Kankaanpään maraton odottaa

Monta asiaa ehtii ajatella, ennen kuin tämä reitti on kierrettynä neljään kertaan, 

Tällä viikolla on menossa maratonharjoittelun se vaihe, jossa aina olen ollut parhaimmillani: palautuminen ja hiilihydraattien tankkaaminen.
Itse juoksu on sitten sujunutkin jossain määrin heikommin. Viikko sitten sunnuntaina juoksin yhdeksän kilometrin lenkin, tiistaina oli tarkoitus tehdä pitkä lenkki, mutta polvi tuntui koko päivän aralta. Lauantaina kokeilin vitosen verran, ja polvi kesti, mutta tänään taas tuntuu lievää kipua. Miten mahtaa käydä lauantaina?
Harjoittelu jäi siis aivan liian vähiin hyvistä suunnitelmista huolimatta. Aion silti lähteä Kankaanpäähän ja juosta sillä tavalla kuin sopivalta tuntuu ilman suurempia aikatavoitteita. Maratonille ilmoittautuneita on nyt 147. Se on juuri sopiva määrä, jokainen voi juosta omaa tahtiaan ilman ruuhkaa, mutta ilmassa on riittävästi urheilujuhlan tuntua.
Olen muuten kahden viime vuoden kunnonkohennushuumassani salaa toivonut, että vielä joku erehtyisi iästäni niin paljon, että kysyisi papereita. Eilen niin melkein kävi. Museon kassalla minulle tarjottiin eläkeläislippua. Vai vielä eläkeläinen! Minä joka sentään olen paremmassa kunnossa kuin 40 vuotta nuoremmat varusmiehet keskimäärin!
Mutta ehkä tämä ensimmäinen eläkeläiseksi kutsuminen oli juuri tarpeellinen henkinen kolaus. Saakoon se minut sisuuntumaan ja juoksemaan pienemmistä polvikivuista perustamatta.

Kohtaamisia juoksureitillä

Kannustaminen on tärkeää. Huomasin sen konkreettisesti viime kesänä pitkällä lenkillä. Yllättävä kannustaja sai nopeuteni kiihtymään kaksinkertaiseksi. Vauhti hiipui vasta kun isäntä vihelsi sille ja se palasi kuuliaisesti omaan pihaansa ennen kuin ennätti maistaa säärtäni.
Tapaan juoksureiteilläni jatkuvasti eläimiä, ja se on suuri osa juoksun nautintoa. Tämän aamun viiden kilometrin kierroksella en ihme kyllä tavannut ketään tavanomaisista tuttavistani, en häntä suorana niityn poikki juoksevaa kettua, en viljapellossa ylväänä seisovaa hirveä enkä edes tien poikki luikertavaa käärmettä. Ja kiukkuinen koirakin on saanut uuden aitauksen eikä enää riennä kirittämään minua.
Hevosia reittini varrella on lähes aina. Niiden kannustuksen hyväntahtoisuudesta en kuitenkaan ole varma. Kuulostaa aivan kuin ne sanoisivat näin: "Ii-hah-hah-haa, onpa naurettava tyyli, mikset juokse neljällä jalalla?" Ja sen jälkeen ne usein ottavat malliksi muutaman näyttävän askelen ja muistuttavat siitä, että ihminen on juoksijana parhaimmillaankin vain amatööri todellisten tekijöiden rinnalla.
Yksi juoksureitin eläintuttavistani pysäyttää tehokkaasti matkanteon. Tuttavallinen kissa haluaa aina rapsutusta ja kiipeää jopa syliin, eikä siinä auta muu kuin pitää paussi.
Kotona suhtautuminen juoksemiseen on varsin kriittistä. Jos erehdyn venyttelemään kotona siten, että nojaan samalla seinään, seurauksena on paniikki. Kissat juoksevat karkuun: "apua, nyt se hullu kaataa talon". Venyttelyn välttäminenkään ei riitä. Myös esteettisten arvojen kanssa ollaan tarkkana. Kun sunnuntaina puin jo sisällä päähäni lippalakin suojaksi aamuauringolta, ilme oli aidosti kauhistunut: "Et kai todella aio mennä ihmisten ilmoille tuon näköisenä?" Aurinkolaseja en uskalla edes harkita.