Heräteostos

Sorruin heräteostokseen. Auttoivatko uudet housut uuden vauhdin saavuttamisessa?

Olin jo päättänyt, että en enää osta juoksutarvikkeita. Niitä oli aivan tarpeeksi, ja osa niistä on jäänyt käyttämättä kuten talvijuoksuhousut. Mutta nyt oli pakko investoida. Luhdan poistomyynnissä kaupattiin kuitenkin Li-Ning -merkkisiä juoksushortseja ja sorruin heräteostokseen.
Huomasin heti, että ne istuvat täydellisesti. Kävin toissapäivänä juoksemassa helteisen ilman innoittamana viiden kilometrin lenkin ja askel kulki. Tuntui kuin olisi löytynyt pitkään kadoksissa ollut oikea asento ja oikea rytmi. Tiedättehän sen tunteen, kun sitä vain kaatuu eteenpäin ja jalat rullaavat alla kevyesti. Ylämäessä tekniikka ei vielä auta, vaan hapenottokyvyn rajat tulevat nopeasti vastaan. Tasaisella ja alamäessä juoksu sujui kuitenkin rennosti.
Positiivisen kokemuksen kannustamana puin tänäänkin shortsit jalkaan ja päätin kokeilla perinteistä kevättestiäni: jos kymppi menee jokseenkin kevyesti alle tunnissa, olen normikunnossa ja annan itselleni luvan ilmoittautua johonkin tapahtumaan, jos siltä alkaa tuntua.
Alku sujui kevyesti ja keskivauhti pysytteli mukavasti alle kuudessa minuutissa. Myönnetään, myötätuuli auttoi, mutta toisaalta tiesin sen olevan paluumatkalla vastainen. Lenkilläni on kilometrin mittainen ylämäki, ja laskin että jos mäen laella keskivauhti on vielä kuudessa minuutissa tai vain muutaman sekunnin sen päälle, minulla on kaikki mahdollisuudet onnistua. Mäkeä jatkui ja jatkui, ja keskivauhti alkoi pudota uhkaavasti.
Saavutin huipun, ja kello näytti edelleen kuutta minuuttia, mutta sitten iski navakka vastatuuli, hiekkaa lensi silmiin ja suuhun. Tasaisellakin vauhti alkoi hiipua. Tunnen reitin joka mäen ja mutkan, ja tiesin pelastavan jyrkän alamäen olevan tulossa. Sain pidettyä siihen saakka vauhdin kuudessa minuutissa, joten olin edelleen tavoitteessa kiinni. Alamäessä rullasin kevyesti, vauhti kiihtyi, ja tiesin tästä alkaen myötämäkeä olevan enemmän kuin vastaista.
Asfalttiosuuden alkaessa olin edelleen aikataulussa. Kesämökkiliikenne virtasi, ja mietin joka kerta, mitä tapahtuisi, jos juuri minun kohdallani joku tunari kirjoittaisi tekstiviestiä ja auto ajautuisi pientareelle. Ehtisinkö loikata sivuun?
Selvisin kunnialla maantieosuudesta ja keskiaika oli painunut jo viisi sekuntia alle kuuden minuutin. Vielä pari rankkaa mäkeä, viimeinen lasku ja loppukiri. Ja kun kymmenen kilometriä tuli täyteen pysäytin kellon: 58.45.
Uudet housut eivät ainoastaan istu vaan myös juoksevat. Tätä ostosta ei tarvitse katua, vaikka jouduinkin näistä maksamaan kaksi euroa.

Mitali tuli taas kerran

Jos joku kysyy, miten juoksu meni, vastaan että mitali tuli.  

Voiko koko reitti olla pelkkää nousua, jos lähtö ja maali ovat samassa paikassa? Tiedän, että se on maantieteellinen mahdottomuus, mutta siltä Kuhmon maratonin reitti tuntuu. Tästä taulukosta voi nähdä syyn. Alempi käyrä kuvaa reitin profiilia ja siitä voi nähdä, että reitillä on paljon pitkiä nousuja ja laskut taas ovat lyhyitä. Nousu vie sopivasti voimat ja nostaa sykkeen eikä lyhyestä alamäestä ehdi hyötyä. Juoksin vain kympin, mutta maratonilla samat ylämäet mennään neljään kertaan. Kannattaisikohan järjestäjien harkita kiertosuunnan vaihtamista?

Tämä on tietenkin selittelyä siitä, että en päässyt sellaiseen tulokseen, johon olisi pitänyt pystyä. Sykkeen nousuun ja vauhdin puuttumiseen oli kyllä toinenkin syy. Takana oli kaksi viikkoa liikaa työtä ja liian vähän unta, joten lähtöpaikalla päätä särki.
Oma vika oli se, että lähdin liikkeelle liian nopeasti. Aluksi nimittäin kierrettiin urheilukenttä, ja sen hyvä juoksurata innosti ottamaan vauhtia. Syke kohosi jo ensimmäisen puolen kilometrin aikana aivan liian korkealle.
Tiesin, että mitään kympin ennätystä ei kannata lähteä tavoittelemaan. Arvelin pystyväni juoksemaan 5.30 kilometrivauhdilla ja kun ensimmäinen kilometri oli mennyt aikaan 5.20, pysyin tavoitteessa aina ensimmäiseen jyrkkään ylämäkeen asti. Keskinopeus alkoi jäädä tavoitteesta sekunti sekunnilta. Pitkät loivat ylämäet verottivat vauhtia, hitain kilometri meni aikaan 5.55. Silläkin vauhdilla ohitin yhden uupuneen kanssakilpailijan, mutta itseäni en pystynyt voittamaan. Viimeisellä kilometrillä en enää säästellyt, ja kun se meni aikaan 5.12 sain keskiarvoksi sentään 5.40. Sillä ajalla maraton menisi juuri alle neljän tunnin. Minulle olisi kuitenkin ollut turha tulla maalissa ehdottamaan lähtöä vielä kolmelle kierrokselle.
Jotkut vain jaksoivat, kolme parasta juoksi kympin raskaalla radalla kohtalaisen lämpimässä kelissä alle 36 minuutin. Omaan juoksuuni en ollut tyyväinen, vaikka en viimeiseksi jäänytkään. yritin muistaa, että olin kuitenkin parempi kuin ne tuhannet miehet, jotka eivät osallistuneet lainkaan.
Ilmapiiri oli rento, ja järjestelyt toimivat hyvin. Kaksi puutetta kuitenkin ilmeni. Hiukan epäselvässä risteyskohdassa edelläni juokseva lähti väärään suuntaan. Opastajia risteyksessä kyllä oli, mutta he juttelivat keskenään ja seisoivat väärässä kohdassa. Kanssakilpailijalle kertyi muutama ylimääräinen metri ja ainakin kymmenen sekunnin menetys ennen kuin häntä herättiin opastamaan.
Toinen huomautus menee maalitarjoilulle. Sitä ei ollut lainkaan. Maratonin huoltopisteeltä sai käydä ottamassa banaania ja rusinoita ja urheilujuomaa. Edellisellä kerralla kaksi vuotta sitten maalissa odotti oivallinen herkkupussi, jonka paikallinen K-kauppias oli lahjoittanut. Ei juoksu silloinkaan hyvin mennyt kovan helteen vuoksi, mutta tuollainen pieni ele jätti tapahtumasta paljon mukavamman muiston. Kehittäkääpä siis kuhmolaiset hyvää juoksutapahtumaanne vielä lisää!

Työ haittaa harrastusta

Kaksi viikkoa kuluu taas karhujen mailla. Olen kovasti odottanut sellaista kirittäjäksi, mutta vielä toistaiseksi niitä on pitänyt mennä kuvaamaan itärajan tuntumaan. 

Jompikumpi lukijoistani on ehkä ihmetellyt blogipäivitysten puuttumista. Kävisikö selitykseksi se, että teen kahden viikon ajan työpäiviä, jotka alkavat aamukahdeksalta ja päättyvät joskus vasta lähempänä puoltayötä.
Festivaalityön aikana ei juuri ehdi edes juosta saati sitten kirjoittaa siitä. Aamun varhaisina tunteina olen ehtinyt tehdä muutamia lyhyitä lenkkejä pysyäkseni edes jonkinmoisessa kunnossa. Sunnuntaina saattaa olla juuri sen verran väljempi aikataulu, että ennätän kymmenen kilometrin lenkille. Harmillista etenkin kun pitäisi päästä kokeilemaan uusia kenkiä. Jalkinevalikoima täydentyi taas yksillä Adidaksilla, joiden ihmeellinen joustopohja aivan varmasti siivittää minut aivan uusiin ennätyksiin. Odottakaapa vain, pian minut ostetaan Turkin maajoukkueeseen.
Olin kylläkin jo päättänyt, että nykyinen kenkävalikoima riittää loppuiäksi, mutta kun Ideapark-juoksusta voitettu lahjakortti piti johonkin käyttää, niin lankesin taas uskomaan kenkävalmistajan suuria lupauksia. Onneksi kevään kenkämallistoa sentään myytiin puoleen hintaan. Se on harrastajan etu, mutta muuten aivan käsittämätöntä. Vaatteiden muoti muuttuu nopeasti, mutta eiväthän ne juoksukengät mihinkään vanhene. Mutta olkaamme kiitollisia valmistajien kvartaaliajattelusta. Olen ollut huomaavinani, että vähänkään pitempään harrastaneet eivät koskaan joudu ostamaan normaalihintaisia kenkiä, vaan tietävät niitten aina tulevan pikaisesti alennusmyyntiin.
Harvaksi jäävä juoksutahti ei sinänsä haittaa. Olen jo ehtinyt huomata kuntoni kasvavan parhaiten kun palautumisaikaa on riittävästi. En ole vielä ehtinyt edes paikalliselle urheilukentälle. Täällä on nimittäin erinomainen juoksurata vapaasti käytettävissä. Viime kesänä kokeilin siellä lyhyitä matkoja ja ajatuksena oli mennä radalle testaamaan 12 minuutin juoksukuntoa. Sunnuntaina voisin ehtiä, mutta silloin siellä on vuosittainen harrasteautonäyttely.
Paikalliseen viikon kuluttua järjestettävään juoksutapahtumaankaan en taida ehtiä töiden vuoksi. Toissa vuonna ilmoittauduin paikalliselle puolimaratonille. Viime hetkellä jänistin ja vaihdoin sen kymppiin. Arvelin etten kahden viikon työputken jälkeen jaksaisi juosta 21 kilometriä, vaikka lämpöä oli vain 30 astetta.

Vanheneminen vaikutti välittömästi

Kissa tarjoaa omistajalleen monipuolista liikuntaa.

Käsitys, jonka mukaan kissa ei tarjoaisi isännälleen liikuntaa, on aivan väärä. Eilen kuvassa näkyvä roikale oli tiirikoinut tarhansa portin auki eikä kissaa näkynyt missään. Ei auttanut muu kuin lähteä kiertelemään peltoja, teitä, niittyjä, metsikköä ja rantaa. Ei jälkeäkään. Kuljin ja huhuilin, ja kilometrejä kertyi.
Se saattoi olla juuri sopiva lämmittely, kun lähdin ensimmäiselle juoksulenkille uudessa ikäsarjassa. Päätin tehdä perinteisen (jo vuodesta 2015) kevätkuntotestini: jos 10 kilometriä menee vaivattomasti alle tunnissa, olen talven jäljiltä sellaisessa kunnossa, että voin tähdätä johonkin alkukesän tapahtumaan.
Olosuhteet olivat ihanteelliset. Ilma oli viileä, ei satanut, tie oli jo kuiva. Koko viikkona en kuitenkaan ollut ehtinyt juosta ja edellisen viikonlopun kilometritkin olivat huonossa säässä jääneet olemattoman vähäisiksi.
Muutaman sadan metrin lämmittely, sen jälkeen odotin sykkeen laskevan, ja sitten liikkeelle. Päätin etten välitä sykkeestä, vaan pidän nopeuden tasaisesti kuuden minuutin kilometrivauhdissa. Juokseminen tuntui pitkästä aikaa mukavalta, hitaasti juokseminen ja sykkeen tarkkailu kun on jostain syystä raskaamman tuntuista kuin kohtalaisella vauhdilla eteneminen.
Ensimmäisten kilometrien jälkeen olin sopivasti edellä tavoitteesta. Alkoi lenkkini raskain osuus, sillä neljän kilometrin jälkeen on kaksi kilometriä lähes pelkkää nousua. Keskivauhti hiipui, mutta laskin sen riittävän, jos se ei nouse muutamaa sekuntia enempää yli kuuden minuutin. Ja kuuden kilometrin jälkeen oli taas jo hiukan alamäkiäkin. Pisin alamäkiosuus reitilläni alkaa seitsemän kilometrin kohdalla ja kun siinä vaiheessa keskinopeus oli vain muutaman sekunnin jäljellä tavoitteesta, tiesin pääseväni alle tunnin.
Pitkä alamäki asfalttitietä vei keskinopeuden alle kuuteen minuuttiin, ja vaikka viimeisillä kilometreillä oli nousuakin, loppuaika kymmenen kilometrin jälkeen oli 59 minuuttia. Olisin toki päässyt nopeamminkin, mutta ajatuksena oli, etten missään vaiheessa kävisi maksimisykkeen lähellä. Pienen hengähdystauon jälkeen aloin selata Polarin tietoja. Erityisellä kiinnostuksella odotin juoksuindeksiä, joka ei harvojen kevätjuoksujen aikana ollut noussut. Kun lukemat tulivat esiin, koin hetkellisen tyytyväisyyden tunteen: nousua oli neljä pykälää, ja tämä lukema tarkoitti Polarin taulukoiden mukaan parasta mahdollista tulosta. Näytössä todellakin luki "huippu".
Mahtavaa! Kannatti ikääntyä, sillä positiivinen vaikutus tuntui välittömästi. Suosittelen kaikille vanhenemista.
Tuloksen paraneminen saattoi johtua myös kissan kirittämisavusta. Kävelykierrokset vaihtelevassa maastossa olivat ilmeisesti lämmittäneet jalat juuri sopivaan kuntoon. Ei siis kannattanut olla kissalle kiukkuinen ylimääräisestä verryttelystä. Aamupäivällä olin kyllä ollut vähällä vihastua siinä vaiheessa, kun palasin turhalta etsintäretkeltä kotiin ja kissa tuli vaatehuonesta unisen näköisenä ja haukotellen. Se oli nukkunut makeasti sisällä koko ajan. Tämä oli jo toinen kerta, kun lankesin perinteiseen vaatehuoneharhautukseen.

Kunto tutkinnassa

Lenkki keskeytyi ensimmäisten sinivuokkojen kuvaamista varten. Ovat ne vain niin herkkiä. 

Kura lätisee jalkojen alla, kosteassa metsikössä soi huumaava viserrys, aurinko kohottaa jo hien otsalle. Maisema on muuttunut talven aikana, mäenharjanteelle on kohonnut talo, myytävänä olleessa hauskannäköisessä mökissä näyttää nyt olevan uudet asukkaat, pitkän suoran varrella on tehty avohakkuita niin ettei maisemaa tahdo tunnistaa. Ja mikä oudointa, tie oli muuttunut talven aikana niin, että ylämäet olivat huomattavasti pidempiä ja jyrkempiä kuin syksyllä.
Pääsin sunnuntaina pitkästä aikaa tavalliselle reitilleni juoksemaan kymmenen kilometrin lenkkiä. Aikaisempina vuosina sinne ei ole tähän aikaan ollut vielä mitään asiaa. Nyt kuraa oli enää varjoisissa rinteissä.
Tästä alkoi oikea juoksukausi, tai alkaa, jos terveydentila antaa myöten. Lähestyvä tasavuosimerkkipäivä sai minut hakeutumaan tarkastuksiin aivan varmuuden vuoksi. Toinen syy oli siinä, että sykekäyrä on ajoittain sellainen, ettei sitä voisi käyttää edes sahan mallina, koska piikit olisivat aivan liian pitkät. Tähän mennessä on tehty useita verikokeita ja kaikki on ollut normaalia. Lääkjärintarkastuksessa ei ilmennyt mitään erityistä. Myöhemmin tällä viikolla asennetaan vielä laitteet, jotka mittailevat sydämen toimintaa vuorokauden ajan, ja sen jälkeen käväisen vielä kardiologin vastaanotolla. Jos mitään ei ole vialla, lenkin väliin jättämistä ei voi perustella enää millään.
Tämäkin meni oikeastaan väärässä järjestyksessä. Ensin olisi tietenkin pitänyt tutkia ja juosta sitten maraton, minä tietenkin säntäsin ensin maratonille enkä käynyt sen jälkeenkään tarkastuksessa kun kerran jokseenkin ehjänä selvisin.

Kohti uutta juoksukautta

Vanhan vuoden liekkien hiljalleen hiipuessa on aika haaveilla uudesta juoksukaudesta.  

Maratonin paras vaihe ei ole kymmenen, ei kahdenkymmenen eikä varsinkaan kolmenkymmen kilometrin kohdalla. Se on täsmälleen nollan kilometrin kohdassa. Lähtöä odottaessa kaikki on vielä mahdollista: oma ennätys, sijoituksen paraneminen, jalkojen kestäminen, ehkä jonkun kilpakumppanin uljas ohitus loppukirissä.
Koko juoksukausikin on parhaimmillaan juuri nyt, kun ulkona on pimeää, kylmää ja liukasta. Nyt voi vapaasti suunnitella ja haaveilla. Mitä kaikkea edessä onkaan? Jos omat ennätykset eivät ehkä paranekaan, tulossa on kuitenkin juoksuja keväisessä luonnossa, kesäaamun usvaisessa hämärässä, elokuisessa illassa suuren punertavan kuun kohotessa tuleentuneen viljapellon ylle.
Uudet juoksukengätkin voisi hankkia pitkällisen harkinnan ja erilaisiin testeihin perehtymisen jälkeen. Kilpailuja pitää verrata, lukea kokemuksia niistä, pohtia mitkä sopisivat parhaiten omaan aikatauluun. Ja kuka tietää, ehkä se kymppi nyt aivan yllättäen meneekin alle 50 minuutin.

Kävin juuri äsken lyhyellä lenkillä ja hankkiuduin valottomalle pikkutielle. Lunta on maassa sen verran, että näin juuri ja juuri kuusten välistä hahmottuvan uran. Pysähdyin katsomaan kirkkaalle taivaalle ja nautin näystä, joka nykyisen valosaasteen aikana on harvinainen. Tähtiä, tähtiä loputtomiin, niin paljon, että mieleen alkoivat väkisinkin kohota ajatukset omasta pienuudesta äärettömän maailmankaikkeuden keskellä. 

Talviselle tähtitaivaalle ei ole hyvä tuijottaa liian kauan. Ajatukset kaiken turhuudesta voivat unohtua piankin, mutta tässä iässä niskan kipeytyminen saattaa vaivata vielä monta päivää.  

Jatkoin verkalleen matkaa kohti pimeän tien päässä häämöttävien talojen jouluvaloja, kohti kevättä, kohti uutta juoksukautta.

Pimeyden ytimessä

Valaistu polku joulukuun pimeydessä houkuttelee juoksemaan. 

Kuuden jälkeen sade taukosi ja pian olin jo Keskuspuistossa. Taivaalla ajelehtivat pilvet hohtivat kaupungin valoista, korkeuteen kurottuvien mustien oksien välistä näkyi jo muutama himmeä tähti, pisarat kimalsivat vielä kuusten neulasissa ja lätäköt heijastivat lamppujen valoa.
Siis mitä sopivin juoksuympäristö suomalaiselle. Eurooppalaiselle lenkkeilijälle tällainen ympäristö voisi olla kauhistus. Kuten jo vanhat sadut todistavat, muualla metsä koettiin vaarallisena, henkiolentojen ja petojen paikkana. Lapsia varoitettiin menemästä metsään, jossa oli lapsia syövä noita ja isoäideillä herkutteleva susi.
Suomalaiselle metsä on aina ollut turvapaikka. Sinne on voitu paeta vihollista, sieltä on saatu elanto, se on tarjonnut rakennusaineet taloille. Jopa helsinkiläisessä hipsterissäkin elää edelleen unelma paosta Impivaaraan.
Eurooppalaisille metsä oli vieras ja pelottava, kuten sota-aikanakin huomattiin. Muuten niin pystyvät saksalaiset olivat pulassa kun joutuivat valottomaan suomalaiseen metsään.
No, enpähän minäkään juossut oikeasti pimeässä metsässä. Sellaisessa olen tainnut viettää yötä viimeksi RUK:n loppusodassa. Pysyin valaistuilla reiteillä enkä lähtenyt siltä haarautuville poluille, niin kiehtovaa kuin olisikin ollut sukeltaa metsän pehmeään mustuuteen ja jättää koko maailma taakse.
Viiden kilometrin jälkeen aloin nähdä metsän pimeydessä pieniä lepattavia liekkejä. Ei, ne eivät olleet väsymyksen aiheuttamia hallusinaatioita eivätkä tarujen virvatulia. Olin tullut lemmikkieläinten hautausmaan kohdalle. Aivan kuten oikeillakin hautausmailla, täällä palavat kynttilät ystävien muistolle. Tämä paikka on lenkkipolun vierellä kuin muistutus siitä, että elämän tosiasioita ei pääse pakenemaan juoksemallakaan.
Käännyin takaisin, sillä tähän kohtaan on lähtöpaikastani viisi kilometriä ja olin päättänyt juosta kympin ensimmäisen kerran pettymysten maratonin jälkeen. Paluumatka meni yhtä kevyesti, en yrittänyt pitää erityistä vauhtia, juoksin sen mukaan, mikä tuntui hyvältä.
Tämän kokemuksen jälkeen päätin, että nyt on pidettävä kiinni juoksemisesta ja tehtävä enemmän pitkiä ja hitaita lenkkejä. Juuri tämän päivän Hesarissa kerrottiin, miten nopeasti harjoittelutauko heikentää kuntoa ja miten helposti ihminen taantuu ns. sohvaperunatasolle.
Sykemittaria en käyttänyt, pelkäsin tulosten olevan lannistavia. Tärkeintä on, että nyt juoksun jälkeen tuntui mukavalta. Olin tavoittanut jotain siitä, minkä vuoksi aikanaan aloin juosta.