Pimeyden ytimessä

Valaistu polku joulukuun pimeydessä houkuttelee juoksemaan. 

Kuuden jälkeen sade taukosi ja pian olin jo Keskuspuistossa. Taivaalla ajelehtivat pilvet hohtivat kaupungin valoista, korkeuteen kurottuvien mustien oksien välistä näkyi jo muutama himmeä tähti, pisarat kimalsivat vielä kuusten neulasissa ja lätäköt heijastivat lamppujen valoa.
Siis mitä sopivin juoksuympäristö suomalaiselle. Eurooppalaiselle lenkkeilijälle tällainen ympäristö voisi olla kauhistus. Kuten jo vanhat sadut todistavat, muualla metsä koettiin vaarallisena, henkiolentojen ja petojen paikkana. Lapsia varoitettiin menemästä metsään, jossa oli lapsia syövä noita ja isoäideillä herkutteleva susi.
Suomalaiselle metsä on aina ollut turvapaikka. Sinne on voitu paeta vihollista, sieltä on saatu elanto, se on tarjonnut rakennusaineet taloille. Jopa helsinkiläisessä hipsterissäkin elää edelleen unelma paosta Impivaaraan.
Eurooppalaisille metsä oli vieras ja pelottava, kuten sota-aikanakin huomattiin. Muuten niin pystyvät saksalaiset olivat pulassa kun joutuivat valottomaan suomalaiseen metsään.
No, enpähän minäkään juossut oikeasti pimeässä metsässä. Sellaisessa olen tainnut viettää yötä viimeksi RUK:n loppusodassa. Pysyin valaistuilla reiteillä enkä lähtenyt siltä haarautuville poluille, niin kiehtovaa kuin olisikin ollut sukeltaa metsän pehmeään mustuuteen ja jättää koko maailma taakse.
Viiden kilometrin jälkeen aloin nähdä metsän pimeydessä pieniä lepattavia liekkejä. Ei, ne eivät olleet väsymyksen aiheuttamia hallusinaatioita eivätkä tarujen virvatulia. Olin tullut lemmikkieläinten hautausmaan kohdalle. Aivan kuten oikeillakin hautausmailla, täällä palavat kynttilät ystävien muistolle. Tämä paikka on lenkkipolun vierellä kuin muistutus siitä, että elämän tosiasioita ei pääse pakenemaan juoksemallakaan.
Käännyin takaisin, sillä tähän kohtaan on lähtöpaikastani viisi kilometriä ja olin päättänyt juosta kympin ensimmäisen kerran pettymysten maratonin jälkeen. Paluumatka meni yhtä kevyesti, en yrittänyt pitää erityistä vauhtia, juoksin sen mukaan, mikä tuntui hyvältä.
Tämän kokemuksen jälkeen päätin, että nyt on pidettävä kiinni juoksemisesta ja tehtävä enemmän pitkiä ja hitaita lenkkejä. Juuri tämän päivän Hesarissa kerrottiin, miten nopeasti harjoittelutauko heikentää kuntoa ja miten helposti ihminen taantuu ns. sohvaperunatasolle.
Sykemittaria en käyttänyt, pelkäsin tulosten olevan lannistavia. Tärkeintä on, että nyt juoksun jälkeen tuntui mukavalta. Olin tavoittanut jotain siitä, minkä vuoksi aikanaan aloin juosta.