Uskon valmentajia yhdellä ehdolla

Tällaisissa Kuhmon maisemissa juoksen tällä viikolla. Kuva Stefan Bremer. 

Ainoa aika, jolloin näinä viikkoina ehdin juosta, on varhainen aamu. Päivät ja illat kuluvat festivaalityössä, mutta onneksi lähes yötön yö saa heräämään varhain. Aamulenkit jäävät tosin muutaman kilometrin mittaisiksi, mutta ne virittävät tehokkaasti kehon ja mielen.
Olen edelleen jatkanut harjoittelua, joka perustuu puhtaasti omiin tuntemuksiin. Juoksen välillä niin lujaa kuin huvittaa, sitten kävelen ja kun syke on tasaantunut, annan taas mennä.
Onhan tällainen harjoitusmenetelmä saanut nimenkin, se on lyhenteenä HIIT, sanoista high energy interval training. Se on todettu yhtä tehokkaaksi kuin hitaiden pitkien lenkkien juokseminen, joten miksi en siis tekisi sitä.
Mutta miten on mahdollista, että oikeat valmennusopit vaihtelevat kuin erilaisten muotien mukaan. Ensin kirjoitetaan, että pitää juosta hitaasti ja kauan, seuraavalla viikolla todetaan, että pitää juosta nopeasti ja vähän aikaa. Vettä pitää juoda runsaasti ja jo ennen kuin tulee jano, paitsi että seuraavana päivänä todistetaan, että tunnin harjoitus ei vielä mitään vesipulloa vaadi. Proteiinia pitäisi popsia, kunnes joku taas todistaa, että sitä saa normaaliravinnosta ihan riittävästi. Kompressiovaatteet parantavat suorituskykyä prosenttikaupalla, kunnes tehdään tutkimus ja huomataan, että niistä ei ole minkäänlaista hyötyä.
Tietenkin tuosta nyt käyttämästäni luonnollisesta harjoittelustakin täytyy bloggaajien, toimittajien ja kuntoyrittäjien myös tehdä mukatieteellistä. Et suinkaan saa vain juosta ja levätä, vaan se pitää tehdä ns. oikein. Minun pitäisi uskoa, että joku pitkillä kynsillään blogia naputteleva ja tiukkoihin trikoihin verhotusta takapuolestaan kuvia levittelevä hädin tuskin puberteetin ohittanut elämäntapavalmentaja tai toisella puolella maapalloa vaikuttava kaikkitietäväksi itsensä uskova valmentaja tuntisi minut paremmin kuin minä itse.
Muutaman juoksuvuoden ja lukemattomien ja luettujen kirjojen ja artikkeleiden jälkeen olen ryhtynyt kapinaan. Älkää hyvät bloggaajat, tutkijat, valmentajat ja urheiluvälinekauppiaat tulko sanomaan minulle, mitä minun pitää tehdä. Alan uskoa teitä yhdellä ehdolla: kertokaa minulle, miten on mahdollista, että suomalaiset olivat 30-luvulla maailman parhaita juoksijoita, mutta nyt ollaan kaiken tieteellisen valmennuksen ja rahoituksen jälkeen lähes jalkapallomaajoukkueen tasolla.
Ja kertokaa, miten silloisilla varusteilla ja juoksuradoilla Taisto Mäki pystyi jo 1939 alittamaan kympillä puoli tuntia. Silloin juostiin lähinnä perunan ja piimän voimalla. Nyt kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin juoksijamme ovat hyvin ruokittuja ja perusteellisesti valmennettuja, mutta juuri ja juuri alle puolen tunnin pääsee vuosittain Kalevan kisojen kympillä korkeintaan kaksi juoksijaa. Onko tämä sattumaa, vai onko koko suuri valmennuskoneisto täysin turha?