan polvikipujen, kunnon romahtamisen, iän tuoman painolastin ja moninaisten vaivojen jälkeen.
Mutta näin vain kävi. Juoksin sunnuntaiaamuna perinteisen kympin lenkin yli vuoden mittaisen tauon jälkeen. Vauhtia en pitänyt, sen sijaan kuuntelin kaikessa rauhassa aamuvirkkujen lintujen laulua, katselin pakoon säntäävää peuraa enkä yrittänyt kilpailla sen kanssa.
Lähes vuoden olin katsellut haikein mielin kevyesti askeltavia lenkkeilijöitä. Olin jo luovuttanut, kuluttanut juoksusukat loppuun kylmän talvikauden sisäsukkina, vienyt parit tossut kierrätykseen, siivonnut komerosta urheilujuomajauheet ja energiageelit, pakannut mitalit pahvilaatikkoon ja laittanut juoksulehdet paperinkeräykseen.
Kehäraakki, vailla kuntoa, vailla motivaatiota. Sitä minä olin vuoden ajan. Ja nyt taas vauhdissa!
No, ei nyt varsinaisesti vauhdissa. Monena keväänä olin tehnyt kuntotestin ja kokeillut meneekö kymppi kevyesti alle tunnissa. Jos vauhti on riittänyt, olen alkanut suunnitella juoksutapahtumiin ilmoittautumista. Nyt en tavoitellut minkäänlaista vauhtia enkä ole selaillut juoksutapahtumia.
Nyt tiedän kuitenkin, että en ole yli-ikäinen enkä pode mitään juoksemisen estävää sairautta. Kunnon täydellinen katoaminen johtui sittenkin vain parille viime vuodelle osuneesta työsumasta ja sen aiheuttamasta stressistä. Stressiä olisi ollut hyvä päästä pakenemaan juoksemalla, mutta juoksuun käytetty aika ja energia tuntuikin tuhlatulta, olisi pitänyt muka päästä heti töiden ääreen, ja niin kierre oli valmis. Toukokuun puolessa välissä pahin kiire oli ohi, juoksentelin muutamia lyhyitä lenkkejä ja innostuin uudelleen.
Ja sehän tarkoittaa, että tällekin palstalle saattaa taas kertyä uusia kirjoituksia. Mistäpä sen tietää, vaikka jokin tapahtuma taas vetäisi puoleensa niin vahvasti, että harhautuisin ilmoittautumaan. Kun se Pirkan hölkän mitalikin vielä puuttuu.