Juoksemalla kartalle

Kuusia, lunta, peltoa, etäisyydessä vanha kirkko, jonka kellot kumahtelevat harvakseen avaran taivaan alla. Nyt itsenäisyyspäivänä juoksupolkuni on kuraa ja vettä, mutta marraskuisena aamuna se oli mitä suomalaisin.

Kaikki tietävät, että Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle Tukholman olympialaisissa 1912. Harmi, että tieto ei pidä paikkaansa. Fraasin keksi Suomen Urheilulehti vasta vuonna 1939. Kolmen olympiakullan voittaminen kyllä voisi nostaa pienenkin maan kartalle, mutta vuonna 1912 olympialaisten julkisuus ei vain ollut läheskään sellainen kuin nykymaailmassa.
Oma osansa juoksulla kuitenkin on kansallisen identiteetin muodostumisessa. Ajatelkaapa vaikka mielikuvaa Keniasta. Mitä siitä tulee ensimmäiseksi mieleen? Maailman parhaat maratoonarit. Entä mitä tulee mieleen toiseksi? Ei mitään. Vielä globaalina digiaikanakin jonkin etäisen maan kuva saattaa muodostua näinkin vähäisistä tekijöistä.
Juoksulla on kansallista merkitystä, sillä Suomea juostiin kyllä maailmankartalle itsenäisyyden alkuvuosina. Paavo Nurmi ja Ville Ritola tekivät ainakin Yhdysvalloissa Suomea tunnetuksi, eikä Berliinin olympialaisten 10 000 metrin juoksun palkintojenjaossa Suomea voinut olla huomaamatta. Korokkeelle ei silloin mahtunut muiden maiden edustajia lainkaan. Eri asia on, oliko urheilemalla hankitusta maineesta Suomelle mitään hyötyä maailmanpolitiikan suurten tekijöiden alkaessa jakaa Eurooppaa uudelleen.
Kahtia revenneessä nuoressa valtiossa juoksulla oli varmasti oma yhtenäistä identiteettiä luova merkityksensä. Urheilu kuitenkin myös jakoi kansaa. Hannes Kolehmainenkin joutui riitojen keskelle. Hän osallistui 1920 Antwerpenin olympialaisiin, joita Työväen Urheiluliitto boikotoi. Työläisurheilijasta tulikin valkoisen Suomen sankari.
Sotienjälkeisten ikäluokkien mielenmaisemaan on lähtemättömästi kaivertunut Lasse Virénin kaatuminen, nousu ja voitto maailmanennätysajalla. Münchenin vuoden 1972 olympialaisten yli-inhimillisellä suorituksella on ollut oma osansa suomalaisuuden muovautumisessa. Uskoimme pystyvämme nousemaan vaikeuksien kautta menestykseen. Todellisuus ei tietysti mennyt ihan niin, pikemminkin niin talouselämässä kuin urheilussakin on sittemmin nähty tarinoita, joissa edetään menestyksestä vaikeuksiin. Juuri tällä hetkellä Suomi on kaatumassa Virénin tavoin eikä kukaan tiedä, nouseeko se vielä.
Pitkänmatkan juoksussa on kuitenkin se hyvä puoli, että matkaa riittää. Pienet kivut ja kaatumiset eivät välttämättä pilaa koko juoksua. Muut voi vielä saada kiinni. Paitsi jos ne ovat kenialaisia. Kaikesta huolimatta uskon, että Suomi vielä nousee radan pinnasta, jatkaa juoksuaan, unohtaa kivun ja muistaa selvinneensä pahemmistakin paikoista.