Vähät välitän ohjeista

Torstain Hesarissa neuvottiin harjoittelemaan hitaasti. 

Tiedän hyvin, että peruskuntoa pitäisi rakentaa hitaasti juoksemalla. Tiedän sen, koska siitä muistutetaan joka kevät. Tämä on ainakin toinen juttu tänä keväänä. Onneksi olen siinä iässä, että minun tarvitsee vähät välittää näistä ohjeista. Minun ei tarvitse kehittyä eikä kehitykseni enää riipu harjoitusmenetelmistä.
Hitaan harjoittelun edut ovat tieteellisesti tutkittuja, mutta harrastajan kohdalla pitää ottaa huomioon muutkin kuin fysiologiset tekijät. Entä jos harjoitusohjelmien seuraaminen ja sykemittarin tuijottaminen viekin juoksusta jotain olennaista? Jos lenkille lähtemisestä tuleekin suorittamista, motivaatio heikkenee.
Tästä minulla on omia kokemuksia. Olen aloittanut väärin ja juossut liian nopeasti alussa, tein siis samat virheet kuin muutkin. Siitä huolimatta etenin kuukaudessa nollapisteestä maratonille ja sain parhaat tulokseni seuraavana kesänä. Sittemmin noudatin ohjeita ja juoksin paljon hitaita lenkkejä - seurauksena innon väheneminen ja tulosten heikkeneminen.
Liian hidas juokseminen tuntuu minusta raskaalta, jalat eivät löydä sopivaa rytmiä ja ne väsyvät enemmän kuin hiukan nopeammin juostessa. Siksi juoksen mieluummin juuri sellaisella nopeudella, jolla askellus alkaa sujua, silläkin uhalla että syke nousee liikaa.
Nämä ovat tietysti yksilöllisiä asioita ja saattaa vain olla, että minun pitää tehdä kaikki asiat väärinpäin. Tämän blogin nimi ei ole vitsi, olen monissakin asioissa aloittanut liian suurista ja vaikeista asioista, ja joskus onnistunutkin. Viime syksynä aloitin uudelleen toisen harrastukseni vuosikymmenten tauon jälkeen enkä tietenkään siinäkään malta edetä kaikessa rauhassa. No, tässä iässä siihen ei oikeastaan ole aikaa. Nyt se kaikki on tehtävä tai ei koskaan. Kiusaan lukijoita vielä kerran näytteellä harrastuksestani, vaikka tämä tuskin sopii juoksumusiikiksi. Kyseessä on jälleen osa sarjasta "Omaeläkerrallisia soitteita", olkoon tämä nimeltään vaikkapa Toukokuussa satoi lunta.

Heräteostos

Sorruin heräteostokseen. Auttoivatko uudet housut uuden vauhdin saavuttamisessa?

Olin jo päättänyt, että en enää osta juoksutarvikkeita. Niitä oli aivan tarpeeksi, ja osa niistä on jäänyt käyttämättä kuten talvijuoksuhousut. Mutta nyt oli pakko investoida. Luhdan poistomyynnissä kaupattiin kuitenkin Li-Ning -merkkisiä juoksushortseja ja sorruin heräteostokseen.
Huomasin heti, että ne istuvat täydellisesti. Kävin toissapäivänä juoksemassa helteisen ilman innoittamana viiden kilometrin lenkin ja askel kulki. Tuntui kuin olisi löytynyt pitkään kadoksissa ollut oikea asento ja oikea rytmi. Tiedättehän sen tunteen, kun sitä vain kaatuu eteenpäin ja jalat rullaavat alla kevyesti. Ylämäessä tekniikka ei vielä auta, vaan hapenottokyvyn rajat tulevat nopeasti vastaan. Tasaisella ja alamäessä juoksu sujui kuitenkin rennosti.
Positiivisen kokemuksen kannustamana puin tänäänkin shortsit jalkaan ja päätin kokeilla perinteistä kevättestiäni: jos kymppi menee jokseenkin kevyesti alle tunnissa, olen normikunnossa ja annan itselleni luvan ilmoittautua johonkin tapahtumaan, jos siltä alkaa tuntua.
Alku sujui kevyesti ja keskivauhti pysytteli mukavasti alle kuudessa minuutissa. Myönnetään, myötätuuli auttoi, mutta toisaalta tiesin sen olevan paluumatkalla vastainen. Lenkilläni on kilometrin mittainen ylämäki, ja laskin että jos mäen laella keskivauhti on vielä kuudessa minuutissa tai vain muutaman sekunnin sen päälle, minulla on kaikki mahdollisuudet onnistua. Mäkeä jatkui ja jatkui, ja keskivauhti alkoi pudota uhkaavasti.
Saavutin huipun, ja kello näytti edelleen kuutta minuuttia, mutta sitten iski navakka vastatuuli, hiekkaa lensi silmiin ja suuhun. Tasaisellakin vauhti alkoi hiipua. Tunnen reitin joka mäen ja mutkan, ja tiesin pelastavan jyrkän alamäen olevan tulossa. Sain pidettyä siihen saakka vauhdin kuudessa minuutissa, joten olin edelleen tavoitteessa kiinni. Alamäessä rullasin kevyesti, vauhti kiihtyi, ja tiesin tästä alkaen myötämäkeä olevan enemmän kuin vastaista.
Asfalttiosuuden alkaessa olin edelleen aikataulussa. Kesämökkiliikenne virtasi, ja mietin joka kerta, mitä tapahtuisi, jos juuri minun kohdallani joku tunari kirjoittaisi tekstiviestiä ja auto ajautuisi pientareelle. Ehtisinkö loikata sivuun?
Selvisin kunnialla maantieosuudesta ja keskiaika oli painunut jo viisi sekuntia alle kuuden minuutin. Vielä pari rankkaa mäkeä, viimeinen lasku ja loppukiri. Ja kun kymmenen kilometriä tuli täyteen pysäytin kellon: 58.45.
Uudet housut eivät ainoastaan istu vaan myös juoksevat. Tätä ostosta ei tarvitse katua, vaikka jouduinkin näistä maksamaan kaksi euroa.

Ryhtiliike

Kuvan on tarkoitus esittää yksinkertaista liikettä, jolla juoksuryhti kohentui. Todellisuudessa tietysti nostetaan molempia käsiä, mutta kameran käsittely ja toista kättä vaivaava ns. jäätynyt olkapää estivät poseeraamisen oikeassa asennossa. 

Ei! Antaisinko muka periksi kehon tuntemuksille? Täytyyhän hengen olla vahvempi kuin lihan ja luiden. Vielä ei saa olla edellisessä päivityksessä vallinneiden hautausmaatunnelmien aika!
Päätin ryhdistäytyä, lähdin vielä kerran liikkeelle juostakseni edes viitosen. Ja kas, matkaa taittuikin kymppi, kilometriaika oli keskimäärin puolitoista minuuttia parempi kuin maanantaina, Polarin juoksuindeksi näytti lukemaa 45, ja mikä tärkeintä: ensimmäistä kertaa tänä keväänä juoksu tuntui ainakin ajoittain sujuvan.
Tein aivan konkreettisenkin ryhtiliikkeen. Olen oppinut erittäin yksinkertaisen keinon korjata asentoa juostessa. Kohottamalla vähäksi aikaa kädet hartioista ylöspäin voi tuntea selän oikenevan ja askelen kevenevän aivan kuin nousisin hiukan ylöspäin. Juokseminen kädet siipimäisessä asennossa ei vastaa perinteisä käsityksiä esteettisesti kauniista juoksusta, mutta onneksi vaikutus tuntuu vielä pitkään käsien laskemisenkin jälkeen.
Jotain erityistä tuo pieni liike saa aikaan, koska lihasväsymystä tuntuu selässä ja lantiossa nyt aivan uusissa paikoissa.
Edellisessä tekstissä unohtui juoksuharrastuksen täydellisyysluettelosta yksi tärkeä seikka: sitä voi tehdä joko yksin tai ryhmässä. Jos haluaa liikunnan olevan myös sosiaalista toimintaa, juoksu antaa siihenkin mahdollisuuksia. Itse olen juossut aina yksin. Minun on vaikea kuvitella osallistuvani juoksukouluun tai muihin ryhmäharjoituksiin, niin yksilöllisesti kuntoni vaihtelee, kuten tälläkin viikolla olen huomannut.
Niin, jotain kummallista siis tapahtui tänään. Melkein kuin silloin, kun aikanaan aloitin, aivan kuin päässä olisi naksahtanut. Yksi selitys on se, että vaikka olin tänä keväänä juossut, harjoituskertojen väliin oli jäänyt aina liian pitkä aika. Nyt ajoitus meni kohdalleen, ja saatoin juoksun jälkeen siteerata juuri edesmennyttä presidenttiä: kyllä se siitä.

Täydellinen harrastus

Yksi täydellisen harrastuksen hienoista puolista on pääsy lähelle luontoa.

Tein ensimmäisen kerran tänä kesänä vakiintuneen Helsingin-lenkkini: stadionin ohi Keskuspuistoon, itäisintä väylää eläinten hautausmaan kohdalle, länsipuolta takaisin. Kymmenen kilometriä mäkiä, jotka jostain syystä ovat enimmäkseen ylämäkiä, vaihtelevia maisemia kerrostaloista viljelypalstoihin, havumetsää, tuulen kaatamia puita, suunnistajia, juoksijoita, pyöräilijöitä, koiranulkoiluttajia, mustarastaiden laulua, hevosia, valkovuokkoja, juuri puhkeavia lehtiä. Siinä on yksi juoksemisen hienoimmista puolista: juostessa pääsee kosketuksiin luonnon kanssa, näkymät vaihtuvat, mutta on aikaa katsella niitä.
Pieneläinten hautausmaa kivineen ja niihin kaiverrettuine nimineen saa minut aina tunteiden valtaan. Jolla ei ole lemmikkiä, voi ehkä ihmetellä ihmisten syvää kiintymystä eläimiin. Joillekin lemmikin menetys voi olla vielä suurempi ja kipeämpi asia kuin ihmisen kuolema. Johtuuko se siitä, että ihmiset ovat itsenäisiä, mutta eläimestä tulee oman persoonan jatke? Rakkaan eläimen kuollessa tuntuu kuin omasta elämästä olisi jo pala poissa, vaikka tänne jäämmekin vielä kaipailemaan. Luopumisen aika tulee kuitenkin väistämättä. Jossain vaiheessa on vain luovuttava harrastuksistakin, vaikka nekin voivat tulla kuin osaksi minuutta.
Juokseminen on täydellinen harrastus. Sitä voi tehdä missä tahansa eikä se vaadi kalliita välineitä. Tietenkin minkä tahansa lajin harrastajat alkavat hifistellä ja vapaa-ajan juoksijalta osataan kyllä ottaa rahat pois välineillä, joiden luvataan parantavan suorituksia aivan huikeilla prosenttimäärillä. Minäkin kävin vanhasta muistista vielä tänä keväänä urheilukaupassa, mutta tarjouskengistä ei onneksi löytynyt sopivaa numeroa. Ennestäänkin juoksukenkiä ja muita varusteita on sellainen määrä, että pärjään aivan varmasti niillä lopun ikääni.
Yksi tärkeä puoli on tietysti terveellisyys. Viimeisten tutkimusten mukaan kovatehoinen kuntoliikunta jopa nuorentaa soluja. Aivotoimintaa tehostava vaikutus on todettu monissa tutkimuksissa. Voin todistaa sen omallakin kohdallani. Viimesyksyisellä juoksulenkillä oivalsin äkkiä, mitä eräästä pitkään muotoaan hakeneesta aiheesta pitää tehdä ja millainen on sen rakenne. Yleensä en ole juostessa pohtinut työasioita, mutta nyt teksti muotoutui mielessäni kuin itsestään askelten rytmissä. Aloin työstää tekstiä heti palattuani. Parin kuukauden työn jälkeen lopputulos oli sen verran hyvä, että se voitti hiljattain toisen palkinnon ja ihan huomattavan rahasumman eräässä kilpailussa.
Juoksemisen sivutuotteena tullut palkinto oli yksi urheilu-urani saavutuksista. Maratonit tosin epäonnistuivat, mutta puolikkaita juoksin melkoisen määrän, parhaimmillaan aikaan 1.57. Kympin aikatavoitteena oli 50 minuuttia, mutta se jäi parin minuutin päähän. Vitonen meni alle 25 minuutin ja kilometri alle neljän minuutin.
Viime syksystä lähtien tahti alkoi oudosti hidastua. Tänä keväänä vauhti on ollut sellaista, että olen jo saanut pelätä rollaattorien kolhivan kantapäitäni. Nopeus on pudonnut parikymmentä prosenttia tavallisesta.
Nyt kovasti muodissa oleva Konmari-siivousideologia opettaa, että tavarat pitäisi ottaa käteen ja kysyä itseltään tuottaako tämä minulle iloa. Jos vastaus on kielteinen, tavarasta pitää luopua. Ehkä tätä voisi soveltaa harrastuksiinkin. Jos en enää pääse kuntoon eikä juokseminen tuota minulle iloa, pitäisikö minun yksinkertaisesti luopua siitä? On aivan mahdollista, että olin tänään viimeisen kerran Keskuspuistossa lenkillä. Toisaalta en kyllä luovuttanut maratonillakaan, vaikka kunto petti totaalisesti. Järki sanoo, että ei kannata jatkaa sellaista, mikä on käynyt liian vaikeaksi. Mutta sisu sanoo toista. Tämä kesä näyttää, kumpi pääsee voitolle.