Ideaparkjuoksu - paljon kehuja ja yksi moite

Ideaparkjuoksun lilanväristä paitaa kehtaa käyttää. 

Kartanoita, maataloja, kukkivia omenapuita, pihlajien tuoksuvia kukkapilviä, hevosia laitumella, ruohottunut järvi... Ideapark-juoksun reitin jälkipuolisko kulki mitä ihastuttavimmassa vanhassa maalaismaisemassa. Olisin nauttinut siitä vielä enemmän, jos ranteessa oleva kello ei olisi paljastanut, miten paljon olin jäljessä aikatavoitteesta.
Olin harjoitellut aivan liian vähän, tiesin hyvin, etten ole vielä minkäänlaisessa kunnossa. Vielä liikkeelle lähdettäessä pohdin millaisen tavoitteen ottaisin. Mutta kun heti alussa oli alamäki ja juoksu tuntui aivan kevyeltä ja edessä näkyi kahden tunnin jänis, päätin ottaa riskin. Lähtisin tavoittelemaan kahden tunnin alitusta. Tavoitteesta voisi matkalla luopua, mutta jos heti alun ottaisi verkkaisesti, kahden tunnin alittamiseen ei olisi mitään mahdollisuuksia.
Ruuhkassa oli pakko ohitella, ensimmäistä laskua seurasi tietenkin nousu, mutta juoksu sujui, ja ensimmäisen kilometrin täyttyessä olin vain pari sekuntia jäljessä tavoiteajasta. Olin liikkeellä kevyimmillä Adidaksen kengilläni ja juuri asfaltilla ne tuntuivat suorastaan antavan lisää vauhtia. Seuraavassa alamäessä pääsin jo tavoitevauhtiin. Ja kolmen kilometrin kohdalla olin pari sekuntia edellä. Minä yllättäisin kaikki, itsenikin.
Seuraavat kilometrit pysyin tasaisen välimatkan päässä kahden tunnin jäniksestä, jonka vihreä ilmapallo keikkui vain muutaman kymmenen metrin päässä. Mutta sitten alkoi nousu kohti kirkonkylää, ja urheilukentälle poiketessa tunsin miten askel alkoi painaa. Oli pakko keventää, muuten saattaisin hyytyä kokonaan, matkaa oli sentään jäljellä vielä 14 kilometriä. Voisinhan minä taas lisätä vauhtia myöhemmin, uskottelin itselleni. Katsoin kelloa, keskivauhti oli jo kymmenen sekuntia jäljessä tavoitteesta.
Pahimmat mäet olivat takana ja lisäsin hiukan vauhtia. Oikealle jäi Hakkarin kartano, jonka ravintolassa muuten saa kesäaikana maakunnan parhaita lounaita historiallisessa ympäristössä, silta vei yli Kuokkalankosken, jossa vesi virtasi kovin ruskeana, nousua kohti keskiaikaista kirkkoa, sitten vielä rautatien ylittävälle sillalle, ja lopulta alamäkeä. Se ei enää auttanut, nousu oli siirtänyt tavoitteen niin kauaksi, että kahden tunnin alittamisesta oli enää turha haaveilla. Sen myöntäminen oli itse asiassa vapauttavaa. Nyt juoksisin vain itseäni vastaan. Paitsi tuon sadan metrin päässä juoksevan keltapaitaisen ottaisin vielä kiinni, samoin hänen edellään juoksevan musta-asuisen. Viimeistään loppukirissä näyttäisin niille.
Seurasi koko juoksun hienoin osuus, kun ruohottuneen, lintujen huutoja tulvivan Ahtialanjärven jälkeen käännyttiin soratielle ja Ahtialan kylään. Mikä maalaisidylli, ja aivan lähellä modernia ja kiihkeästi kasvavaa Tamperetta. Jostain syystä juoksukin taas helpottui, maasto oli loivasti kumpuilevaa ja tappavat ylämäet puuttuivat. Ja se keltapaitainen oli yhä lähempänä. Pari kävelemään sortunutta kanssakilpailijaa jäi taakse. No, joku meni kyllä ohitsekin, mutta sitä ei muistella.
Nyt en tarkkaillut enää vauhtia, sillä tavoitteita ei ollut. Jälkikäteen saatoin huomata, että juuri tälle osuudelle ajoittuivat kaikkein hitaimmat kilometrit. Mutta sillä ei ollut enää merkitystä, nyt saatoin nauttia maisemista. Ja nyt aloin jo vakuuttua siitä, että selviäisin kunnialla loppuun. Sekään ei ollut itsestään selvää, tänä keväänä en ollut juossut 16 kilometriä pitempää matkaa. Ja kaiken lisäksi lokakuisella maratonilla mustunut isovarpaan kynsi oli juuri irtoamassa ja voisi aiheuttaa pahan kipeytymisen.
Viimeisellä huoltopisteellä otin vesimukin, en pysähtynyt, kaadoin vettä suuhun ja rinnuksille ja ohitin kaksi juomaan pysähtynyttä, myös sen keltapaitaisen. Joko uskaltaisin aloittaa loppukirin? Ei vielä, päätin lähteä vauhtiin vasta kun 20 kilometriä olisi täynnä. Ja siinä se tuli, lopulta yllättävän äkkiä. Lisäsin vauhtia, ohitin vielä yhden juoksijan, Ideapark oli jo näkyvissä, vielä viimeinen nousu, jossa pääsin yhden kilpailijan ohi, ja sitten maalissa.
Olin tyytyväinen. Kunnes tutkin tuloksia. Oli käynyt juuri kuten tilastoista olin päätellytkin. Uuteen sarjaan siirtyminen vain huonontaisi sijoituksiani. Jätin taakseni 35 miestä, joista yleisestä sarjasta 17 ja nelikympppisten sarjasta 15. Mutta omassa sarjassani en saanut minkäänlaista sijoitusta, vaikka keskimääräinen kilometrivauhti oli ihan kelpo 5.55. Vanhempien sarjoista ovat tavalliset juoksijat karsiutuneet, mukana on enää todellisia harrastajia ja entisiä kilpaurheilijoita. Jotain kertoo se, että Ideaparkjuoksussakin miesten kuusikymppisten sarjan voittaja olisi vielä yleisessäkin sarjassa sijoittunut tuloksellaan kymmenen parhaan joukkoon.
Pari ilonaihetta tulosten tarkastelu sentään antoi. Viimeinen kilometri oli mennyt reilusti alle kahden tunnin alitusta lupaavan vauhdin. Kaiken lisäksi Polar kertoi, että juoksuindeksi oli 47, mikä laskettaisiin erinomaiseksi tulokseksi vielä jos olisin 20 vuotta nuorempi. Ehkä vielä sittenkin pystyn joskus parantamaan Kankaanpäässä juostua omaa puolikkaan ennätystä 1.57.17.
Ideaparkjuoksu oli hieno kokemus, mäkisyydestään huolimatta reitti oli antoisa ja järjestelyt toimivat. Reitin varrella oli paljon kannustajia ja ohjelmaakin oli tarjolla, Hakkarissa ensin mainion nostalginen rautalankabändi aitoine Vox-vahvistimineen, kirkonkylässä haitariryhmä ja myöhemmin vielä yksinäinen klarinetisti.

Mutta sitten se yksi moite. Kun lähtöaika on klo 13, lounasta ei kannata syödä. Klo 15 kahden tunnin juoksun jälkeen ravinnontarvetta alkaa väistämättä olla, ja maalissa odottavan tarjoilun ajatteleminen saa jaksamaan vielä viimeisenkin nousun. Mitalin jälkeen käteen annettiin lupaavan näköinen pussi, ja aloin tutkia sitä toiveikkaasti. Saalis oli laiha. Aterian maittavin anti oli banaani. Sen lisäksi pussissa oli neljä pientä annospakkausta. Ensimmäiseksi söin Dexal-energiageelin, ja se kyllä maistui. Seuraavaksi nautin tuubin, jossa luki Ice Power Cold Gel. Siinä oli kyllä mukava mentolin maku ja se todella tuntui viilentävän oloa nimensä mukaisesti, mutta jotenkin rasvainen olo siitä jäi. Magnesium In -nimistä tuotetta oli aivan pieni määrä, ja sekin maistui lähinnä voiteelta. Viimeiseksi söin tuotteen, jonka nimi oli Compeed. Se oli jokseenkin mauton ja kovin sitkeä.

Ideaparkjuoksun jälkeen tarjottu ateria oli niukka ja osittain mauton.

Vanheneminen vaikutti välittömästi

Kissa tarjoaa omistajalleen monipuolista liikuntaa.

Käsitys, jonka mukaan kissa ei tarjoaisi isännälleen liikuntaa, on aivan väärä. Eilen kuvassa näkyvä roikale oli tiirikoinut tarhansa portin auki eikä kissaa näkynyt missään. Ei auttanut muu kuin lähteä kiertelemään peltoja, teitä, niittyjä, metsikköä ja rantaa. Ei jälkeäkään. Kuljin ja huhuilin, ja kilometrejä kertyi.
Se saattoi olla juuri sopiva lämmittely, kun lähdin ensimmäiselle juoksulenkille uudessa ikäsarjassa. Päätin tehdä perinteisen (jo vuodesta 2015) kevätkuntotestini: jos 10 kilometriä menee vaivattomasti alle tunnissa, olen talven jäljiltä sellaisessa kunnossa, että voin tähdätä johonkin alkukesän tapahtumaan.
Olosuhteet olivat ihanteelliset. Ilma oli viileä, ei satanut, tie oli jo kuiva. Koko viikkona en kuitenkaan ollut ehtinyt juosta ja edellisen viikonlopun kilometritkin olivat huonossa säässä jääneet olemattoman vähäisiksi.
Muutaman sadan metrin lämmittely, sen jälkeen odotin sykkeen laskevan, ja sitten liikkeelle. Päätin etten välitä sykkeestä, vaan pidän nopeuden tasaisesti kuuden minuutin kilometrivauhdissa. Juokseminen tuntui pitkästä aikaa mukavalta, hitaasti juokseminen ja sykkeen tarkkailu kun on jostain syystä raskaamman tuntuista kuin kohtalaisella vauhdilla eteneminen.
Ensimmäisten kilometrien jälkeen olin sopivasti edellä tavoitteesta. Alkoi lenkkini raskain osuus, sillä neljän kilometrin jälkeen on kaksi kilometriä lähes pelkkää nousua. Keskivauhti hiipui, mutta laskin sen riittävän, jos se ei nouse muutamaa sekuntia enempää yli kuuden minuutin. Ja kuuden kilometrin jälkeen oli taas jo hiukan alamäkiäkin. Pisin alamäkiosuus reitilläni alkaa seitsemän kilometrin kohdalla ja kun siinä vaiheessa keskinopeus oli vain muutaman sekunnin jäljellä tavoitteesta, tiesin pääseväni alle tunnin.
Pitkä alamäki asfalttitietä vei keskinopeuden alle kuuteen minuuttiin, ja vaikka viimeisillä kilometreillä oli nousuakin, loppuaika kymmenen kilometrin jälkeen oli 59 minuuttia. Olisin toki päässyt nopeamminkin, mutta ajatuksena oli, etten missään vaiheessa kävisi maksimisykkeen lähellä. Pienen hengähdystauon jälkeen aloin selata Polarin tietoja. Erityisellä kiinnostuksella odotin juoksuindeksiä, joka ei harvojen kevätjuoksujen aikana ollut noussut. Kun lukemat tulivat esiin, koin hetkellisen tyytyväisyyden tunteen: nousua oli neljä pykälää, ja tämä lukema tarkoitti Polarin taulukoiden mukaan parasta mahdollista tulosta. Näytössä todellakin luki "huippu".
Mahtavaa! Kannatti ikääntyä, sillä positiivinen vaikutus tuntui välittömästi. Suosittelen kaikille vanhenemista.
Tuloksen paraneminen saattoi johtua myös kissan kirittämisavusta. Kävelykierrokset vaihtelevassa maastossa olivat ilmeisesti lämmittäneet jalat juuri sopivaan kuntoon. Ei siis kannattanut olla kissalle kiukkuinen ylimääräisestä verryttelystä. Aamupäivällä olin kyllä ollut vähällä vihastua siinä vaiheessa, kun palasin turhalta etsintäretkeltä kotiin ja kissa tuli vaatehuonesta unisen näköisenä ja haukotellen. Se oli nukkunut makeasti sisällä koko ajan. Tämä oli jo toinen kerta, kun lankesin perinteiseen vaatehuoneharhautukseen.