maanantai 29. kesäkuuta 2015

Onko juokseminen hengenvaarallista?

                                         Aion juosta tästä lähin vain tällaisilla teillä. 
                                         (Werner Holmberg: Maantie Hämeessä)




Helsinki City Runissa näin stadionin jo lähestyessä näyn, joka sai ajattelemaan juoksemisen varjopuolia: radan viereen tuupertunutta juoksijaa elvytettiin. Ilmeisesti mitään pahempaa ei lopulta käynyt.
Pitkissä juoksuissa on sattunut kuolemantapauksia, mutta tilastojen mukaan niiden yleisin aiheuttaja ei ole ylirasitus vaan liikenne. Ja se oli tänään koitua minunkin kohtalokseni. Lähdin poikkeuksellisesti autotielle. Kapea ja mutkainen tie on mitä viehättävin maalaismaisemiltaan ja tarjoaa sopivasti loivia mäkiä ja tasaistakin. Huono puoli on vain se, että tiellä ei ole edes kunnon pientareita ja silti sillä saa ajaa 80 kilometriä tunnissa. Juoksin tietysti vasenta puolta ja pysyttelin mahdollisimman reunassa. Varjoisassa notkelmassa kissa juoksi tien yli, vastaan tuleva auto ei jarruttanut ja oli parista metristä kiinni, että se ennätti turvaan metsään. Huokaisin helpotuksesta.
Pian olin keskellä mutkaa, harmaata asfalttia vierelläni värittivät keltaiset raidat. Kuulin takaani traktorin äänen, mutta siitähän ei minulle olisi vaaraa, se kyllä pysyisi omalla kaistallaan. Ja sitten kaikki kävi sekunnin murto-osassa. Tunsin ilmavirran ja suhahduksen ja tajusin, että vain senttien päästä minusta meni vanha oranssi farmarimallinen Volvo.
Traktorin vetämä heinäkuorma oli leveä, ja auto oli tarvinnut koko kaistan mahtuakseen siitä ohi. Vauhtia taas oli pakko ottaa kunnolla, koska paikka oli niin vaarallinen. Vastaantulijoita ei voinut nähdä ja ne keltaiset viivatkin siinä olivat kiusana.
En ehtinyt edes ottaa rekisterinumeroa ylös puhumattakaan valokuvan ottamisesta.
Seisahduin. Otin kulauksen juomapullostani ja ajattelin sen aikana monia asioita. Entä jos olisin horjahtanut hiukankin oikealle? Entä jos kivi tai käpy olisi saanut jalkani lipeämään? Entä jos Volvo olisi ollut hiukan leveämpi? Entä jos sen kuljettaja olisi ollut vielä vastuuntunnottomampi tai vielä humalaisempi?
Tein väärin harhautuessani lavealle tielle. Tästä alkaen aion pysyä vain kaidalla polulla.
Onko juokseminen siis hengenvaarallista? Kyllä. Elämä on.



Juokseminen kasvattaa



Olen saavuttanut Wilson Kipsongin ja Dennis Kimetton!
En nyt aivan vielä nopeudessa, mutta pituudessa kuitenkin. Juoksukelloa varten piti mitata pituus. Tein sen tieteellisellä tarkkuudella suorakulmaa ja ovenkarmia hyväksikäyttäen ja sain tuloksen, joka oli täsmälleen sama kuin näillä kenialaisilla ihmejuoksijoilla. Merkillistä asiassa on se, että aiemmissa mittauksissa, joista edellinen lienee armeija-aikainen, olen ollut kaksi senttiä lyhyempi. Olin siis kasvanut, ja tarkistusmittaus näytti edelleen samaa lukemaa.
Voiko ihminen kasvaa tässä iässä? Olin kyllä lukenut, että harjoittelu etenkin kovilla tehoilla voi lisätä kasvuhormonin eritystä. Olisiko se nyt vaikuttanut? Asiaa piti tutkia luotettavista lähteistä kuten erilaisilta nettisivustoilta. Kaikkialla oltiin yksimielisiä siitä, että ihminen ei kasva enää nuoruusvuosien jälkeen. Luut nyt vain ovat sellaisia, että kun ne ovat tiettyyn mittaan kovettuneet, niin siihen ne jäävät.
Mittanauha vakuutti kuitenkin toista. Se johtunee vain lihasten ja ryhdin muutoksesta, joka istumatyöläiselle on vajaan kahden vuoden aikana tapahtunut. Nyt minulla on siis konkreettista näyttöä juoksun hyödyllisyydestä. Ainakaan tämä asia ei mennyt väärin.
No, yhdessä suhteessa tässäkin tuli virhe, ja kalliiksi käyvä sellainen. Pituus on noussut, mutta vyötärön mitta kutistunut kahdella tuumalla. On ollut pakko uusia vaatevarastoa, sillä ennen niin hyvin istuneet Levi Strauss -farkut alkoivat roikkua tavalla, joka sai minut näyttämään ikääntyneeltä hiphopparilta.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Vain 12 minuutin tähden

Siitä keskustellaan, sitä pelätään, sitä vihataan. Siinä on varmasti vikansa, mutta kunnon mittarina se on lahjomaton. Siksi olen päättänyt tehdä Cooperin testin vuosittain.
Tänään meni 2700, viime kesänä sata metriä vähemmän. Tavoitteena on 3000 metrin rikkominen, mutta se näyttää olevan vielä kaukana. Pitäisi kai tyytyä tähän, tarkoittaahan se ikä huomioon ottaen erinomaista kuntoa. Ja kiristämisen varaa olisi ollut. En seurannut sykettä, ja nyt Polar näyttää että keskisyke olisi ollut vain 153 ja maksimi 181. Keskisyke ei kyllä pidä paikkaansa. Sykekäyrällä on tuossa matkan alussa selvästi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vikaa on joko Polarissa tai minussa itsessäni.
Pakko myöntää, että jossain määrin syyllistyn ennätysten tavoittelussa huijaamiseen. Ei, en pyöristä tuloksia ylöspäin. Teen juuri päinvastoin: en ota kaikkea itsestäni irti, sillä Coopertuloksen tai jonkin matkan ennätyksen pitää jäädä sellaiseksi, että pystyn sen vielä joskus rikkomaan.
Mutta miksi ihmeessä ihmisen on kiusattava itseään tällaisella? Vaikka rikkoisin 3000 metrin rajan, en saa siitä palkintoa. Olen voittanut vain itseni - mikä sekin on tietysti hyvä saavutus, kun ottaa huomioon kuinka kovan vastustajan kanssa silloin ottelen.






tiistai 23. kesäkuuta 2015

Kohtaamisia juoksureitillä

Kannustaminen on tärkeää. Huomasin sen konkreettisesti viime kesänä pitkällä lenkillä. Yllättävä kannustaja sai nopeuteni kiihtymään kaksinkertaiseksi. Vauhti hiipui vasta kun isäntä vihelsi sille ja se palasi kuuliaisesti omaan pihaansa ennen kuin ennätti maistaa säärtäni.
Tapaan juoksureiteilläni jatkuvasti eläimiä, ja se on suuri osa juoksun nautintoa. Tämän aamun viiden kilometrin kierroksella en ihme kyllä tavannut ketään tavanomaisista tuttavistani, en häntä suorana niityn poikki juoksevaa kettua, en viljapellossa ylväänä seisovaa hirveä enkä edes tien poikki luikertavaa käärmettä. Ja kiukkuinen koirakin on saanut uuden aitauksen eikä enää riennä kirittämään minua.
Hevosia reittini varrella on lähes aina. Niiden kannustuksen hyväntahtoisuudesta en kuitenkaan ole varma. Kuulostaa aivan kuin ne sanoisivat näin: "Ii-hah-hah-haa, onpa naurettava tyyli, mikset juokse neljällä jalalla?" Ja sen jälkeen ne usein ottavat malliksi muutaman näyttävän askelen ja muistuttavat siitä, että ihminen on juoksijana parhaimmillaankin vain amatööri todellisten tekijöiden rinnalla.
Yksi juoksureitin eläintuttavistani pysäyttää tehokkaasti matkanteon. Tuttavallinen kissa haluaa aina rapsutusta ja kiipeää jopa syliin, eikä siinä auta muu kuin pitää paussi.
Kotona suhtautuminen juoksemiseen on varsin kriittistä. Jos erehdyn venyttelemään kotona siten, että nojaan samalla seinään, seurauksena on paniikki. Kissat juoksevat karkuun: "apua, nyt se hullu kaataa talon". Venyttelyn välttäminenkään ei riitä. Myös esteettisten arvojen kanssa ollaan tarkkana. Kun sunnuntaina puin jo sisällä päähäni lippalakin suojaksi aamuauringolta, ilme oli aidosti kauhistunut: "Et kai todella aio mennä ihmisten ilmoille tuon näköisenä?" Aurinkolaseja en uskalla edes harkita.


sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Ei pelkästä endorfiinista


Tie kääriytyy aamuiseen usvaan. Sen keskellä häämöttää jotain, kun pääsen lähemmäksi, tunnistan sen. Peura seisoo tiellä mäen harjanteella ja pehmeän sumun keskellä se on kuin unesta tai kaukaisesta tarinasta. Se katsoo minun lähestymistäni aikansa, loikkaa sitten metsään ja katoaa näkymättömiin. Tie on taas autio ja tyhjä, ympärilläni on vain ohut auer, ilmassa lintujen kiihkeä laulu ja puiden oksilla öisen sateen jättämä vesi, joka kimaltaa auringon valossa helminä. On sunnuntaiaamu ja kello käy vasta seitsemättä.
Juoksemisen tuottamaa mielihyvää on selitetty endorfiinin erittymisellä. Se on kuitenkin liian yksinkertainen selitys. Aamun verkkainen lenkki tuskin rasitti niin paljon, että endorfiinia olisi syntynyt huumaavaan vaikutukseen asti. Ihmismieli on kokonaisuus, jota ei voi hallita kemiallisesti. Hormonieritystä enemmän koin tänä aamuna mielihyvää luonnosta, ihmisten ja autojen puutteesta, kesän tuoksuista ja äänistä.
Yksi tärkeä nautinnonantaja juoksulenkissä on myös tunne jonkin suorituksen valmistumisesta. Lenkki alkaa ja päättyy, ja se on tehtynä. Kuinka monen työ onkaan nykyisin jonkinlaista prosessia, jossa mikään ei koskaan tule valmiiksi, ja jos tuleekin, seuraavaa projektia aloitetaan jo samalla. Juoksin 16 kilometriä kuten olin suunnitellut, ja nyt se on tehtynä. Työssäni pystyn harvoin sanomaan, että jokin asia on valmis lopullisesti. Ja vielä vähemmän sitä voi kokea nykyajan pätkätyöläinen, työtä vielä etsivästä puhumattakaan.
Samaa tunnetta ei millään voisi kokea vain nauttimalla jotain kemikaalia, joka vapauttaisi endorfiinia elimistöön. Tämän tunteen saavuttaminen onnistuu vain juoksemalla irti jokapäiväisestä todellisuudesta, jättämällä taakse arkiminä ja olemalla hetken aikaa yhteydessä ympäröivään maailmaan ja juuri tähän hetkeen.


torstai 18. kesäkuuta 2015

Juoksua helteessä

Tänään piti kääntyä takaisin, kun sade yltyi. Kymmenen kilometrin lenkki lyheni puoleen. Ennusteet lupaavat viileää koko kesäksi, mistä en ole ollenkaan pahoillani.
Viime kesänä ilmoittauduin Kuhmossa maratonille. Kilpailupäivän lähetessä lämpötila alkoi nousta ja muutin suunnitelmaa. Puolikas saisi riittää. Ja kun juoksupäivä koitti, lämpötila oli 30 astetta. Ei auttanut muu kuin vaihtaa vielä kerran matkaa ja ilmoittautua vain kympille.
Lähdin liikkeelle vesipullo kädessä, vaikka se hiukan häiritsikin rytmiä. Ensimmäinen kierros urheilukentällä sujui liukkaasti ja juoksu kastelulaitteen alta virkisti. Juomapullo keventyi nopeaan tahtiin ja pian aloin jo odottaa juottopaikkaa. Vauhti pysyi hyvänä ja suunnittelin oman ennätyksen rikkomista, reitti kun oli suhteellisen tasainen. Olin käynyt juoksemassa reitin läpi ja todennut, että ainoaa pitkää ja loivaa ylämäkeä seuraa tasainen osuus. Mutta nyt ylämäki ei loppunutkaan, vauhti alkoi hyytyä ja pian huomasin oudon ilmiön: olin samaan aikaan kuumissani ja palelin. Oli pakko hellittää tahtia ja juosta kevyemmin loppuun. Sain ihan kelpo ajan omaan tasooni nähden, mutta olo ei ollut erityisen virkistynyt.
Vasta myöhemmin selvisi, mistä oli kysymys. Olin kokenut lievän lämpöhalvauksen. Siinä todellakin voi kokea palelevansa 30 asteen helteessä. Olisi pitänyt juoda enemmän, yksi pullo ei riittänyt. Se oli tuon juoksun virhe ja siitä oppi taas paljon. Juoda pitää ja paljon. Tänään juhannuksen aatonaattona huomasin kaupassa, että ihmiset valmistautuvatkin kuuliaisesti noudattamaan tätä ohjetta.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Mitä sain tänään juoksusta?

Edellisessä blogipäivityksessäni oli kirjoitusvirheitä ja puuttuvia kirjaimia. Siihen on hyvä syy.
Olen saanut juoksusta paljon. Joskus sellaistakin, mitä en haluaisi. Kuten tänään. Silmiin ilmaantui sahalaitakuvio ja puolet näkökentästä ja sen mukana puolet kirjaimista katosi. Vanha tuttu migreeni oli palannut.
Edellisen kerran sain sen viime syksynä Kankaanpäässä puolimaratonin viimeisillä kilometreillä. Nyt en tarvinnut kuin reippaasti juostun viitosen. Ilmeisesti pitää ottaa käyttöön moniportaisempi sykealuejärjestelmä: aerobinen kynnys, migreenikynnys ja anaerobinen kynnys.

Ehkä sittenkin tavoitteeseen

Viisi kilometriä rauhallista vauhtia, pieni hengähdystauko lenkin puolivälissä, ja sitten liikkeelle. Alussa on ylämäkeä, syke nousee, mutta vauhti pysyy kohtuullisena, vähitellen pääsen korkeimman kohdan yli ja sitten voi taas lasketella ja juosta tasaista, loput ylämäet ovat jyrkkiä mutta lyhyitä, seuraan sykettä ja keskinopeutta, olen melkein tavoitteessa, ja sitten pitkä lasku asfalttitietä, autot humahtavat ohi ja askel nousee keveästi, mutta vauhti ei parane, puuskainen tuuli on yltynyt, viimeiset mäet, joissa syke saa jo nousta, viimeinen suora ja juuri kotiportilla viisi kilometriä tulee täyteen ja pysäytän kellon. Keskinopeus 5.18 minuuttia kilometrillä ja keskisyke 176.
Tällä vauhdilla maraton sujuisi suurin piirtein vartin alle neljän tunnin. Mutta tätä vauhtia en pystyi juoksemaan koko matkaa. Maasto oli tosin mäkistä ja tuuli puuskaista, mutta tuskin olosuhteet millää maratonillakaan ovat ihanteelliset. Kuulemma neljän tunnin alitusta ennustaisi kympin juokseminen 50 minuuttiin. Parantamisen varaa siis vielä on.
Polariin olen edelleen melkein tyytyväinen. Vain melkein, sillä se muuttaa edelleen harjoitusnäkymiä omin päin eikä suostu pitämään näytössä automaattisen kierroksen keskinopeutta. Yritin synkronoida sen uudelleen aamulla ennen liikkeelle lähtöä, mutta ohjelmassa oli huollosta aiheutuva katkos. Entä jos olisin oikea urheilija lähdössä tärkeään kilpailuun enkä pystyisi muuttamaan asetuksia ratkaisevalla hetkellä?
Toivottavasti tulevissa päivityksissä ongelmat saadaan korjattua. Ainakin Polarin ihmisten asenne tuntuu olevan kohdallaan, sillä johonkin vastaavaan valitukseen Amazonin tuotearvostelu palstalla oli heti vastattu, myönnety virhe ja ilmoitettu että sitä korjataan. Asenne ei siis ole sellainen kuin eräällä takavuosien merkittävällä suomalaisella kännykkävalmistajalla. Kaikki muistavat varmaan, että oamn tuotteen vikoja ei myönnetty vaikka Apple ja Samsung menivät ohi oikealta ja vasemmalta. Edelleen pidän Garminia käyttäjäystävällisempänä, sillä näkymien muutokset voi tehdä suoraan itse laitteella. Silti liputan Polarin puolesta, ainakin niin kauan kuin se jaksaa harjoituksen jälkeen huudahtaa näytöllään "mahtava vauhti!" Alan tosin epäillä. Muistaakseni se on kannustanut minua ennenkin aivan samoilla sanoilla. Mitä jos se sanookin kaikille niin?

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Pakko kilpailla

Tuuli oli lämmin, oli ensimmäinen kunnon kesäpäivän tuntu, juuri sellainen ilma, jolloin olisi hyvä juosta kaikessa rauhassa, tarkastella luonnon kukoistusta ja kuunnella kesäisen illan ääniä. Syreenin sijasta katsoin sykemittaria, lintujen viserrys peittyi hengitykseen, suvinen kiireettömyys vaihtui sekuntien seuraamiseen. Enhän minä ollut juoksemassa nauttiakseni vaan kilpaillakseni aikaa vastaan.
Juoksin viisi kilometriä mäkisessä maastossa keskivauhdilla, joka alitti selvästi maratonin tavoitevauhdin. Kaikista hyvistä harjoitusneuvoista olen omaksunut tutun kolmen tunnin alittajan ohjeen: viikossa pitää olla ainakin yksi pitkä ja hidas lenkki ja ainakin yksi lyhyt ja nopea. Se tuntuu tehokkaalta, ja sillä pitäisi tulosten parantua.
Mutta miksi ihmeessä tulosten pitäisi parantua? Siihen ei ole muuta vastausta kuin ihmisen sisäinen pakko kilpailla. Voisin ilmoittaa ylevästi, että minulle riittää kilpailu itseäni vastaan, mutta se ei ole totta. Sen huomasin ensimmäisen kerran Tampereen puolimaratonissa. Lähtölaukas yllätti minut housut kintuissa, sillä bajamajojen määrä oli selvästi riittämätön. Niinpä pääsin liikkeelle vasta ryhmä hännillä ja aloin ohittaa muita. Ja se tuntui hyvältä. Minä olin sentään ollut joskus viimeinen, ja nyt sain viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta mennä toisten ohi. Ja vielä hivelevämmältä tuntui, kun näin tulosluettelon: olin kaikkien juoksijoiden listassa keskitason yläpuolella. Viimeksi Helsinki City Runissa minulle tuotti suurta iloa ohittaa minua huomattavasti nuorempia juoksijoita, joiden rytmikästä ja notkeaa zumbalämmittelyä olin kadehtien seurannut lähtöpaikalla.  
Ilman kilpailuviettiä ihmiskunta ei kai olisi siinä pisteessä, missä se nyt on. Kokonaan toinen asia on, onko jatkuva kilpailu tuottanut onnea vai pitäisikö onni saavuttaa juuri tukahduttamalla kilpailuvietti.
Kilpailupakko vaikuttaa muuten sukupuolisidonnaiselta. Onko kyseessä todellinen ero, vai kulttuurin tuottama, sitä en tiedä. Eräs kilpailujärjestäjä kiteytti asian osuvasti. Naiset pitää motivoida juoksutapahtumaan oheisohjelmalla, yhteisöllisyydellä ja hyvällä fiiliksellä. Miesten motivoinniksi riittää, että niille laittaa numerolapun rintaan.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Karkaako tavoite?

Mainiota saada näin kannustava valmentaja! Virtuaalivalmentaja vakuutti eilen, että 13 kilometrin lenkki kehitti aerobista kuntoa ja väsymyksen sietokykyä. "Mahtava vauhti pitkälle harjoitukselle!" se kehui eilen, kun olin juossut kympin hiukan kovemmalla vauhdilla.
Polar on aina niin positiivinen. Mutta pitäisikö sen olla realistisempi? "Ei kuule tällä menolla neljän tunnin raja alitu, juuri ja juuri pystyit pitämään viimeisellä vitosella maratonvauhtia", se olisi voinut sanoa toissapäivänä. Ja eilen sen olisi pitänyt saarnata näin: "Mikset pitänyt välipäivää, ihan turha vetää näinkin pitkiä lenkkejä peräkkäisinä päivinä ilman palautumisaikaa." Kellolle voisi sitten selittää, että työssäkäyvä ihminen, jolla on monia muitakin velvollisuuksia, ei pysty mitenkään ajoittamaan lenkkejään niin kuin pitäisi ja harjoitusohjelma menee väistämättä väärin. Siihen kello vastaisi tylysti ikimuistoisen Kummeli-valmentajan äänellä: "se on muuten sillä lailla, että me hävitään tää peli."


torstai 11. kesäkuuta 2015

Onko kallein paras?

Köyhän ei kannata ostaa halpaa. Pitää onnitella sitä mainosmiestä tai kauppiasta, joka on keksinyt tämän sloganin. Sillä on aikojen kuluessa tehty paljon rahaa.
Joidenkin asioiden suhteen se voi pitää vieläkin paikkansa, mutta ei ainakaan juoksukenkien kohdalla. Uskoin harrastuksen alussa niitä neuvojia, jotka sanoivat, että kenkien kohdalla ei kannata tinkiä. Ostin kalliit Asics GT 2000 -kengät siinä vaiheessa kun olin saanut selville, että kenkien pitää olla riittävän isot ja pronaatiotuetut. Väärin meni sekin.
Kengät ovat kyllä hyvät ja jalalle ystävälliset, mutta eihän niitä olisi kannattanut ostaa normaalihintaan. Ne myydään joka tapauksessa alennuksella loppusyksystä. Seuraavana keväänä tarjolle tulee uusia malleja, joissa kauppiaiden lupauksista huolimatta on uutta vain väri. Sen huomasin pian ostoksen jälkeen ja paikkasin tietysti tilannetta ostamalla uudet, ja alkuperäishinnaltaan vielä kalliimmat ja vielä pehmeämmät Asicsin Gel Kayanot. 
Nyt minulla oli jo kahdet hyvät kengät, mutta syksyn loppuunmyynneistä innostuin ostamaan vielä 40 eurolla Adidakset. Ja voitte arvata miten kävi. Ne ovat suosikkini. Halvimmat kengät ovatkin parhaat. Kun luin erilaisia välinekeskusteluja, huomasin kyllä tämänkin neuvon: vain kokemus opettaa, mikä on juuri omalle jalalle ja omalle juoksulle sopiva kenkä. Asicsit ovat kyllä mukavat, mutta geelivaimennuksen vuoksi jotenkin tunnottomat. Etenkin Kayanolla tuntuu, kuin juoksisi upottavalla suolla. Siihen vaikuttaa tietysti sekin, että onnistuin ostamaan liian isot. Nyt yritän juosta niitä loppuun, mutta eiväthän ne edes kulu.
Adidas-tuntemuksesta innostuneena ostin vielä seuraavana kesänä kilpakengiksi kevyet ja joustavat Adidakset. Ihme kyllä, tässä ostoksessa ei mikään mennyt väärin. Paitsi se, että ostin ensin liian isot, mutta sain ne kotisovituksen jälkeen vaihdettua. Tästä merkistä en enää luovu. Ja nämäkin huippukengät sain lähes puoleen hintaan alennusmyynnistä.
Alennuksella muuten kannattaa ostaa aina. Esimerkiksi tablettitietokoneeseeni en raskinut ostaa valmistajan omaa suojakoteloa, vaan odotin viisaasti alennuksia. Ja nyt olen saanutkin peräti kaksi suojakoteloa jo puoleen hintaan, siis yhden alkuperäisosan hinnalla sain kaksi! Tosin kumpikaan ei ole sopiva, mutta ei nyt siitä sen enempää. 

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Mukavuusalueen ulkopuolella

Mukavuusalueen ulkopuolelle asettuminen on yksi inhotuimpia työelämän fraaseja, kuten äskettäin Hesarin jutusta ilmeni. Tämä on kuitenkin yksi niitä harvoja konsulttien kielikuvia, joissa on järkeä. Periaatteessahan ihmisen olisi hyvä keskittyä siihen, mitä osaa hyvin. Jostain syystä kuitenkin tuntuu tärkeältä tehdä myös sitä, mitä ei osaa ja mihin ei oikeastaan ole edes edellytyksiä. Sijoituin maratonilla viimeiseksi, ja silti se tuntui ainakin silloin merkittävämmältä saavutukselta kuin mikään oppiarvo tai kunniamerkki. Sijoituksella ei ollut mitään merkitystä, ainoastaan sillä, että olin tehnyt jotain, mihin minun ei olisi pitänyt pystyä.
Silloin en todellakaan ollut mukavuusalueella. Nyt tavallinen verkkainen pitkä lenkki taas on mitä suurimmassa määrin mukavuusaluetta. Tänään odottaa Keskuspuisto ja noin 15 kilometriä. Työelämäfraseologiaa käyttääkseni otan siitä erittäin mielelläni kopin.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Sibelius ja maraton

Hämeenlinnassa juostaan 25.7. Sibelius-maraton, mikä voi saada monet ihmettelemään Sibeliuksen ja juoksu-urheilun yhteyksiä. Itse asiassa niitä on yllättävänkin paljon. Tunnetun, joskin liioittelevan väitteen mukaan Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle. Sibeliuksesta taas voisi sanoa, että hän sävelsi Suomen maailmankartalle. Sekä urheilulla että taiteella oli aikanaan selvästi kansallinen tehtävä. Oli epäilemättä sekä urheilun että taiteen kannalta onnellinen sattuma, että Sibelius keskittyi musiikkiin eikä valinnut lajikseen juoksua. Sitä nyt ei tietysti kukaan sivistynyt ihminen olisikaan tehnyt hänen aikanaan.
Mutta ei Sibelius niin epäliikunnallinen ollut kuin uskotaan. "Kävellyt yhden peninkulman säveltäen", hän kirjoitti päiväkirjaansa neljännen sinfonian aikoihin. Liikkuminen oli siis hänellekin tärkeää. Liike oli tila, joka irrotti arjesta ja helpotti yhteyden tavoittamista jonnekin syvempiin kerroksiin.
Yhteyttä on myös Sibeliuksen sinfoniasarjalla ja maratonilla. Jos Hämeenlinnan tapahtumassa soitettaisiin samalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat, viimeisen sinfonian viimeiset sävelet sammuisivat suurin piirtein samaan aikaan kuin hyväkuntoiset harrastajat tulevat maaliin. Sinfonioiden yhteenlaskettu kesto on hiukan vaille neljä tuntia.
Olen ilmoittautunut mukaan, vaikka tapahtuma on heinäkuun lopulla ja lähtö päivän kuumimmalla hetkellä. Ennätyksiä on turha tavoitella. Päätinkin juosta vain puolikkaan, sillä muuten kokemus voi olla sen verran rankka, että juoksuun tulisi turha tauko. Pakko on kuitenkin osallistua, sillä seuraava kerta voi olla vasta Sibeliuksen 200-vuotisjuhlien aikaan. Silloin minulla saattaa tietenkin olla hyvät mahdollisuudet voittaa 119-vuotiaiden sarja. 

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Väärä syke

Siinä se taas aukeaa, tuttu metsätie. Edessä on kymmenen kilometriä, mäkiä ja tuulisia peltoaukeita. Flunssa on ohi, mutta edelleen pidin verkkaista vauhtia ja juoksin kevyesti matalalla sykkeellä. Keskisykkeeksi tuli vain 160.
Siis 160 muka matala syke? Kyllä. Maksimisykkeeni on 200 tuntumassa, ei tosin virallisesti mitattuna, ja anaerobinen kynnys on jokseenkin tarkkaan 180. Kaikki puolimaratonit olen juossut yli 170 keskisykkeellä. Noissa lukemissa ei sinänsä olisi mitään poikkeuksellista, mutta olen vuotta vaille kuusikymppinen eikä mittarin silloin todellakaan pitäisi näyttää tuollaisia lukemia. En ilmeisesti vain ole suurisydäminen ihminen. Verenkiertoelimistö joutuu korvaamaan nopeudella sen, minkä koossa menettää.
Siinä on yksi syy siihen, miksi pidän itseäni väärinjuoksijana. Ohjeet eivät kerta kaikkiaan päde, on pakko tehdä niinkuin tuntuu. Mihinkään juoksukouluun en voisi kuvitella osallistuvani, yhtä vähän kuin mihinkään muuhunkaan kouluun. Haluan oppia itse sen minkä tarvitsen. Kuten Erno Paasilinna totesi: vain itseoppineet ovat oppineita, muut ovat opetettuja.
Kun kaiken lisäksi toisessa jalassa pari varvasta on kummallisessa asennossa, ilmeisesti jonkin muinaisen mopokolarin vuoksi, tekniikkaohjeet eivät vain toimi. Ehkä minun ei pitäisi lainkaan pystyä juoksemaan. Silti juoksen, ja tähtään sairaustauosta huolimatta edelleen neljän tunnin alittamiseen. Siihen minua kannustettiin jo ensimmäisellä maratonillani. Maali lähestyi, kanssajuoksija kiri rinnalle ja kehotti jaksamaan: vielä päästään alle neljän tunnin. Kiitin kannustuksesta. En hennonut kertoa, että olin siinä vaiheessa juossut Kankaanpään kymmenen kilometrin maratonreitin vasta kolmeen kertaan.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Taloudellinen juoksu kantapään kautta opittuna






Jos jumalaa ei ole, kaikki uskonnot ovat väärässä. Jos jumala on, kaikki paitsi yksi uskonto ovat väärässä, eikä kukaan voi tietää mikä se yksi oikea on.
Tämä sopii myös juoksutekniikkaan. Oikeita juoksutekniikoita on runsaasti, joten kaikki eivät voi olla oikeita. Aloitin syksyllä 2013 miettimättä tekniikkaa sen kummemmin. Talven aikana perehdyin kirjallisuuteen, katselin videoita ja kokeilin. Kevät meni vielä hyvin ja tulokset paranivat. Syksyyn mennessä olin kuitenkin päätynyt umpikujaan. Syke nousi ja vauhti hidastui. Yritin noudattaa ohjeita, keskityin siihen että jalka menisi taakse rittävästi ja että suuret lihakset tekisivät työtä, tarkkailin jalan maahantuloa ja irtautumista, mietin oikeaa asentoa. Lopulta olin siinä pisteessä, että päätin lopettaa joko sykemittarin käytön tai juoksemisen.
Tässä kirjoitan edelleen, joten vaihtoehdoista toteutui sykemittarin hyllyttäminen. Tämän kevään aikana koin oivalluksen: entä jos juoksisinkin juuri sillä tavalla, joka itselle tuntuu hyvältä? Ehkä se ei näytä lennokkaalta vaan tehottomalta sipsuttamiselta. Mutta entä sitten? Väärin juokseminen saattaakin olla minulle oikein juoksemista.
Ja nyt alkoi löytyä uusi taloudellisuus. Helsinki City Run sujui jo selvästi alhaisemmalla keskisykkeellä kuin lokakuinen puolimaraton Kankaanpäässä. Mitä opin? Ainakin sen, että tekniikka on yksilöllistä ja sen, että huippujuoksijan askellusta ei voi soveltaa harrastajan juoksulenkille. Näyttävä kenialaismallinen juoksutekniikka toimii vasta tietyssä vauhdissa, hitaammassa juoksussa se on vain kuluttavaa loikkimista. Tämäkin piti oppia konkreettisesti kantapään kautta.