Vastatuulessa

Supernova Sequence Boost näyttää parhaat puolensa vauhdin lisääntyessä.

Tielle osuva valoisa läikkä kiitää eteenpäin taivaalla purjehtivien pilvien vauhdissa, tuuli humisee, vesipullon suulta kuuluu vihellys ilmavirran osuessa siihen, etäältä kuuluu hälytysajoneuvon huuto, tielle lentelee oksia, kokonainen postilaatikkorivi on kaatunut puuskassa, puut tien vierellä taipuvat ylitseni, ja kun siirryn suojattoman peltoaukean kohdalle, en enää tahdo päästä eteenpäin vaan juoksen lähes paikallani etukumarassa.
Suunnitelma pitkästä lenkistä on pakko vaihtaa ja käännyn takaisin. Tulipa kuitenkin uusi kokemus. Lauantaista myrskyä vastaavassa tuulessa en ollut koskaan ennen juossut.
Allani olivat jälleen kerran Adidaksen Supernova Sequence Boost -kengät, joista taitaa tulla suosikkini. Valmistajille voisi kylläkin suositella lyhyempien nimien keksimistä, menestyväthän tohvelitkin erinomaisesti ytimekkäällä Reino-nimellä. Hankin ne taannoin Ideapark-juoksun arvonnassa voittamallani lahjakortilla, vaikka tiesin omistavani kenkiä vähintään riittävästi. Supernova Boost kuitenkin kiinnosti, olin lukenut niistä kehuvan arvion saksalaisesta juoksulehdestä ja ominaisuudet vaikuttivat itselleni sopivilta.
Alku oli kuitenkin pettymys. Kengät olivat jotenkin jäykät, tuntuivat hankaavan ja painavan, eikä kimmoisasta pohjasta ollut erityistä hyötyä peruslenkeillä. Pohja oli kyllä riittävän tukeva omalle jalalleni ja tukikin oli sopivan vahvuinen.
Muutaman lenkin jälkeen tilanne muuttui. Kokeilin lyhyellä lenkillä hiukan nopeampaa vauhtia, ja nythän nämä olivat kuin eri kengät. Kun jalka iskeytyi maahan sopivalla vauhdilla, kantapään alla tuntui olevan kuin pieni jousi, joka antoi menoon lisää vauhtia. Uutuudenjäykkyyskin alkoi olla poissa ja jalkineet alkoivat istua ihanteellisella tavalla.
Kunpa vielä keksittäisiin kenkä, joka parantaa hapenottokykyä. Siitä oma juoksuvauhtini kuitenkin on kiinni, millään juoksutekniikan kohentamisella en pysty olennaisesti parantamaan tuloksiani.
Harjoittelukaan ei ole tosin ollut niin aktiivista kuin pitäisi. Olympialaisia en voi syyttää, kiinnostavat juoksutapahtumat tulivat öiseen aikaan, joten niitten seuraaminen ei vienyt aikaani. Sattumalta valvoin sadan metrin finaalin aikana ja se olikin ainoa kokonaan näkemäni olympiajuoksu. Maratonin loppuvaiheet sentään seurasin. Ilahduttavaa oli huomata, että kenialaisten ylivalta ei ole aivan toivoton, vaan amerikkalainen pinnisteli hienosti kolmanneksi.
Suomalaista juoksumenestystä saadaan vielä odottaa. Ehkä Alisa Vainio tai joku muu vielä näyttää, ettei suomalainen kestävyysjuoksumenestys ole komean historian varassa.
Onneksi Suomella on kuitenkin kaikkien aikojen menestynein urheilija edes fiktion puolella. Yleisradio ilahdutti olympialaisten masentamia penkkiurheilijoita lähettämällä uusintana kuunnelman Elmosta. Yksi Elmon unohtumattomista suorituksista on olympialaisten sadan metrin finaali, jossa hän kaatuu 30 metrin kohdalla, nousee ylös, ottaa muut kiinni, voittaa ja tekee samalla uuden maailmanennätyksen. Juhani Peltosen kuolematon kuunnelma kannattaa kuunnella sekä Elmon että taiturillisten urheiluselostajien vuoksi. Elmo löytyy vielä muutaman viikon ajan Ylen Areenasta. Tässä linkki kuunnelmaan: http://areena.yle.fi/1-1585816

Juoksemalla kartalle

Kuusia, lunta, peltoa, etäisyydessä vanha kirkko, jonka kellot kumahtelevat harvakseen avaran taivaan alla. Nyt itsenäisyyspäivänä juoksupolkuni on kuraa ja vettä, mutta marraskuisena aamuna se oli mitä suomalaisin.

Kaikki tietävät, että Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle Tukholman olympialaisissa 1912. Harmi, että tieto ei pidä paikkaansa. Fraasin keksi Suomen Urheilulehti vasta vuonna 1939. Kolmen olympiakullan voittaminen kyllä voisi nostaa pienenkin maan kartalle, mutta vuonna 1912 olympialaisten julkisuus ei vain ollut läheskään sellainen kuin nykymaailmassa.
Oma osansa juoksulla kuitenkin on kansallisen identiteetin muodostumisessa. Ajatelkaapa vaikka mielikuvaa Keniasta. Mitä siitä tulee ensimmäiseksi mieleen? Maailman parhaat maratoonarit. Entä mitä tulee mieleen toiseksi? Ei mitään. Vielä globaalina digiaikanakin jonkin etäisen maan kuva saattaa muodostua näinkin vähäisistä tekijöistä.
Juoksulla on kansallista merkitystä, sillä Suomea juostiin kyllä maailmankartalle itsenäisyyden alkuvuosina. Paavo Nurmi ja Ville Ritola tekivät ainakin Yhdysvalloissa Suomea tunnetuksi, eikä Berliinin olympialaisten 10 000 metrin juoksun palkintojenjaossa Suomea voinut olla huomaamatta. Korokkeelle ei silloin mahtunut muiden maiden edustajia lainkaan. Eri asia on, oliko urheilemalla hankitusta maineesta Suomelle mitään hyötyä maailmanpolitiikan suurten tekijöiden alkaessa jakaa Eurooppaa uudelleen.
Kahtia revenneessä nuoressa valtiossa juoksulla oli varmasti oma yhtenäistä identiteettiä luova merkityksensä. Urheilu kuitenkin myös jakoi kansaa. Hannes Kolehmainenkin joutui riitojen keskelle. Hän osallistui 1920 Antwerpenin olympialaisiin, joita Työväen Urheiluliitto boikotoi. Työläisurheilijasta tulikin valkoisen Suomen sankari.
Sotienjälkeisten ikäluokkien mielenmaisemaan on lähtemättömästi kaivertunut Lasse Virénin kaatuminen, nousu ja voitto maailmanennätysajalla. Münchenin vuoden 1972 olympialaisten yli-inhimillisellä suorituksella on ollut oma osansa suomalaisuuden muovautumisessa. Uskoimme pystyvämme nousemaan vaikeuksien kautta menestykseen. Todellisuus ei tietysti mennyt ihan niin, pikemminkin niin talouselämässä kuin urheilussakin on sittemmin nähty tarinoita, joissa edetään menestyksestä vaikeuksiin. Juuri tällä hetkellä Suomi on kaatumassa Virénin tavoin eikä kukaan tiedä, nouseeko se vielä.
Pitkänmatkan juoksussa on kuitenkin se hyvä puoli, että matkaa riittää. Pienet kivut ja kaatumiset eivät välttämättä pilaa koko juoksua. Muut voi vielä saada kiinni. Paitsi jos ne ovat kenialaisia. Kaikesta huolimatta uskon, että Suomi vielä nousee radan pinnasta, jatkaa juoksuaan, unohtaa kivun ja muistaa selvinneensä pahemmistakin paikoista.