tiistai 23. kesäkuuta 2015

Kohtaamisia juoksureitillä

Kannustaminen on tärkeää. Huomasin sen konkreettisesti viime kesänä pitkällä lenkillä. Yllättävä kannustaja sai nopeuteni kiihtymään kaksinkertaiseksi. Vauhti hiipui vasta kun isäntä vihelsi sille ja se palasi kuuliaisesti omaan pihaansa ennen kuin ennätti maistaa säärtäni.
Tapaan juoksureiteilläni jatkuvasti eläimiä, ja se on suuri osa juoksun nautintoa. Tämän aamun viiden kilometrin kierroksella en ihme kyllä tavannut ketään tavanomaisista tuttavistani, en häntä suorana niityn poikki juoksevaa kettua, en viljapellossa ylväänä seisovaa hirveä enkä edes tien poikki luikertavaa käärmettä. Ja kiukkuinen koirakin on saanut uuden aitauksen eikä enää riennä kirittämään minua.
Hevosia reittini varrella on lähes aina. Niiden kannustuksen hyväntahtoisuudesta en kuitenkaan ole varma. Kuulostaa aivan kuin ne sanoisivat näin: "Ii-hah-hah-haa, onpa naurettava tyyli, mikset juokse neljällä jalalla?" Ja sen jälkeen ne usein ottavat malliksi muutaman näyttävän askelen ja muistuttavat siitä, että ihminen on juoksijana parhaimmillaankin vain amatööri todellisten tekijöiden rinnalla.
Yksi juoksureitin eläintuttavistani pysäyttää tehokkaasti matkanteon. Tuttavallinen kissa haluaa aina rapsutusta ja kiipeää jopa syliin, eikä siinä auta muu kuin pitää paussi.
Kotona suhtautuminen juoksemiseen on varsin kriittistä. Jos erehdyn venyttelemään kotona siten, että nojaan samalla seinään, seurauksena on paniikki. Kissat juoksevat karkuun: "apua, nyt se hullu kaataa talon". Venyttelyn välttäminenkään ei riitä. Myös esteettisten arvojen kanssa ollaan tarkkana. Kun sunnuntaina puin jo sisällä päähäni lippalakin suojaksi aamuauringolta, ilme oli aidosti kauhistunut: "Et kai todella aio mennä ihmisten ilmoille tuon näköisenä?" Aurinkolaseja en uskalla edes harkita.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti